Antti Tuomainen on sepittänyt huvittelubisneksen kulissien taakse murhien ketjun – arviossa Majavateoria

Antti Tuomainen: Majavateoria

Omaperäisiä juonia punovan rikoskirjailija Antti Tuomaisen trilogia, satiirinen jännäri vakuutusmatemaatikko ja huvipuistoyrittäjä Henri Koskisesta, on edennyt kolmanteen ja viimeiseen osaansa. Kaksi trilogian ensimmäistä osaa, Jäniskerroin (2020) ja Hirvikaava (2021) – ­­­­kuten Tuomaisen aikaisemmatkin teokset – ovat nousseet suosioon myös maailmalla. Ensimmäisestä, eli Jäniskertoimesta on tekeillä jopa Hollywood-elokuva, jossa pääosaa näyttelee Steve Carell (40 v. ja neitsyt, Konttori). Suomessa Tuomainen on nosteessa myös Mies joka kuoli -nimisen tv-sarjan (2022) myötä, joka perustuu kirjailijan saman nimiseen romaaniin (2016).

Trilogian aikaisempiin osiin tutustumattomalle kerrattakoon olennainen. Vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen saa ensimmäisen osan alussa potkut vakuutusfirmasta, koska ei suostu uudistumaan. Pelkkä laskeminen ei yhtäkkiä riitäkään, vaan uuden johtamistavan mukaisesti tarvittaisiin kaikenlaista heittäytymistä. Sopivasti fudujen jälkeen Koskinen saa kuulla perivänsä hiljattain kuolleen veljensä seikkailupuiston, jonka nimi on SunMunFun. Henri on alusta alkaen hauska hahmo, todennäköisyyksiä laskeva heittopussi. Tätä introverttiparkaa törmäytetään milloin missäkin hänelle täysin sopimattomassa tilanteessa. Hän joutuu velkojien käsiin, prostituoidun hyökkäyksen kohteeksi, kiristettäväksi ja lopulta parisuhteeseen ja jopa uusioperheen isukiksi.

Nyt käsillä olevassa kolmannessa osassa kuvaan astuu kilpaileva puisto Kuperkeikkamaailma. Sen lisäksi että tämä kilpaileva puisto pyrkii valtaamaan kaupungin markkinat härskin polkumyynnin avulla, puiston taustahenkilöissä näyttäisi olevan paljonkin hämäräperäistä. Asiaan sotkeutuu myös virkavalta, jolla ei silläkään välttämättä ole ihan puhtaat jauhot pussissa.

Trilogia on Tuomaisen tähän mennessä ainoa teossarja; muiden teosten päähenkilöt ovat jättäneet seikkailunsa yhden kirjan kansien väliin. Tämä aiemman sarjallisuuden puuttuminen saattaa osaltaan selittyä sillä, että Tuomainen on suurimmassa osassa kirjoistaan valinnut päähenkilöikseen muita kuin varsinaisia rikosten selvittelyn ammattilaisia, jollaiset yleensä pitävät rikoskirjallisuuden sarjoja kasassa. Esimerkiksi hänen esikoisessaan, Tappaja toivoakseni -romaanissa (2006), päähenkilö on entinen rikollinen, jota houkutellaan vastustamattoman tarjouksen avulla takaisin rikoksen tielle. Ei-sankarilliset huono-onniset – tai lain väärän puolen vastahankaiset – päähenkilöt on perinteisesti yhdistetty rikoskirjallisuuden alalajiin noiriin.

Yksi perinteisen noir fiction -genren tyypillinen piirre onkin ollut juuri kirjasarjojen puute, jotka taas muussa rikoskirjallisuudessa ovat olleet tärkeässä osassa. Tämä ei sivumennen sanoen päde nordic noiriin, joka on luku erikseen.

Syitä (alkuperäisen) noir-genren sarjattomuuteen voi olla esimerkiksi se, että sen tyypillinen päähenkilö on yksinkertaisesti liian itsetuhoinen, jotta hänen tarinansa kantaisi useampaa kirjaa. Tästä käy esimerkkinä yksi lajin keskeisistä klassikoista, James M. Cainin Vahinko kello kaulassa (alkuteos 1934). Toisaalta voi myös olla, että noir-päähenkilöllä ei ole mitään luontaista syytä jatkaa rikosten parissa teoksen tapahtumien jälkeen – toisin kuin asiaa ammatikseen harjoittavilla poliiseilla, salapoliiseilla tai yksityisetsivillä. Heidän kohdallaan uuden kirjan aloittamiseen ei välttämättä tarvita muuta kuin uuden työviikon alkaminen.

Tuomainen on siis luonut poikkeuksen tähän(kin) sääntöön – ei toki tietenkään ainoana maailmassa. Mikä sitten sitoo vakuutusmatemaatikko Henrin tarpeellisen laajaan rikosten vyyhtiin, jotta trilogia on ollut ylipäätään mahdollinen? Liimana toimii ainakin hänen vastapari-veljensä, joka on huikenteleva, todennäköisyyksistä ja muista realiteeteista piittaamaton Henrin vastakohta, varjo. Juuri hänen aiheuttamaansa sotkua Henri lähtee selvittelemään. Hän on linkki Henrin ja rikollisen maailman välillä. Tässä teoksen kolmannessa osassa veli ei enää ole suoraan läsnä, mutta tavallaan vaikuttaa siinäkin edelleen, sillä juuri hänen kauttaan Henri on alun perin ajautunut seikkailupuistojen salakavalaan, yllättävän paljon rikollisia elementtejä sisältävään maailmaan.

* *

Tuomainen on löytänyt kirjasarjalleen kaavan, jota hän toistaa uskollisesti myös trilogian viimeisessä osassa. Ensin sukelletaan tihentymään, jossa joku kuolee. Sitten vetäydytään ajassa taaksepäin ja kelataan vääjäämättä tihentymää kohti. Väliin mahtuu paljon hauskaa ironiaa, kaikenlaista tilannekomiikka matematiikan törmätessä todellisuuteen – tai päinvastoin. Kolmatta kertaa Henri Koskisesta kuoriutuu tietynlainen mahdoton sankarihahmo, joka pahimmassa pinteessä kykeneekin kylmäpäiseen toimintaan näin pelastaen itsensä, läheisensä ja yrityksensä.

Henkilöhahmot ovat kovin karikatyyrimaisia – ehkä Koskisen suurta rakkautta ja puolisoa Laura Helantoa lukuun ottamatta. Kaikista muista piirtyy hullunkurinen kuva tiettyjen outojen yksityiskohtien kautta. Näitä yksityiskohtia ovat esimerkiksi rikostutkija Osmalan merkillisen pienet kengät ja puiston työntekijä Esan jatkuvat ilmavaivat. Myös Koskinen itse on lähtökohdiltaan karikatyyri, oman päänsä sisällä todennäköisyyksiä laskeskeleva besserwisser. Häntä on kuitenkin kolmanteen kirjaan mennessä keitelty jo niin monessa liemessä, ettei hän enää ole yhtä yksiulotteinen kuin alussa. Tämä henkilöhahmon monikerrostuminen on myös trilogian temaattinen kulminaatiopiste. Ei kuitenkaan voi puhua mistään metamorfoosista. Henrin ydin pysyy muuttumattomana loppuun saakka – mikä lienee myös yksi sarjaa koossa pitävistä voimista.

Tuomaisen trilogiaan luoma maailma on vinksahtaneella tavalla kiehtova. Jännitettä pitävät yllä etupäässä räikeästi väritetyt vastakohdat. Vastakohtaisuuksia on monia, kuten lapsellinen seikkailupuisto suurine muovieläimineen yhdistettynä raakoihin henkirikoksiin, arkiset uusioperheen haasteet yhdistettynä vapaana hiipivään murhaajaan, kuvaan takakautta ilmestyviin hyviin ja pahoihin poliiseihin. Koko teossarjan jännite toki piilee Henrin ja hänen vastakohtaisen veljensä välisessä ristiriidassa. Taitava jännityskirjailija siis rakentaa jännityksen monessa kerroksessa, monen toisiaan tukevan, kierosti toisiinsa sopivan osasen avulla.

* *

Minäkertojan henkilöhahmo lukitsee kerronnan ominaisimmat piirteen; toistuvat ”matemaattiset” analyysit, loputtomat jahkailut ja säännöllisesti asiasta eksyvät pohdiskelut. Trilogiaa on vaikea kuvitella ilman tätä omaperäistä kertojaääntä, jonka lavea ote syventää ja laajentaa kuvaa Henristä itsestään. Joskus kuitenkin kertojan turhan kauas karkaava lörpöttely tai asian pannukakuksi yliselittävä analyysi purkaa tai ainakin uhkaa purkaa jännitteen – niin taitavasti kuin se muuten onkin rakennettu.

Kerronta toimii parhaiten silloin, kun tapahtumat tiivistyvät selkeäksi toiminnaksi ja jännitys purkautuu hallitusti, Tuomaisen varmalla juonenkuljetuksella. Tällöin myös Henrin välilöpinät tuntuvat orgaanisilta ja paikallaan olevilta. Kuitenkin varsinkin liikkeen pysähtyessä ja hakiessa uutta suuntaa tuntuu välillä, että junnataan paikallaan:

”Osmala ehkä pohtii tätä hetken, tai sitten ei. En edelleenkään osaa päätellä mitään hänen ilmeestään tai eleistään.”

”En sano mitään. Minusta alkaa tuntua, ettemme enää puhu ainakaan yksinomaan Kuperkeikkamaailman kuolemantapauksesta. Toisaalta en myöskään osaa sanoa, mistä tarkkaan ottaen puhumme.”

Kyseenalaistan myös Henrin lukeman lastenkirjan pitkältä tuntuvan siteeraamisen (s. 219–225). Tämä irrallinen episodi on ehkä tarkoitettu huumorin höystämäksi hengähdystauoksi, mutta itse koin kohdan lähinnä piinaavana. Ajattelin: Miksi luen tätä? Tarjoaako kohta jonkun vinkin siihen mysteeriin, jonka voimalla sivuja tässä vaiheessa käännän? Jos sellainen on, en löytänyt sitä.

Teossarjan musta huumori rakentuu poskettomien tilanteiden varaan, kuten tässä kolmannessa osassa keskellä synkintä murhien ja vehkeilyjen sarjaa tapahtuvaan ryhmähalaukseen. Huonoista johtamisoppaista ja pahimman luokan lifestyle- ja self help -hötöstä muistuttava tsemppaaminen ja voimaannuttaminen näyttäytyvät kirjassa kaksoisvalotuksessa. Ironisoinnista huolimatta ryhmähalaus vaan toimii – kaikista Koskisen laskemista todennäköisyyksistä huolimatta. Tämä siis teoksen maailmassa.

Teos päättää taidolla rakennetun humoristisen jännitystrilogian. Ironinen ote on parhaimmillaan virkistävä. Luotu maailma on vastakkaisten sävyjen juhlaa. Vaaleansininen yhdistyy verenpunaiseen. Kerrontatyyli on olennainen osa kokonaisuutta, mutta sotkeutuu välillä omaan näppäryyteensä. Tuomainen osaa jousen jännittämisen omintakeisilla keinoillaan. Trilogian jälkeen suomalainen jännityskirjallisuus on murhia puoleensa vetävää vakuutusmatemaatikkoa rikkaampi.

Miikka Vuori

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua