”Kiitos isä ja äiti, että annoitte minulle taiteen” – Venla Pystysen romaani En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Kuvat: Otto Virtanen / WSOY

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa. WSOY, 2022. 234 sivua.

En pysty kirjoittamaan tästä kirjasta täysin ulkopuolisena. Venla Pystysen isä, jota hän fiktiivisessä romaanissaan muistelee ja etsii ja josta hän on kertonut kirjasta tehdyissä lehtijutuissa, oli ystäväni nuoruusvuosilta, kuten hänen äitinsäkin, jonka kanssa tulimme ystäviksi jo alle 13-vuotiaana.

Viimeisen kerran näin Harrin loppiaisena 1990, jolloin hän oli tuomassa uutta kirjaansa Helsingissä kustantajalleen. Harri oli kutsunut ystäviään ravintolaan, jossa ehdin olla vain vajaan tunnin. Harmitti, olisin halunnut jäädä pidempään, mutta perinteiset loppiaiskutsut Kaivopuistossa työnantajani luona odottivat ja kuvittelin, etten voisi olla niistä pois, näkisin Harria myöhemminkin.

Sen kuvitelman ymmärsin vääräksi varsin pian.

Syksyllä olimme olleet pari päivää Tiinan ja Harrin luona heidän kotonaan entisessä kansakoulussa Turun lähellä. Siellä oli iloiset, mutta rauhalliset juhlat pienellä porukalla. Saunoimme, sienestimme, katsoimme erään vieraan tekemiä elokuvia ja keskustelimme.

Muistan kuinka istuin Harrin kanssa pihalla ja mietimme päät höyryten neljättä ulottuvuutta. Minulla oli mielestäni hyvä topologiaan perustuva teoria, josta Harri innostui.

Odotin silloin nuorempaa lastani, enkä koskenut alkoholiin, mutta hieman myöhemmin varhain samana iltana kesken elokuvaesityksen simahdin sohvalle. Viimeinen muistikuva on, että Harri oli kumartunut puoleeni, ravisteli minua olkapäistä ja kysyi: ”Alkaisitko henkiseksi valmentajakseni?”

En ymmärtänyt missä jamassa asiat olivat.

* *

Ymmärsin, että ammattimuusikon uransa orkesterissa lopettanutta ja sarjakuvapiirtäjäksi ryhtynyttä Harria sekä kirjailijan uransa aloittanutta Tiinaa kuormittivat asuntolaina ja pienet tulot, mutta uskoin että he selviäisivät niistä.

Tiesin, että Harri valvoi ja piirsi öisin. Tiesin, että hän pelkäsi paranoidista skitsofreniaa sairastavan veljensä vierailua ja sammutti aina talosta heti kaikki valot, kun näki taksin valot öisellä kylätiellä. Tiesin, että hän joi usein valvoessaan punaviiniä ja tiesin, että hänellä oli univaikeuksia.

Tiesin, että Harri mietti suuria, perimmäisiä asioita ja teki parhaillaan sarjakuvakirjaa kuolemasta. Mutta en ymmärtänyt loppuun asti.

Ihailin Tiinaa ja Harria silloin, ja ihailen heitä yhä siitä rehellisyydestä, rohkeudesta ja yltiöpäisyydestä, millä he toteuttivat omaperäisiä taiteellisia pyrkimyksiään. Lapset tuntuivat perineen mielikuvituksen, taiteellisen ja musiikillisen lahjakkuuden vanhemmiltaan ja olivat hauskaa seurattavaa ja juttuseuraa peuhatessaan pihalla naapurin tytön ja Jallun, perheen valtaisan kuolaavan vihikoiran kanssa. Jallun, jonka vihiaistia Harri harjoitti sivelemällä ensin nakkimakkaraa kenkiensä pohjaan ja kuljeskellen sitten sinne ja tänne mennen lopulta piiloon, jonne Jallun sitten johdatti löytämään hänet.

Se kaikki oli niin mukavaa, koulu viihtyisä ja loppukesä kauneimmillaan!

En usko, että kukaan olisi voinut silloin tietää mitä tapahtuisi. Ei edes Harri.

* *

Sunnuntai-iltana 4. maaliskuuta lähdin Kätilöopistolle. Samaan aikaan kansakoululla oli juhlat. Harri oli saanut apurahan ja asuntovelan maksu oli turvattu taas joksikin aikaa. Sitä juhlittiin siellä yhdessä kyläläisten kanssa.

Vieraat lähtivät varhain jaksaakseen aamulla töihinsä. Se oli harmittanut Harria ja hän oli lähtenyt jonnekin.

Ei se mitenkään erikoista ollut. Harrin katoamistemput erilaisista kemuista ja ravintolailloista olivat legendaarisia ja niistä oli monilla hauskoja muistoja. Tiinaa ne olivat välillä huolestuttaneet ja kiukuttaneet, mutta aina mies oli löytänyt kotiin, joskus varsin mielikuvituksellisin keinoin. Niinpä nytkin Tiina oli ajatellut Harrin menneen työhuoneeseensa, suuren koulun yläkertaan.

* *

Maanantaiaamuna 5. maaliskuuta synnytin nuoremman tyttäreni. Samana aamuna Tiina löysi Harrin kuolleena. Seuraavana päivänä sain synnytyssairaalaan puhelun tuttavalta, joka katsoi asiakseen kertoa minulle tapahtuneesta. Mieheni oli yrittänyt estellä häntä, halunnut kertoa siitä minulle kasvotusten. Niin minäkin olisin toivonut, mutta se ei ollut nyt mahdollista. Mistä soittaja oli tiedon saanut, en tiedä. Minulle se iskettiinsynnytysosaston puhelinkopissa.

Valoisaan varhaiskevään päivään oli astunut järkytys ja suru. Syntymä ja kuolema olivat yhtäkkiä samanaikaisesti läsnä.

Keho reagoi tulehduksella ja puolen tunnin sisällä nousi korkea kuume.

* *

Halusin lukea Venla Pystysen kirjan En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY, 2022) heti sen ilmestyttyä. Tiesin, että se tekisi kipeää, vaikka 30 vuoden takaiset muistot ovat yhä mielessä. Halusin kirjoittaa myös viimeisistä muistoistani Harrista, sillä kaikesta huolimatta ne ovat valoisia. Harri oli originelli, herkkä ja kiltti ihminen, joka mietti suuria asioita.

Olen joutunut kokemaan monesti, kuinka ystävien kuolema jättää surun ja kaipauksen, mutta myös paljon hauskoja ja lämpimiä muistoja.

Itsemurhat ovat jättäneet kysymyksiä, joihin ei voi saada vastauksia. Niiden miettimisestä ei pääse ehkä koskaan. Miksi, eihän näin saa, eikä voi tapahtua!

Mutta niin vain voi. Kun kuolema on tullut oman käden kautta, vahingossa tai tahallaan, uhmassa tai harkittuna tekona, eikä totuutta saa koskaan tietää, se tuo uusia kierteitä mieleen.

Muu maailma jatkaa arkista menoaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

* *

Lapsen konkreettisessa ajatusmaailmassa on paljon sellaista, jota kaikki aikuiset eivät pysty näkemään, koska ovat kadottaneet yhteyden sisällään yhä elävään lapseen.

Venla Pystynen ei ole sitä kadottanut. Lukijalle avautuu 7-vuotiaan tytön maailma, joka on juuri muuttunut peruuttamattomasti.

Menetetty isä on jättänyt elämään suuren mustan aukon. Millainen hän oli? Miksi hän hylkäsi minut? Oma syyni!

”Olin muistanut tv-ohjelman, jossa ihmisen aivoja leikeltiin, koneet piippasivat, letkut kiertelivät potilaan vartalossa, lääkärit tekivät suojapukujensa takana ihmeitään. En ollut koskaan käynyt sairaalassa ja halusin päästä näkemään, mitä sen seinien sisällä tapahtui.

Ja nyt toiveeni oli toteutunut. Nyt sinä olit sairaalassa, isä, mutta et elänyt enää. Minä olin tappanut sinut itsekkyydelläni.”

Aikuisten käytös äkillisen kaaoksen keskellä hämmentää:

”Isi on kuollut, sanoin nopeasti, ennen kuin äiti ehti työntää kyynelistä turvonneet kasvonsa ovesta sisään. Hän alkoi auttaa minulle turvavöitä päälle, vaikka olin sellaiseen jo aivan liian vanha.

’Tapani vietiin ruumishuoneelle’, äiti sanoi tylpällä väsyneellä äänellä.

Minä muistin, että sinäkin olit ollut väsynyt, isä.

Näin peilin kautta säikähdyksen Mirjan kasvoilla, ja se sai minut vajoamaan penkkiin. Kaikki käyttäytyivät oudosti, aikuiset särkyivät, heistä murtui palasia eikä mikään pysynyt enää koossa.”

* *

Venla Pystynen johdattaa lukijan pienen tytön pään sisälle, outoihin tilanteisiin ja havaintoihin ympärillä häärivistä aikuisista, jotka eivät uskalla kohdata pientä, juuri isänsä menettänyttä tyttöä.

Sitä kuinka kotiin isän kuolemaa selvittämään tullut poliisi kiemurtelee tuolilla sinisessä univormussaan. Tämä ei pysty silittämään jaloissaan pyörivää kissaa, eikä katsomaan tyttöön, jonka silmät ovat nauliutuneet poliisin vyötäröllä näkyvään aseeseen. Tyttö kun näkee nyt poliisin ensi kertaa läheltä ja haluaisi kovasti kysyä onko pyssyllä ammuttu ihmisiä, mutta huomaa olevansa poliisille läpinäkyvä, kuin ilmaa.

Isän muistoksi järjestetyssä juhlassa aikuiset eivät ymmärrä tyttären iloa – juhlat isän kunniaksi!

Lapsi saa nuhteita ja vihaisia katseita ventovierailta ihmisiltä.

Arki muuttuu, kun perhe muuttaa takaisin kaupunkiin ja suru vetäytyy hiljakseen kauemmaksi. Sisarusten leikissä katolla häilyvät kuitenkin isän menetyksen varjot.

* *

Vuodet kuluvat. Eräänä päivänä kotiin ilmestyy uusi mies. Venla Pystysen näkökulma on nyt murrosikäisen armoton; äiti on rakastunut ja alkanut käyttäytyä naurettavasti ja harrastaa outoja asioita, kuten luonnossa liikkumista. Teinikatse lävistää äidin poikaystävän: kalapuikkoviikset ja ruotsalaiset antiikkitapetit!

Pian tyttö kuitenkin älyää myös hyötyvänsä tästä äkkiä iloiseksi ja puheliaaksi käyneen äitinsä poikaystävästä. Äiti ei enää olekaan kaiken aikaa kotona, valvonta alkaa pettää. Tyttö käyttää tilaisuuden hyväkseen.

Isänsä hylkäämäksi tuntevan teini-ikäisen miehisen hyväksynnän kaipuu ja etsintä johtaa itsetuhoisesti puolta vanhempien miesten syliin, joiden hyväksikäyttö repii haavoja omaa naiseuttaan ja seksuaalisuuttaan etsivään tyttöön.

Pian tytöstä on tullut aikuinen. Hänen sisällään käy yhä myllerrys, joka estää häntä tunnistamasta omia rajojaan.

Kolme pientä lasta, alituiset riidat miehen kanssa ja työ. Hän tekee hullun lailla minkä ehtii, omien rajojensa yli; on miellytettävä muita, vaikka oman terveyden uhalla. Hallitsematon työtahti uuvuttaa ja tuo lisäkierteitä poukkoilevaan perhe-elämään. Aikuisessa naisessa kipuilee vielä se sama pieni tyttö. On oltava hyvä ja saatava paljon aikaiseksi tullakseen hyväksytyksi!

Selvitäkseen hän alkaa käydä terapiassa.

* *

Venla Pystynen on kirjoittanut läpi kirjan, terapeutin sanoja lainaten, tytön analyysiä ja kommentteja voimistumisestaan. Kun tyttö oppii vähitellen ymmärtämään itseään, hän kertoo tunteistaan myös isälleen. Sisäinen keskusteluyhteys äkillisesti kadonneeseen isään on löytynyt.

Tyttö pohtii kirjassaan myös rajua alkoholinkäyttöä, joka on varjostanut suvun elämää. Kirjan isän lisäksi myös kovin moni muu on pyrkinyt hallitsemaan ahdistusta ja ulkopuolisuuden tunteitaan alkoholin avulla, myös kumpikin isoisä on pyrkinyt purkamaan sillä mykkyyttään. Kirjan tytär on oivaltanut saman tarpeen myös itsestään:

”Epäaito ja kaikkivoipainen kuulostaa rumalta, isä, mutta tunnistan sanoista heti itseni. Keskustellessani muiden kanssa arvioin itseäni ja suoritustani, analysoin äänensävyäni. Moitin onttoja sanojani ja tunnen pettymystä, kun en saa välitettyä merkityksiä niin kuin haluaisin. Yhteys ulkopuolelle tuntuu olevan katki.

Mutta alkoholi päästää minut pois yksinäisyydestäni, antaa sanat kurottaa muita kohti. Tiedän, että häpeää ja tyhjyyttä turrutetaan riippuvuuksilla, mutta minä olen väittänyt terapeutilleni, ettei ole sellaisia. Se taitaa olla vale, isä.”

Tyttö on alkanut nähdä itsensä ja voimavaransa uusin silmin. Hän alkaa myös lähestyä isäänsä, tutkimalla tämän elämää, tutustumalla uudestaan tämän sukulaisiin, kuuntelemalla ja miettimällä heidän muistojaan ja tarinoitaan. Isän henkilöllisyys avautuu uudella tavalla ja täyttää vähitellen sen tyhjän mustan kolon, jonka itsemurha pieneen tyttöön jätti.

* *

Venla Pystynen tunnetaan hyvänä kirjoittajana, hän osaa eläytyä ja avata haastateltaviensa elämää ja tunteita lukijoilleen ymmärrettävästi. Nyt hän on kirjoittanut hienon romaanin oman elämänsä pohjalta. Kaikkea mitä siinä kerrotaan ei ole tapahtunut, mutta kirja on syvä ja tosi.

Sillä on kirjallista arvoa ja merkitystä myös meille, jotka emme kenties ole joutuneet menettämään yhtä paljon. Meillä kaikilla on kuitenkin omat haavamme ja voimme löytää kirjan tytöstä myös jotain itsestämme.

Romaanin lopussa tytär käy vielä katsomassa veljensä kanssa vanhaa kansakoulua, joka on nyt täynnä uusien ihmisten elämää:

”Kun lähdimme ajamaan takaisin kotiin, sanon Oulalle, että tuntuu tyhjältä. Tiedän, etten näe kansakoulua enää koskaan.

Mutta se ei haittaa, sillä minulla on veljeni, jonka kanssa voimme luoda uusia muistoja.

Minulla on äiti.

Ja minulla on perhe, jonka luokse palata.

Perhe, jonka haluan pitää.

Sinua en saa takaisin, isä, mutta ehkä yhdessä viettämämme hetket ovat jossain kehoni muistissa: kätesi ympärilläni, lämpösi vasten ihoani.

Ehkä rakkautesi ei olekaan kadonnut, vaikka sinä olet poissa.”

* *

Kiitos kirjasta, Venla.

Ulla-Maija Svärd

Kuva: Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua