Vanhuustutkija seurasi koronan etenemistä vuoden ajan – arviossa Marja Jylhän tietokirja Vanhuustutkijan koronavuosi

Kuva: Vastapaino

Gerontologian professori Marja Jylhälle myönnettiin lokakuun lopussa pidetyillä Helsingin kirjamessuilla Suomen tietokirjailijat ry:n tietokirjailijapalkinto. Palkitsemisperusteissa häntä luonnehditaan yhdeksi maamme merkittävimmäksi vanhuustutkijaksi ja gerontologian tutkimuksen uranuurtajaksi. Marja Jylhä on toiminut aiemmin Tampereen ja Jyväskylän yliopistojen yhteisen gerontologian tutkimuskeskuksen GERECin johtajana ja toimii tällä hetkellä Suomen Akatemian rahoittaman ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön (CoEAgeCAare) Tampereen ryhmän tutkijana. ”Marja Jylhä on akateemisen uran ohella tunnettu ja arvostettu yhteiskunnallinen keskustelija.”

Olin tilannut teoksen jo ennen palkinnon myöntämistä, mutta nyt tuli hyvä syy tarttua välittömästi kirjaan, joka on julkaistu jo viime vuoden puolella. Vanhuustutkijan koronavuosi (Vastapaino, 2021) ei ole niinkään vanhuustutkijan subjektiivinen tilitys korona-ajan kokemuksista, vaan pikemminkin vanhuustutkijan perehdytys tutkimusalaansa ja -työhönsä, jota korona-aika kehystää maaliskuusta 2020 huhtikuuhun 2021. Jo alaotsikko haastaa käsitteelliseen tarkasteluun, miten puhumme vanhoista ihmisistä.

Kaksi ja puoli vuotta kestänyt korona-aika on jo siinä määrin ”uutta normaalia”, että näin jälkikäteen on enää vaikea muistaa sen kaikkia käänteitä. Kirjan kuukausi kuukaudelta etenevä juoni ja päiväkirjan muotoon kirjatut merkinnät auttavat palauttamaan mieleen pandemian eri vaiheet.

”Palasin kotiin Washingtonista ja New Yorkista kolme päivää ennen kuin Suomi meni kiinni”, kirjoittaa Marja Jylhä ja jatkaa: ”Tulin kotiin, menin yliopistolle, istuin kokouksissa ja jatkoin opetusta meneillään olevalla kurssillani.” Väestön vanheneminen, terveys ja hyvinvointi oli kansainvälisille maisteri- ja tohtoriopiskelijoille suunnattu kurssi, jossa vanhuus asettuu globaaliin kehykseen. ”Nyt jo enemmistö ja vuoteen 2050 mennessä jopa 80 prosenttia maailman yli 60-vuotiaista asuu kehittyvissä maissa.”

Professori muistuttaa, että Suomi oli vielä sata vuotta sitten vaiheessa, jossa monet Saharan eteläpuoliset maat ovat tällä hetkellä: ”Lapsia syntyy paljon, mutta suuri osa ihmisistä kuolee joko lapsena tai nuorena aikuisena.” Rikkaissa, ns. kehittyneissä maissa ”yhä useammat ihmiset elävät pitkän elämän, ja suurin osa kuolemista kasautuu hyvin korkeaan ikään”.

Maaliskuussa 2020 yliopisto siirtyy etäopetukseen, henkilökunta tekee tahtomattaan digiloikan, niin professori Jylhäkin, onnistumistaan siinä hieman itsekin ihmetellen: ”Tassuttelen kotona villasukat jalassa työhuoneen ja olohuoneen kahden tietokoneen välillä ja itse asiassa viihdyn oikein hyvin.” Mutta on etätyössä varjopuolensakin, hän pohtii, eikä vähiten opiskelijoiden kannalta.

Ensimmäinen koronavuosi 2020

Maaliskuun 16. päivä ”Suomi suljetaan”, kun maassa alkaa Valtioneuvoston määräämä poikkeustila ja valmiuslaki tulee voimaan. STM ohjeistaa yli 70-vuotiaita välttämään lähikontakteja ja liikkumista kodin ulkopuolella tartuntariskin vuoksi. Professori ihmettelee aluksi kategorisen ikärajan asettamista: ”´Yli 70-vuotiaiden´ryhmän sisäinen ikäjakauma on huikea: ryhmään kuuluu sekä noin 74 000 tasan 70-vuotiasta että liki tuhat yli satavuotiasta.” Hän viittaa professorikollegaansa Taina Rantaseen, jonka mukaan ihminen elää nykyisin pikemminkin ”myöhäiskeski-ikää” 70. tai 75. ikävuoteen saakka. Vanhusten asemesta hän käyttää itse käsitettä vanha ihminen, jolloin hän puhuu yli 80-vuotiaista. Viranomaisten asettamien ikäperustaisten rajoitusten tavoitteena oli ymmärrettävästi ”ehkäistä tartuntoja, vähentää sairaalaan joutuvien määrää ja estää kuolemia”, mutta jyrkän rajan asettaminen alle 70-vuotiaiden ja sitä vanhempien välille oli gerontologin näkökulmasta keinotekoinen.

Ensimmäisen koronakevään edetessä tiedotusvälineissä alkaa esiintyä tietoja kuolemantapauksista hoivakodeissa. Hoivakodeissa vierailua oli rajattu jo aikaisemmin, asukkaiden lähimmät omaisetkin saivat vierailla niissä vain saattohoitotilanteissa. Tapaamisrajoitukset vaikeuttivat paitsi vanhojen ihmisten ja heidän omaistensa elämää, myös hoivakotien arkea, kun vierailijoita ei ollutkaan enää lisäkäsipareina auttamassa.

Vanheneminen ja sosiaalinen hyvinvointi -tutkimusryhmä (SoWell) saa kesäkuussa 2020 Suomen Akatemian erityisrahoituksen koronaepidemian ja sen seurausten tutkimiseen. Soittokierros kodeissa ja palveluasunnoissa asuville ikäihmisille paljastaa, että korona-aika on vaikuttanut toki heidän arkeensa, mutta pääsääntöisesti haastateltavat suhtautuvat asiaan tyynesti. ”Näyttää siis, että rajoitusten kohteena olleiden yli 70-vuotiaiden suhtautumista tilanteeseen luonnehtii sitkeys, kekseliäisyys, sopeutuminen ja suhteellisuudentaju”, päättelee professori, mutta muistuttaa samalla, etteivät tutkimukset juurikaan tavoita huonokuntoisimpia ja hauraimpia ihmisiä.

Kun koronan toinen aalto saavuttaa Suomen loppusyksystä 2020, ”puhutaan rajoituksista, hoivakodeista, maskeista”, kuten aikaisemminkin, mutta keskustelun sävy ja puhetavat tuntuvat olevan toisenlaiset kuin keväällä. Poikkeuslaki ei ole voimassa, vastuu taudin torjumisesta siirtyy alueille: ”Pyhäinpäivän vaiheilla todetaan, että Helsinki ja Uusimaa, Kanta-Häme, Pirkanmaa ja Varsinais-Suomi ovat epidemian kiihtymisvaiheessa ja Vaasan sairaanhoitopiiri leviämisvaiheessa.” Joulukuussa alueellisia rajoituksia tulee lisää ja mm. yli kymmenen osallistujan yleisötilaisuudet kielletään. Koronaan sairastuvuus on Suomessa yleisempää nuorten keskuudessa, mutta kuolleisuus tautiin yleisempää iäkkäillä. Tauti iskee moniin hoitokoteihin. Britannia aloittaa koronarokotukset.

Toinen koronavuosi 2021

Korona on arkipäiväistynyt. Monet hoitokodit ilmoittavat koronan aiheuttamista kuolemista, niin tamperelainen Rauhaniemen sairaalakin. ”Tammikuun puoliväliin mennessä Rauhaniemessä on havaittu 112 koronatapausta ja 13 koronakuolemaa. Tartunnan saaneita hoitajia on 50.” Helmikuussa virusmuunnokset leviävät ja hallitus pitää 25. päivä tiedotustilaisuuden, mutta vastoin median odotuksia valmiuslakia ei oteta käyttöön, poikkeustila sulkee ravintolat kolmeksi viikoksi maaliskuun toisesta viikosta alkaen.

Arki kotona on jo rutiinia, mutta se alkaa puuduttaa vanhuustutkijaakin: ”Pään sisällä alkaa kulkea kummallisia mielikuvia. Välillä olen varma, ettei kukaan huomaisi viikkokausiin, jos noin vain kuolisin tänne. Välillä taas puhelin soi liiankin tiheästi. Toisinaan yksinolo on ankeaa ja harmaata, joskus taas yksikin kokous päivässä häiritsee aikatauluttoman yksin olemisen levollisuutta ja vapautta. Joskus, kun tulen metsäkävelyltä ja luen hyvää kirjaa tai saan tehtyä tekstiini mielestäni hyvän lauseen, olen melkein onnellinen.” Välillä hän seuraa jännittyneenä CNN-uutiskanavalta Yhdysvaltojen presidentinvaaleja.

Toisena koronakeväänä koetaan taudin kolmas aalto: ”Toista vuotta kestänyt poikkeustila kiristää hermoja, ja monella siihen on hyvä syy, jos työtään ei voi tehdä ja elanto on mennyt.”

Aktiivinen keskustelija

Professori Marja Jylhä on aktiivinen ja rohkea yhteiskunnallinen keskustelija. Ensimmäisen koronavuoden keväällä hänet nähdään A-studiossa keskustelemassa ikääntyneiden koronarajoituksista. Tämä ei ole hänen ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta ohjelmassa eikä muutenkaan julkisuudessa. Kuitenkin hän jälkikäteen pohtii esiintymistään: ”Kun A-studion lopussa arvostelin hallitusta huonosta harkinnasta hoivakotien sulkemisasiassa, siirryin selvästi tutkimuspuheesta poliittiseen puheeseen. Ero on hyvä pitää mielessä, mutta olen mielissäni, että uskalsin.”

Pitkä ura vanhuustutkijana antaa vahvan selkänojan puhua, onhan esimerkiksi Tampereen vanhimpia asukkaita koskevassa Tervaskannot 90+ -tutkimuksessa seurattu vanhimpia asukkaita jo lähes kolmekymmentä vuotta. Kirjan tekstissäkin hän argumentoi tältä pohjalta selkeästi tyyliin ”köyhät kärsivät eniten – koronassakin” ja viittaa ahtaaseen asumiseen, julkisen liikenteen käyttöön, työoloihin. Tai ”iäkkäillä ihmisillä on myös sosioekonomisia terveyseroja” tai ”ikääntyneiden oikeudet ovat ihmisoikeuksia”.

Hän kirjoittaa tehostetusta palveluasumisesta, jonka keskeisenä ideana on ollut yhtäältä se, että pääosa maksuista siirtyy kunnalta asukkaalle itselleen ja Kelalle ja toisaalta seurauksena se, että yhä suurempi osa ympärivuorokautisesta hoidosta on siirtynyt yksityisen yritystoiminnan piiriin, olkoonkin, että kunta on hoidon järjestämisvastuussa. Kynnys tehostettuun palveluasumiseen on korkea, sen tietää jokainen sinne pyrkivän omainen. Tutkimusryhmänsä (COCTEL-tutkimus) havaintojen perusteella professori toteaa hoidon peittävyyden heikentyneen ja ympärivuorokautisen hoidon saamisen vähentyneen elämän viimeisinä vuosina tarkastelujaksolla 2002–2017, etenkin yli 90-vuotiaiden osalta, joilla dementia on yleistä. ”Julkisten vanhuspalveluiden nykytila lisää koko ajan kansalaisten välistä eriarvoisuutta,” Jylhä päättelee.

Kunnianhimoiset tavoitteet kasvattavat kotona-asuvien määrää saattavat siis entisestään lisätä niiden määrää, jotka tarvitsisivat ympärivuorokautista tehostettua palveluasumista. Marja Jylhä kirjoittaa omaishoitajista ja kantaa huolta iäkkäistä puolisohoitajista ja tunnistaa laajemminkin omaisten kantaman vastuu, onhan hänellä omakohtaista kokemustakin hoivaa tarvitsevan äidin läheisenä.

Monissa kuntien kotihoidossa ja ympärivuorokautisessa hoidossa käytössä olevista RAI-indikaattoreista Jylhä toteaa, että niiden tarkoituksena on kyllä edistää ihmisten pääsyä palvelujen piiriin ja seurata palvelun laatua, mutta tarkkaan rajattuihin toimenpiteisiin soveltuva mittari ei ole paras mahdollinen. ”Kotihoidossa ja ympärivuorokautisessa hoidossa on kyse ihan muusta, nimittäin ihmisen koko elämästä.” Sitä paitsi jatkuva mittaaminen vie hoitajilta aikaa potilastyöstä. Paradoksaalisesti mittari palveleekin aivan muita tarkoitusperiä: ”Perimmäisenä ideana on tuottaa tavoiteltua tuotetta tai muuta haluttua asiaa niin pienillä resursseilla kuin se vielä voidaan halutuin tuloksin tuottaa.”

Kirja avaa keskisiä käsitteitä, kuten jokaiselle kuntapäättäjällekin tuttua huoltosuhdetta, joka tuntuu tunnistavan ikääntyvän väestön vain kulueränä. Ikäintegraation käsite suosittelee ryhmittelemään ja luokittelemaan iän perusteella vain silloin, kun siihen on todella pätevät syyt. Suomalaisten eläkeiän nousukin on perusteltu kehityssuunta, jos ymmärretään, että ”vanha” merkitsee nyky-yhteiskunnassa eri asiaa kuin sata vuotta sitten.

”Ilmeistä ikäsyrjintää minusta on se, että ikääntyneemmät ihmiset jätetään ulos useimmista mielipidetiedusteluista”, kirjoittaa Jylhä ja viittaa EVA:n, Kirkon tutkimuskeskuksen ja verohallinnon kyselytutkimuksiin. ”Yli puolen miljoonan aktiivisesti äänestävän suomalaisen käsitykset jäävät siis kokonaan pimentoon. ”Jos yläikäraja asetetaan esimerkiksi 75 vuoteen, tarkoittaa se, että sellaiset monien sumalaisten tuntemat vaikuttajat, kuten vaikkapa Vappu ja Ilkka Taipale, Seela Sella, Risto Pelkonen tai Tarja Halonen sekä kymmenet tuhannet heidän ikätoverinsa rajataan kyselyjen ulkopuolelle.” Omissa tutkimuksissaan hänellä on ollut tapa kysyä vanhojen ihmisten tai heidän omaistensa näkemyksiä.

Vanhan ihmisen sairauden hoito voi olla ihan hyvällä tolalla, ”sairauksien ja vanhenemisprosessin yhteisvaikutukset ovat heikentäneet ihmistä niin paljon, että hän ei kykene, ei jaksa, ei pärjää”. Vanha ihminen tarvitsee lopulta kovin vähän: ”Hän pyytää, että voisi pysyä puhtaana, vaikka ei yksin pääsisikään vessaan, että saisi tarpeeksi ruokaa, vaikka ei itse jaksaisikaan syödä, että lähitienoilla olisi turvallinen toinen ihminen, joka pitäisi maailman ymmärrettävänä ja torjuisi turvattomuuden ja kauhun.” Marja Jylhä sanoo kannattavansa kuolinavun mahdollisuutta, mutta sanoo olevansa epävarma, pitäisikö siitä säätää erillisellä lailla.

Kirja kutsuu uuteen ikäajatteluun. ”Väestön vanhenemisen esittäminen vanhojen ikäryhmien ongelmaksi olisi ja on suuri väärinkäsitys”, kirjoittaa Jylhä ja jatkaa: ”Uskallan siis olla sitä mieltä, että Suomella olisi hyvin varaa tarjota kohtuulliset vanhuuden palvelut niitä tarvitsevalle hyvin pienelle osalle väestöä, käytännössä noin puolelle yli 85-vuotiaista, jos vain halua olisi.”

Marja Jylhän kannanotot huomataan. Koronavuoden kuluessa hänet nimetään Suomalaisen Tiedeakatemian tiedepaneelin puheenjohtajaksi, kutsutaan ihmisoikeusvaltuuskuntaan ja hänelle myönnetään Eläkeliiton Ihmisarvo edellä -palkinto ja Tampereen yliopiston palkinto ansiokkaasta yhteiskunnallisesta vuoropuhelusta.

Lääketieteilijäksi Marja Jylhä on sosiaalisesti ajatteleva ja toimiva tutkija, mutta hän onkin gerontologi eikä geriatri. Hän varoittelee itseään ”likinäköisyydestä” ja pyrkii säilyttämään globaalin näkökulman, olipa sitten kysymys vanhenemisesta, koronan etenemisestä tai rokotuksista. Hän esittelee tutkimusverkostojensa ja kollegoidensa työtä. Kirjan viimeisellä sivulla hän kertoo eläkkeelle siirtymisestään, toivottavasti saamme lukea uusia kiinnostavia tekstejä emeritalta! Kirjoitustyyli on asiallinen, mutta lämmin, olen kuulevinani hänen puhuvan näin opiskelijoilleenkin. Allekirjoitan hänen johtopäätöksensä niin vanhoista ihmisistä kuin hoivapalveluistakin, kokemusta on. Ajatuskoe ”Entä jos vanhoja ei olisi?” liikuttaa minua kaksivuotiasta hoitaessani. ”Jos yli 65-vuotiaita ei olisi, monista perheistä puuttuisi kaksi sukupolvea ja lapsilta sekä mummu että isomummu.”

Kirja on helppolukuinen, vieraskieliset ilmaisut on käännetty. Silmiin osuu pari painovirhettä: tammikuuta 2021 seuraa helmikuu 2020 ja ministeri Huovisen etunimi on muuntunut Susannasta Sinikaksi. Pieni kirja on helppo kuljettaa mukana vaikka bussilukemisena. Suosittelen kirjaa kaikille hoito- ja hoivatyötä tekeville ja sitä opiskeleville, vanhoille ihmisille ja heidän läheisilleen, palveluntarjoajille ja aivan ehdottomasti päättäjille kunnissa, hyvinvointialueilla ja eduskunnassa.

Irene Roivainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua