Kenen tarinoita? Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset tekijänoikeuskeskustelun ytimessä

Kuvat: Riikka Kantinkoski / Atena

Suomen historian jännät naiset (Atena, 2022) on jatkoa Maria Petterssonin kaksi vuotta sitten julkaisemalle kirjalle Historian jännät naiset. Tämä julkaisu on edellistä tuhdimpi ja ainakin itselleni kiinnostavampikin siksi, että konteksti löytyy läheltä, Suomen historiasta. Kirjassa liikutaan toki ajallisesti laajassa, satojen vuosien aikaperspektiivissä, jona aikana myös ”Suomen” käsite on muuttunut useita kertoja. Pettersson kuvaakin kirjan suomalaisuutta itse näin (s. 11).

”Suomen historian jännät naiset eivät välttämättä ole suomalaisia tai edes naisia. <<Suomen historia>> sisältää tässä Suomen rajojen sisällä tapahtuneita asioita sekä muualla maailmassa asuneiden suomalaisten tekosia.”

Naisista on ollut moneksi. Kirjassa kerrotaan, kuinka erilaiset naiset tsaarinajasta lähihistoriaan ovat eläneet yläluokan kosmopoliittista elämää tai vaikka metsäsuomalaisina Ruotsissa ja Norjassa. Karmivat tarinat lapsisaarnaajista tulivat jopa uniini, valitettavasti painajaisten muodossa.

Kiehtovissa tarinoissa seikkailevat muun muassa ensimmäinen näkövammaisaktivisti Anna Friman, Turun linnassa hovin suosikkikääpiönä toiminut Dorothea, kummajaisnäytöksissä Eurooppaa kiertänyt jättiläisneitokainen Rosa Wedsted, Suomen ensimmäinen koulutettu kätilö Catharina Renault sekä selvännäkijä Aino Kassinen. Kirjaan mahtuu myös lukuisia tarinoita ylimaallisista tapahtumista, kuten spiritismi-istunnossa tapahtunut alaruumiin dematerialisaatio, jota todisti salatieteilijä Vera Hjeltin, tai okkultismia ja ruumiin silpomista harjoittaneet hurjat Tattarisuon noidat.

Maria Petterssonin teksti on soljuvaa ja sitä on miellyttävä lukea. Hän on hyvä kirjoittaja. Tässä kirjassa, samoin kuin edellisessä teoksessa, tarinat herättävät historian tapahtumat eloon mielenkiintoisella tavalla. Hyvä kerronta yhdistettynä mitä uskomattomampiin henkilötarinoihin tekee kirjasta kiinnostavan ja jopa koukuttavan.

Kirja antaa myös perspektiiviä nykypäivään. Kun kuvittelemme elävämme nyt erityisen kansainvälistä tai erityistä aikaa, tuntuu kirjaa lukiessa siltä, että nykyaika kalpenee monien menneiden tarinoiden rinnalla. Vaikka yhteiskunnallinen todellisuus onkin ollut hyvin erilainen, ovat naiset eri aikoina toimineet mitä moninaisimmissa rooleissa ja tehtävissä ja rikkoneet myös rajoja.

Suomen historian jännät naiset -teoksella on paikkansa historian kuvan moninaistamisessa ja erityisesti sen yleistajuistamisessa ja popularisoimisessa. Tuskin olisin koskaan perehtynyt näin laajasti näihin erilaisiin tarinoihin ilman tätä kirjaa, enkä siis olisi tullut lukeneeksi niistä kaikista lukuisten alkuperäisten teosten kautta. Samalla lienee lukijoille selvää, ettei Pettersson ole voinut itse tehdä kaikkea sitä valtavaa taustatyötä, jonka tarinat ovat näin kerrotuksi tullakseen vaatineet.

* *

Arvioin Petterssonin ensimmäisen naisten historian kirjan ja odotin innolla tätä jatko-osaa. On todettava, että julkisuuteen nostettu keskustelu plagiointisyytoksistä ja puutteellisesta lähteistyksestä ei ole voinut olla vaikuttamatta tämän arvioinnin kirjoittamiseen ja käsitykseeni kirjasta. Siksi käsittelen tässä myös tätä näkökulmaa.

Petterssonin käyttämiin lähteisiin liittyviä näkökulmia on puitu laajalti mediassa, niin Helsingin Sanomien palstoilla kuin television asiaohjelmissakin. Itsekin tutkijataustaisena ymmärrän erinomaisesti tutkijoiden näkökulmat vähättelystä ja jopa plagioinnista, jota on tarkasteltu tarkemmin muun muassa Suoni ry:n blogitekstissä Plagioinnista Maria Petterssonin teoksessa Suomen historian jännät naiset.

Kustantajan näkökulmaa ovat tuoneet esiin tekijänoikeusjuristit, joiden mukaan Pettersson on noudattanut tekijänoikeuslakia ja hyvän tavan mukaisesti.  Suomen tietokirjailijoiden 23. syyskuuta julkaistussa kannanotossa puolestaan todetaan hieman ympäripyöreästi, että ”tietokirjallisuuden lajikirjo on moninainen, ja viittauskäytännöt vaihtelevat eri tietokirjallisuuden lajien välillä”. Tämä ei tietenkään sulje pois velvollisuutta pohtia laajemmin kussakin teoksessa käytettäviä käytänteitä.

On selvää, että keskustelussa on kysymys tietokirjojen kirjoittamisen etiikasta ja siitä, onko tässä tapauksessa toimittu moraalisesti oikein. Vaikka lakia ei ole rikottu, liikutaan tässä vähintäänkin harmaalla alueella. Asian vakavuutta lisää myös Petterssonin asema Journalisti-lehden päätoimittajana.

* *

Jos jotakin hyvää on löydettävissä, niin olkoon se se, että teos on nostanut esiin ja julkiseen keskusteluun nämä tärkeät kysymykset. On myös loogista, miksi kysymykset nousevat esiin nyt tämän, pääasiassa suomalaisten tutkijoiden tekemään tutkimukseen perustuvan teoksen yhteydessä. Yleistajuisiin julkaisuihin sopivia viittauskäytäntöjä on jo olemassa, käytäntöjä voidaan kehittää ja niistä voidaan sopia. Myös tämän tyyppisten tietokirjojen kohdalla soisi automaattisesti käytettävän sähköisten plagiaatintunnustusohjelmaa, joita on jo yleisesti käytössä oppilaitoksissa.

Voidaan myös pohtia, kenen tarinoista tässä oikeastaan on kyse? Kenen ääni on tärkein? Historian naiset ansaitsevat tulla kuulluiksi. Heillä on oma äänensä, osan ääni kuuluu voimakkaammin ja selkeämmin tarkemman dokumentoinnin ja jopa autobiografisen aineiston kautta, osa on rekonstruoitu enemmän ja vähemmän toisen tai kolmannen käden tietojen kautta. Lisäksi kaikkien näiden naisten äänen muodostamisessa on tärkeä ääni ollut tutkijoilla ja historian kirjoittajilla, jotka ovat käyneet tarinat läpi ja konstruoineet niitä omissa teoksissaan. Pettersson antaa niille kolmannen äänen osana kokonaisuutta, jossa tarinat suhteutuvat myös toisiinsa, pitkässä historiallisessa jatkumossa.

Yksittäiset tutkijat ovat tehneet valtavan paljon työtä juuri historiantutkimuksen parissa, joka on traditiossaan korostanut erityisesti miesnäkökulmaa ja miesten toimijuutta. Erityisesti siksi olisi oikeudenmukaista, että juuri tässä aiheessa myös tutkijat tulisivat tunnistetuiksi ja tunnustetuiksi. Toivottavaa on, että tutkijoiden työn tunnustamisesta ja arvostamisesta käyty keskustelu tuottaa parempia ja kestävämpiä ratkaisuja populaarien tiedekirjojen viittauskäytänteisiin.

Täydestä viidestä tähdestä kuuluu taustatyön tekijöille eli tutkijoille kaksi. Siksi Petterssonille jää tällä kertaa tähdistä vain kolme.

Terhi Skaniakos

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua