Kuva: Antti Salminen / Poesia
KIRJAT | Riikka Simpuran Painottomuudessa havainnot karkaavat kiinnijäämiseltä.
”Simpuran minimalistiset lauseet, usein vain sanat, kutsuvat pysähtymään eteerisyydessään.”
ARVOSTELU
Riikka Simpura: Painottomuus
- Poesia, 2022.
- 80 sivua.
Painotonta on vaikea sitoa alas. Riikka Simpuran esikoisteoksessa intentiot ja havainnot häilyvät heliumpalloina maailmassa, jossa painovoimaa on vähemmän.
Painottomuus (Poesia, 2022) on jo esineenä hyvin kevyt, sellainen, johon tarttumisen todellisuutta epäilee: koskevatko sormet todella kirjaa? Itse teksti on tyhjän tilan taidetta: havainnot asettuvat muutamina kirjaimina valkoisia taustojaan vasten, välissään usein useita tyhjiä sivuja. Painottomuus on kuitenkin pinnallista, sillä teos maalaa häivähdyksistään omanlaisensa maailman.
Tyhjä tila on painavaa siinä, kuinka se on tehty viivyttäväksi. Simpuran minimalistiset lauseet, usein vain sanat, kutsuvat pysähtymään eteerisyydessään. Niistä koostuu valkoista vasten häilyvä todellisuus, jossa sekä merkitykset että havainnot leijuvat ja vastustavat kiinnittymistä mihinkään konkreettiseen: ”Pimeän tunteina/ koirat nukkuvat vaatekasoina.” Teoksen maailmassa syy-seuraussuhteet ovat herkästi ohuita: ”’Tulkoon kuu’, ja kuu menee.”
Niin ikään intentiot ja halut huojuvat teoksessa ilman teräviä ääriviivoja ja harvoin toteutuvina: ”Joskus kun menen, mulla on tunne./ Joskus olen tosi ja silloin, olen tosi väsynyt./ Nyt menen pitkin katua./ Sydämistynyt, tehdään jotain toimenpiteitä nyt!/ Katsotaan ja tutkitaan, yritetään tyrehdyttää tämä.” Suunnitelmat ovat paperinhentoja ja murtuvat pienimmistäkin ärsykkeistä: ”Ostaminen olisi voinut olla rakkaudenosoitus,/ nyt tuulenpuuska heilautti niittyä”. Nämä väläykset luovat häilyvyydelle tunnistettavan psykologisen tason syventämään yleistä maailmankuvaa.
Painottomuudessa on kuitenkin myös kohtia, joihin terävyys olisi voinut tuoda elävämpiä kontrasteja ja mielikuvia. Osa vertauskuvista ja sanojen rinnastuksista ei nouse samaan leijuntaan kuin muu teos: esimerkiksi ”Omena on enne” katkaisee harmonian kutsumatta kuitenkaan syventymään itseensä. Samoin parit, kuten ”kielo (kiellot)” ja ”muna (puna)”, jäävät lähemmäksi maata kuin muuten luotua, kiehtovampaa todellisuutta.
Siltikin Painottomuus on häilyvyydessään kaunis, epävarmuuteen kutsuva teos.
Anna Hollingsworth
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Olivatko Lalli ja Elina sittenkin lihaa ja verta, kysyy Mikko K. Heikkilä teoksessaan Taruissa on totta
KIRJAT | ”Tasokas tiede on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa vain näyttö ratkaisee”, perimätietoon perehtynyt dosentti esittää ja lyö pöytään todisteet, joita on vaikea väittää palturiksi.
Frans, joka ei ensin edes tiennyt olevansa Frans – arviossa Hannu Salmen Frans Leijon -elämäkerta
KIRJAT | Hannu Salmi kiinnostui 1800-luvun lopussa syntyneestä isosedästään vuosia sitten. Syntyi Finlandia-ehdokas köyhän piian aviottomasta pojasta, joka eli kuurona ja sokeana.
Hybridinen teos pohtii merkityksiä ja muutosta – arviossa Taneli Viljasen Glitterneste
KIRJAT | Taneli Viljasen Glitternesteessä muoto ja sisältö palvelevat taidokkaasti toisiaan. Queerbarokin haaste otetaan tosissaan.
Heti ensimmäisen roolin jälkeen Anthony Hopkins tiesi, ettei ryhtyisi leipuriksi – arviossa muistelmateos Hyvin sinä pärjäsit
KIRJAT | Jonkun sivun kirjaa luettuaan arvaa, ettei Anthony Hopkinsin maailmassa ole järkeä kirjoittaa muistelmia kertomatta totuutta.