Laura Kokon kirjoittamassa Volter Kilven elämäkerrassa kuuluu kirjailijan oma ääni

Volter Kilpi Lintukodossa 1925. Kuva: Wiki Commons

Kulttuurihistorioitsija Laura Kokko toimi vuosina 2010–2013 Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana. Hän on myös toimittanut kirjaksi Volter Kilven ja hänen vaimonsa Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihtoa. Tässä tuoreessa Volter Kilven elämäkerrassa sekä kohdehenkilön kirjallinen tuotanto että hänen muut vaiheensa ovat saaneet Laura Kokossa kertojakseen paitsi aineistoonsa perehtyneen tutkijan, myös lämpimän tulkitsijan.

Volter Kilpi – Elämäkerta -teoksessa (SKS, 2022) käsitelty ajankaari alkaa 1800-luvun lopulta ja päättyy kesään 1939. Täysin riippumatta siitä, mitä ennestään on tiennyt Volter Kilvestä, saaristolaiselämästä, tapakulttuurista tai historiasta, kirja saa tuntemaan, että on mukana aikamatkalla. Kiinnostavuudestaan huolimatta 700-sivuisen teoksen lukeminen ei silti ollut kaikin osin helppoa. Päinvastoin. Välillä perinpohjaisuus (sekä Volter Kilven itsensä että elämäkerturi Laura Kokon) puudutti, ja lukemaansa piti sulatella tovi ja palata sitten virein mielin takaisin tekstin pariin.

On monenlaisia elämäkertoja: vielä elävistä tai jo kuolleista kirjoitettuja, itse kynäiltyjä tai jonkun toisen kokoamia. Vaikka olisi kyseessä omaelämäkertakin, vaikutelma voi silti jäädä ulkokohtaiseksi, salailluksi tai silotelluksi. Laura Kokon kirjoittama teos Volter Kilven elämänkulusta on toista maata: siinä kuuluu Kilven oma ääni. Laura Kokko on käyttänyt teoksessa hyvin paljon Kilven tekstiä suorina lainauksina. Tapahtumista kertoilu sekä Kilven ajatukset tuntuvat autenttisilta, ja Kilven vanhahtava puheenparsi hänen uudissanoillaan höystettynä on viehättävää.

Volter Kilpi ei ollut mikään suurille joukoille esiintyjä, vaan hän ilmaisi mieluiten itseään kirjoittamalla, koska siinä ajatukset täsmentyivät. Ja hänen ajatuksistaan tiedetään paljon! Kilpi ei pitänyt päiväkirjaa, mutta toi näkemyksensä ilmi kirjeitse niin perheenjäsenilleen, ystävilleen, tunteidensa kohteille, kirjasto- ja kirjailijakollegoille kuin virkamiehille, jos asiat hiersivät. Volter Kilpi oli yhteiskunnallisesti aktiivinen ihminen tuoden mielipiteensä esiin suoraan ja kärjekkäästi muun muassa sanomalehtikirjoituksissaan. Hän oli hyvin vuolassanainen ja paljon pohtiva mies.

* *

Volter Kilpi syntyi nelilapsisen perheen esikoiseksi vuonna 1874 Kustavin saaristossa. Isä oli merikapteeni ja äiti ison talon tytär. Saaristolaisyhteisö koostui muutoinkin, Kilven sanoin, ”merikansasta ja maaväestä”. Kaikkinainen omavaraisuus oli pirstaleisilla ja hankalienkin yhteyksien takana sijaitsevilla saaristoalueilla tärkeää. Kansakoulua ei seudulla kuitenkaan ollut, joten Volterin opintaival alkoi kiertokoulussa ja jatkui myöhemmin naapurikylän kotikoulussa. Ylempää oppia saadakseen Volter lähetettiin 11-vuotiaana Turkuun pyrkimään Turun suomalaiseen lyseoon. Tähän ajanjaksoon osuu merkillinen seikka.

Kustavilaisilla, samoin kuin muidenkin läntisten saaristopitäjien asukkailla, oli paljon ruotsinkielisiä sukunimiä, vaikka väestö oli paljolti suomenkielistä; tosin ruotsiakin osattiin. Volterin isän sukunimi oli Ericsson, äiti alkujaan Abrahamsson, mutta heidän esikoispoikansa kirjautui omin nokin oppikouluun nimellä Volter Adalbert Kilpi.

Nimenmuutoksen paljastuminen aiheutti kotona kiivaan välikohtauksen, mutta nimien suomalaistaminen oli muutoinkin alkanut tuolloin 1880-luvulla, eikä se Volterinkaan kohdalla osoittanut kapinamielisyyttä, vaan oli ehkä enemmänkin jonkinlainen ylevä ajatus. Juuri Kilpi-nimen valinnan syystä ei ole varmaa tietoa, otaksumia kyllä.

Saaristossa oli joka tapauksessa totuttu ruotsin kieleen, ja siihen suhtauduttiin luontevasti. Volter Kilven oma asenne Suomen toistuviin kieliriitoihin oli sopuisaan rinnakkaiseloon pyrkiminen. Hänen mielestään myös Suomen ruotsinkieliset olivat suomalaisia, joten hän ei hyväksynyt kieliasian kärjistämistä eikä sen käyttämistä politiikan keppihevosena. Kilven vakaa mielipide oli, että suomalaisuuden tuli olla tekemisen lähtökohta, ei toiminnan tavoite.

Ajatus sai lisäulottuvuutta autonomisen Suomen yllä leijuneesta venäläistämisuhasta. Tunnelma oli painostava ja pelokas. Pinnan alla kupli sekä Suomen suuriruhtinaskunnassa että Venäjällä. Ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vallankumouksen ja Suomen kansalaissodan pyörteissä eläminen, perheen turvallisuus sekä oman tulevaisuuden suunnan etsiminen samaan aikaan ahdistivat Kilpeä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, uuden sodan kumun taas lähetessä, jo ikämieheksi ehtinyt Volter Kilpi pohti maailman pahuutta kysyen vertauskuvallisesti, mitä auttaa ritarin miekka, jos vastassa on kanuunoita. Halki elämänsä Kilpi piti ihmisen tehtävänä ja hyvyyden mittana heikomman puolustamista.

* *

Turun kouluvuosiensa aikana Volter Kilpi luki paljon, mutta varsinaiset oppiaineet eivät häntä kovinkaan innostaneet. Kielitaitoaan hän kehitti tutustumalla itsenäisesti monenlaisiin teoksiin niiden alkukielillä ruotsiksi tai saksaksi. Kaupungin kulttuuritarjonnasta Volteria kiinnosti erityisesti teatteri, mutta kaikkein tiheimmin kävi kirjaston ovi! Kaunokirjallisuuden ja filosofisten teosten äärellä hän viihtyi parhaiten, mutta myös uskonnollinen kirjallisuus antoi kimmokkeita omaan ajatteluun.

Ylioppilaaksi tultuaan Volter Kilven opinnot jatkuivat Helsingin yliopistossa. Ensin opintojen ohella ja myöhemmin perheenelätyssyistä hän työskenteli sekä Helsingin yliopiston kirjastossa että Ylioppilaskunnan kirjastonhoitajana. Työt olivat alkuun pätkittäisiä, päällekkäisiä tai jaksottaisia, eikä hän suinkaan edennyt kirjastourallaan toivomallaan tavalla. Sen sijaan yliopisto-opintoja sivutyöt kyllä hidastuttivat. Myös Kilven tarve omaan kirjoittamiseen alkoi nousta esiin syrjäyttäen muut pyrkimykset.

Kilven nuoruusvuosien kaunokirjallinen tuotanto ammensi antiikin ja raamatunhistorian kertomuksista, kuten hänen teoksensa Bathseba, Parsifal ja Antinous (vuosina 1900–1903). Samaan aikaan Bathseba-esikoisteoksen ilmestymisen kanssa Kilpi sai lopulta opintonsa päätökseen valmistuen filosofian kandidaatiksi.

* *

Laura Kokon laatiman Volter Kilven elämäkertakirjan lähteissä mainitaan mittava määrä Kilvestä säilynyttä arkistomateriaalia. Sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestyneitä Kilven kirjoituksia on käsittämättömän paljon. Ne ovat sekä asiapohjaisia mielipidekirjoituksia ja kannanottoja että monenlaisia kertomuksia vaikkapa saaristoelämästä. Kuten jo mainittu, Kilven kirjeenvaihto oli erittäin vilkasta ja jopa kiihkeää. Elämäkerturi Laura Kokko mainitsee myös kiintoisan havainnon siitä, miten kirjeet vaikuttavat joskus kaunokirjallisilta tuotteilta läheistenvälisten kuulumistenvaihdon sijaan. Kuin harjoituksilta tulevia teoksia varten.

Kirjastoissa työskentelyn, kirjoittamisen ja opiskelun ohella Volter Kilpi eli myös nuoren miehen elämää ihastumisineen ja pettymisineen. Koska Volterin koti oli Kustavin saaristossa, loma-aikoja lukuun ottamatta hänen oli asuttava vuokrakortteereissa joko yksin tai huonetoverin kanssa. Volter viihtyi omissa oloissaan, mutta hän ei suinkaan ollut ystävätön. Eniten hän piti perheenomaisesta asumismuodosta, jossa hänellä ja muilla vuokralaisilla oli omat huoneensa, mutta yhteistä aikaa saattoi viettää myös isäntäperheen kanssa. Tällä tavoin Volter solmi monia antoisia tuttavuuksia. Näin hän tapasi myös tulevan vaimonsa, kartanontytär neiti Hilja Vanhakartanon.

Yhteisen polun löytäminen ja sillä kulkemaan rohkaistuminen vaati kuitenkin Hiljalta aikaa ja Volterilta kärsivällisyyttä – sekä runsaasti kirjeenvaihtoa. Kun päätös oli lopulta tehty, avioliitosta muodostui hyvä. Puolisot kannustivat ja tukivat toisiaan ja viihtyivät hyvin yhdessä.

Valitettavasti Hiljan ja Volterin sukujen välillä oli viileyttä jopa siinä määrin, ettei Volter ollut tervetullut vaimonsa lapsuudenkotiin. Kaikesta torjunnasta ja epäluulosta huolimatta Volter ja Hilja olivat silti avioituneet vastoin vanhempiensa tahtoa, ja se sitoi puolisoita vielä tiiviimmin yhteen. Hiljan perhe ei todellakaan hyväksynyt Volteria tyttärensä puolisoksi, eikä Volter nähnyt koskaan appeaan – ei kertaakaan! Suhde anoppiin sentään lientyi hieman lapsenlasten syntymien myötä. Hilja puolestaan oli luonteeltaan niin erilainen kuin oma anoppinsa Anna Lucina, että hekin jäivät toisilleen etäisiksi.

Perhe-elämän vaatimukset, sairastelu, repaleinen maailmantilanne ja kirjastotyöt jarruttivat Volter Kilven omaa kirjailijuutta. Vasta vuonna 1917, neljätoista vuotta edellisen kirjan julkaisun jälkeen Kilveltä ilmestyi Kansallista itsetutkistelua -teos.

Samoihin aikoihin Kansallisteatterissa kuohui ja johtajakysymykset puhuttivat. Kilpi oli puuttunut tuoreessa kirjassaan myös teatteritaiteen tilaan, ja hän osallistui aktiivisesti nyt syntyneeseen keskusteluun – jopa siinä määrin, että tarjoutui itse uudeksi johtajaehdokkaaksi. Häntä ei valittu tehtävään, ja yhtenä syynä on pidetty Kilven enenevää huonokuuloisuutta.

Volter Kilpi on muistellut, että jo lapsena hänen äitinsä nimitti häntä ”herraskuuroksi” eli henkilöksi joka kuuli vain, mitä halusi kuulla. Kyse taisi olla muustakin, sillä teini-ikäisestä alkaen heikkenevästä kuulosta alkoi olla selvästi haittaa. Asiaa tutkittiin, mutta syytä ei löytynyt eikä parannuskeinoa ollut. Volter jäi vaivansa kanssa yksin. Hänellä oli toki ystäviä ja hän osallistui monenlaisiin rientoihin, mutta huonokuuloinen tuntee itsensä auttamatta ulkopuoliseksi. Volter oppi taitavaksi tarkkailijaksi sekä eleitten ja ilmeitten tulkitsijaksi, mutta yksinäisyyden tunnetta se ei poistanut.

* *

Vuonna 1919 Volter Kilpi sai kirjastonhoitajan paikan Turun kaupunginkirjastosta. Turkuun oli suunnitteilla myös suomenkielinen yliopisto ja sen yhteyteen kaavailtiin kirjastoa. Kilpi haki kirjastonhoitajan tehtävää, mutta hän sai pestin vain väliaikaisena työntekijänä. Kilpi oli siis rakentamassa tyhjästä uutta, uraauurtavaa tieteellistä kirjastolaitosta oman ahkeruutensa ja vuosien aikana kertyneen ammattitaitonsa avulla. Palkinnon hän sai vasta vuonna 1922, kun hänet lopulta nimitettiin Turun Suomalaisen Yliopiston vakinaiseen kirjastonhoitajan virkaan. Kilpi oli tuolloin 48-vuotias ja työskennellyt alalla jo neljännesvuosisadan. Sinnikäs mies.

Halu kirjoittamiseen poltteli kuitenkin taustalla koko ajan. Kilpi oli suunnitellut mielessään monia vuosia rakkaaseen kotiseutuunsa Kustaviin liittyvää kertomuskokoelmaa, ja kirjoittanut aiheesta eri julkaisuihinkin, mutta uutta tilaisuutta kokonaisen kaunokirjallisen teoksen toteutukseen ei vain tuntunut tulevan. Kyseessä olisi suurtyö, minkä työnpaljous myös arvelutti Kilpeä: olisiko hänestä siihen pitkien julkaisutaukojen vuoksi. Hilja-vaimo rohkaisi puolisoaan ryhtymään urakkaan. Aiheeksi valikoitui Volterin lapsuudenmuistoihin piirtynyt, nyt jo kadonnut saaristolainen elämänpiiri.

Aikaa järjestyi niin, että Volter Kilpi anoi aamupäiviksi virkavapautta kirjastonhoitajan työstään voidakseen keskittyä omaan kirjoittamiseensa. Järjestely toimi vuosien ajan, mutta voimia se vei. Saaristosarjaksi nimetty kokonaisuus muodostui kolmesta teoksesta. Alastalon salissa I ja II ilmestyi vuonna 1933, kymmenvuotisen puurtamisen jälkeen, Pitäjän pienempiä julkaistiin 1934 ja Kirkolle vuonna 1937.

Volter Kilpi kirjoitti käsin, sillä kirjoituskoneen rätinä olisi häirinnyt hänen ajatuksiaan. Tekstiä pulppusi, mutta hän makusteli ja hioi sitä loputtomiin saadakseen siihen mieleisensä sävyn, rytmin ja poljennon. Volter oli aina pitänyt ääneenlukemisesta (huonosta kuulostaan huolimatta), sillä siihen liittyi yhdessä kokemisen tuntu, kuin kaikuna lapsuudesta, jolloin iltapuhteina keräännyttiin kuulemaan vanhojen ihmisten tarinointia. Nyt Kilpi siis luki itselleen ääneen kirjoittaessaan, jotta lopputulos kuulostaisi oikealta. Hän hahmotteli myös paperille eri vaihtoehtoja niitä muokaten ja versioiden.

Alastalon salissa -kirjan ilmestyttyä aikalaisia ihmetytti kerronnan verkkaisuus, näennäinen tapahtumattomuus ja erityisesti Kilven käyttämä omintakeinen kieli. Toki teosta arvostettiinkin, mutta se sai osakseen myös moittivaa kritiikkiä. Kilpi itse oli sekä pettynyt että hämmentynyt siitä, ettei hänen kertomistapaansa ja siihen liittyvää kielellistä ilmaisua ymmärretty. Kun Kilpeä syytettiin sanoilla temppuilusta, hän tokaisi vastineeksi: ”Sana puhkee kuin lehti oksasta, ei sitä oksaan ripusteta.”

Kuten on käynyt ilmi, aina sana ei kuitenkaan puhjennut yhtä helposti. Ajan puute muodostui kirjailijuuden jarruksi. Volter Kilpi tasapainotteli koko ikänsä oman kirjoittamisen ja kirjastotöiden välillä. Kirjastoympäristö oli Kilvelle mieluisa, mutta ennen kaikkea se oli hänelle säännöllisten tulojen tae, ja samalla oman luomistyön este.

Volter Kilvellä oli elämänsä aikana useita alakulokausia, jotka liittyivät hänen kohtaamiinsa ihmiselon vastoinkäymisiin ja menetyksiin, mutta myös kirjoittamiseen. Oli luomisentuskia ennen teosten valmistumista, tyhjyydentunnetta niiden valmistuttua, pettymyksiä teosten vastaanotosta ja silkkaa uupumusta kaikkien kuormittavien osatekijöiden ristipaineissa. Yllättävää kylläkin, parhaaksi avuksi osoittautui uuden kirjoitustyön suunnittelu.

* *

Perheelleen Volter Kilpi oli tärkeä, läheisiä ystäviäkin hänellä oli ja kirjastomiehenä häntä arvostettiin. Hänen kirjojensa myyntimenekki sen sijaan ei kaikin ajoin ollut kovinkaan hyvä. ”Vähemmän sanoja, enemmän toimintaa!” oli kustantajankin neuvo. Asiantuntijatahot kuitenkin palkitsivat Volter Kilven useasti vuosien varrella. Siitä huolimatta kielteiset arviot vaikuttivat häneen enemmän ja raskauttivat hänen mieltään. Kyse ei ollut niinkään siitä, että hän olisi tuntenut itsensä epäonnistuneeksi kirjailijana, vaan siitä, ettei hänen kirjailijanlaatuaan ymmärretty. Itse hän kyllä uskoi itseensä.

Kilven omanarvontunnosta kertoo sekin, että hän rohkeni ehdottaa itseään (epäsuorasti ja epävirallisesti kirjeessään professoriystävälle) kirjallisuuden Nobel-ehdokkaaksi F. E. Sillanpään rinnalle.

Kuin vastineeksi Volter Kilven omille ajatuksille, kirjailija Aaro Hellaakoski ylisti samoihin aikoihin lehtiartikkelissaan Kilpeä nostaen tämän Aleksis Kiven rinnalle. Tämä oli mannaa Kilven sielulle.

Vuonna 1938 julkaistu Suljetuilla porteilla jäi Volter Kilven viimeiseksi valmistuneeksi teokseksi. Se oli muodoltaan suppea, toisin kuin hänen aiempi tuotantonsa. Ilmaisu oli tiivistettyä, mutta Kilpi pyrki edelleen kuvaamaan ihmisen perimmäisiä ominaisuuksia ja kaipuita, tai toisin ilmaistuna, oman elämäntuntonsa ydintä, kuten Kilpi on luonnehtinut.

Nykyään Volter Kilven tunnetuimman teoksen, Alastalon salissa, lukemisesta on tehty leikillinen kilpailu, ja jopa jaettu ihmiset niihin, jotka joko ovat tai eivät ole lukeneet paksua eeposta parkkilaivan rakentamisen suunnittelemisesta kauan, kauan sitten. On perustettu luku- ja keskusteluryhmiä teoksen tiimoilta ja radiossa on kuultu Alastalon salia jatkokertomuksena. Siitä Volter Kilpi olisi varmasti iloinen, sillä hän oli ääneenlukemisen suuri kannattaja, mutta entä muuten? Mitä mahtaisi yli 80 vuotta sitten kuollut kirjailija ajatella tästä todella myöhään heränneestä innostuksesta, jossa on mukana ironian ja snobisminkin vivahteita? Ehkä on parempi, ettei hän tiedä.

Ritva Alpola

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua