Politiikan maratoonari jaksaa, vaikka harmitus on välillä suuri – arviossa Erkki Tuomiojan Poliittiset päiväkirjat

Kuva: Tor Wennström / Lehtikuva

”En tiedä, mutta tämä pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan määrätietoinen alasajo on kauhistuttavaa. Sitä ei suinkaan vaadi kansa, mutta eliitti on taas koonnut itsensä, kuten Nato-kysymyksessä, Lipposen johdolla agendansa taakse. Veronalennuksin toteutuva uusliberalistinen muutos on sitä paitsi paljon vaikeammin torjuttavissa kuin Naton suhteen.”

Plus ca change, c’est la meme chose

Nato-keskustelu, Venäjä, Balkan, Lähi-Itä, Afrikka, EU:n rooli ulko- ja puolustuspolitiikassa, globalisaation uhat ja mahdollisuudet; ajankohta näistä teemoista kirjoittamiseen voisi olla tämä päivä, mutta käsillä olevassa kirjassa ulkoministeri Erkki Tuomiojaa työllistävät samat teemat vuosina 2003–2004.

Erkki Tuomioja on ehtinyt poliittisten päiväkirjojensa viidenteen osaan. Teossarjan ensimmäinen osa ”Siinä syntyy vielä rumihia” kattoi vuodet 1991–1994 ja sen jälkeen Tuomioja on nakuttanut päiväkirjojaan julkisuuteen tasaiseen tahtiin: ”Luulin olevani aika piruileva” (1995–1997), ”Ei kai eilisestä jäänyt vammoja” (1998–2000) ja ”Tunnustan pelänneeni pahinta” (2001–2002).

Teossarjan tämänkin osan on toimittanut ansioitunut historioitsija, valtiotieteen tohtori Veli-Pekka Leppänen. Päiväkirjamerkinnät ovat hyvin autenttisia; esipuheessaan Tuomioja toteaa alkuperäistekstiä karsitun noin neljänneksen verran, pois on jätetty puhtaasti henkilökohtaisia asioita.

Vuodet 2003–2004 olivat monessa mielessä tapahtumarikkaita sekä Suomessa että kansainvälisessä politiikassa. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkeistä maailmaa leimasi Yhdysvaltojen ulkopoliittinen aktiivisuus ja valmistautuminen Irakin sotaan. Venäjällä oli takanaan sekasortoinen vuosikymmen Tšetšenian sotineen, mutta EU:n ja varsinkin Suomen kanssa oltiin vielä puheväleissä. Lähi-Itä, Israel ja Palestiina, Balkanin sotien jälkikuohunta, YK:n puitteissa tapahtuvat yhteistyö- ja maailmanparannushankkeet; ulkoministeri oli kiireinen.

Ulkopolitiikan työkuorman ohella Tuomioja ehti huolehtia myös politiikan ruisleipäasioista, kuten Elannon/HOK:n fuusiosta, Sadankomiteasta ja Pasilan rauhanasemasta, kuntavaalikampanjoinnista, eduskunnan kirjaston hallituksesta, viikonloppujen puhujamatkoista maakunnissa sekä tukiryhmänsä poliittisesta sparrauksesta. Ja tietysti lenkkeilystä. Pitää tosin puhua vakavasta juoksuharrastuksesta, joka tässä vaiheessa elämäntilannetta koostui etupäässä lähes päivittäisistä juoksulenkeistä ja varsin säännöllisistä puolimaratoneista tai vastaavista juoksutapahtumista, oli olo sitten millainen tahansa.

Yhtä säännönmukaista kuin juokseminen Tuomiojalle näyttää olevan kirjakaupoissa piipahtaminen Brysselissä, Lontoossa, Pariisissa, New Yorkissa tai Helsingissä, aina kun aikataulu sallii, ennen tai jälkeen kokousten. Tuomiojan tekstit kertovat myös sen, että kirjat on luettu.

Kuka uskaltaa haastaa Ruhtinasta?

”Mielessäni jään jälleen kerran miettimään – kuten joka toinen päivä nykyisin, vaikken sitä enää yleensä erikseen jaksa kirjata – mitä helvettiä minä teen tässä SDP:ssä, jota Lipponen vetää kuin pässiä narusta kokoomuksestakin oikealle sijoittuvan politiikan taakse, kaikissa asioissa.” (9.1.2003)

Tuomiojan oma Nemesis on Paavo Lipponen. Tässä vaiheessa päiväkirjoja Lipponen on vielä kirjan alkusivuilla sinipunahallituksen pääministeri ja puolueen puheenjohtaja, mutta joutuu sitten jatkamaan ”vain” SDP:n puheenjohtajana ja eduskunnan puhemiehenä, kun keskustan vaalivoitto johtaa ensin Anneli Jäätteenmäen lyhytaikaiseen ja sittemmin Matti Vanhasen pidempiaikaiseen pääministeriyteen.

Jo aiemmissa päiväkirjojen osissa Tuomioja kipuili Lipposen ja tämän edustaman – Tuomiojan uusliberaaliksi kutsuman – politiikan kanssa. Vaikka demareissa tunnetusti seinät ovat leveällä ja katto korkealla, Tuomiojaa ahdistaa yhä pahemmin. Tuskaa lisää se, että aina niin vakaalle, nyttemmin valtiovarainministeriksi kohoavalle Antti Kalliomäelle käy niin kuin valtiovarainministereille usein käy: hänestä tulee kamreerimainen ministeriön tiukkisvirkamiesten etäispääte. Kalliomäen pahiskuiskaajana esiintyy erityisesti valtiosihteeri Raimo Sailas.

Eikä tässä kaikki puoluetovereiden suunnalta: kevään 2003 vaalitaiston yhteydessä esiin runnoo eräs Eero Heinäluoma.

”Toisaalta totean, että Lipponen on esiintynyt itseään edullisemmin, mutta Heinäluomasta on tullut jonkinlainen ongelma. Tämä on yleinen käsityksemme, yhtäältä todetaan Eeron korsimo-otteillaan ja pekkarinen-populismillaan tuoneen kampanjaan väriä ja saaneen omaa väkeä liikkeelle, mutta myös saaneet tällaista kampanjointia vierastavat reagoimaan kielteisesti.” (23.2.2003)

Stubb, kolmas tuoli ja lautanen

Tasavallan presidentti Tarja Halosen kanssa Tuomioja on viran puolesta tekemisissä hyvin tiiviisti, kuten ulkoministerille kuuluukin. Halosen ja Tuomiojan suhde ulkopolitiikan johtamisessa ja hoidossa henkii nyttemmin perustuslakiin kirjattua mallia, jossa tasavallan presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Tuomiojalla on sitkeyttä ja pelisilmää kypsytellä ja hioa ulkopolitiikan linjauksia ja päätöksiä niin, ettei suurempia törmäyksiä valtioinstituutioiden välille synny. Poikkeuksena on ns. EU:n lautaskiista, jossa Halonen ei anna periksi:

”Käymme delegaatiotiloissa lyhyen tiukan keskustelun Halosen, Vanhasen ja minun kesken, ja sanon suoraan Haloselle, että perustuslain mukaan jos paikkoja on kaksi niin presidentin tulisi jäädä pois HVK:sta (hallitustenvälisestä konferenssista). Vanhanen on samaa mieltä, mutta pysyy aika hiljaa matalalla profiililla Halosen ilmoittaessa tiukasti, että hänen oikeuskanslerin tukema kantansa on toinen, ja että jos muuhun päädytään, saatte etsiä uutta presidenttiä. Selvää tietenkin on, että Halonen menee toiselle paikalle jos niitä on kaksi, mutta asia ratkeaa siihen, että Vanhanen käy ennen lounasta puhumassa Berlusconille, joka lupaa meille kolmannen paikan. Konkreettisesti tuolin ja lautasen järjestäminen ei ole helppoa, ja sen hoitaa lopulta Alexander Stubb.” (12.12.2003)

Tuomioja tunnistaa etukäteen Halosen ”känkkäränkkä”-tuulen, jonka vallitessa kunniansa saavat kuulla niin valtioneuvosto kuin virkamiehetkin. Silloin asiat eivät etene. Tuomioja ei toisaalta merkinnöissään säästele Halos-kritiikkiä, kun sellaiseen on aihetta. Tämä koskee paitsi politiikan linjauksia myös esiintymisiä ja kokouskäyttäytymistä. Venäjä-suhteissa Tuomioja hoitaa välttämättömän yhteydenpidon, mutta:

”Halosella on koko ajan ambivalentti suhtautuminen, jossa kuitenkin päällimmäisenä oma intressi – sekä Suomen että Halosen – säilyttää hyvät suhteet (ja säännölliset presidenttitapaamiset) Suomen ja Venäjän välillä ja kehittää niitä Venäjän kielteisestä kehityksestä huolimatta.”

Terävä kynä, sujuva teksti

Poliittista sisäpiiritietoa välittyy päiväkirjamerkinnöissä runsaasti, ainakin politiikan penkkiurheilijoille. Esko Ahon Suomen Pankki -tien katkeaminen, Paavo Lipposen pyrkiminen komission puheenjohtajaksi, Erkki Liikaselle valmisteltu paluupaikka ulkoministeriössä, yritys pudottaa Tuomioja ulkoministerin paikalta tai Ilkka Kanervan suurlähettiläspyrkimykset löytyvät päiväkirjamerkinnöistä, ilman sen suurempaa elämöintiä.

Tuomiojan kynä on armottoman terävä henkilökuvauksissa, oli sitten kyse opposition edustajista tai puoluetovereista. Kynänjälki ja ilmaukset ovat kuitenkin enimmäkseen tyylikästä brittiläistyyppistä hattuilua ja usein hauskaakin sellaista á la ”kokoomuksen pellehyppyduo Sasi ja Zyskowicz” tai ”Touho-serkku” (sisäministeri Kari Rajamäki). Kun Tuomioja todella suuttuu – tähän ei lasketa normaaleja tuohtumuksia eikä Lippos-kritiikkiä – kyseessä on aito syy, kuten kierous politiikassa. Tulilinjalla tässä suhteessa on erityisesti Alexander Stubb.

Kun itsekin noina aikoina Brysselissä seurasin työni puolesta EU:n peruskirjojen uudistamista valmistellutta konventtia ja sen jälkeistä hallitustenvälistä konferenssia, on näin jälkeenpäinkin arvokasta saada autenttinen näkymä siitä, miten intensiivistä valmisteluprosessi oli valtioneuvostossa ja eduskunnassa. Vaikka Tuomiojan huolenaiheena tuntuikin eniten olevan pelko EU:n liukumisesta puolustusyhteisöksi ja Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden mureneminen, EU-asioihin perehtyminen ja laajempi valmistelu näyttivät ainakin SDP:n piirissä olleen hyvin järjestelmällistä.

Erkki Tuomiojan Poliittiset päiväkirjat 2003–2004 (Siltala, 2022) on teoksena sekä lukijaystävällinen että haasteellinen. Lukijaystävälliseksi sen tekee elävä ja sujuva teksti. Tosin paikka paikoin Lähi-Idän kriisinratkaisuyritysten yksityiskohdat puuduttavat normilukijaa, mutta toisaalta vaikkapa EU:n huippukokousten kulissientakaiset väännöt avautuvat kiinnostavina pienoisnäytelminä.

Haasteellisia päiväkirjat ovat valtaisan henkilögallerian sekä ammattijargonin – ja erityisesti rumputulella ryöpytettävien lyhenteiden – takia (tosin lyhenteissä auttaa kirjan lopussa oleva luettelo). Mutta tämä taakka lukijan on kannettava, sillä muut ratkaisut olisivat olleet turmiollisia teoksen autenttisuudelle.

Linkki ja yhtäläisyydet nykypäivän kanssa tuodaan napakasti esiin heti kirjan ensisivuilla. Esipuheissaan sekä Tuomioja että Veli-Pekka Leppänen arvioivat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tilaa ja haasteita nykypäivän tilanteessa. Nato ja Venäjä ovat päättäjien keskeiset teemat – kuten ne olivat pari vuosikymmentä sitten. Tuomioja avaa Nato-kantojaan sekä suhtautumista EU:n puolustusyhteistyön kehittämiseen ja muuhunkin ulkopolitiikkaan ilman jälkiviisautta tai katumusta:

”Minun näkemykseni on aina perustunut vain ja ainoastaan arvioon, mikä on parasta Suomen turvallisuudelle. Siihen ei sisälly minun eikä samoin ajatelleiden vastuuasemassa olleiden taholta minkäänlaista suomettumissuhdetta Venäjään. Tätä jokainen voi arvioida myös näiden päiväkirjamerkintöjen valossa.”

Politiikan maratoonari jaksaa, jaksaa – vaikka harmitus on välillä suuri. Erkki Tuomioja kirjaa muistiin olennaista tietoa lähihistoriasta. Tuleva historiankirjoitus kiittää.

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua