Kuolettavan tylsä nekrologi ei tee oikeutta elämälle

”Vuonna 1960 presidentin virasta kilpailivat senaattori John F. Kennedy ja varapresidentti Richard M. Nixon. Vaaliväittelyjä käytiin ensi kertaa televisiossa. Neljästä väittelystä parhaiten muistetaan ensimmäinen, jossa käsiteltiin sisäpolitiikkaa. Arviolta 70 miljoonaa katsojaa seurasi väittelyä, jossa kumpikin ehdokas puhui taitavasti ja asiantuntevasti taloudesta, rotusuhteista ja Neuvostoliiton uhasta.

On sanottu, että radiokuuntelijat pitivät Nixonia väittelyn voittajana. On kuitenkin selvää, että ruskettunut ja tyylikäs Kennedy, joka näytti siron puhujanpöydän takana voimakkaalta ja tyyneltä, vetosi äänestäjiin enemmän kuin sairauden riuduttama Nixon. Tämä näytti hukkuvan harmaaseen pukuunsa ja hikoili voimakkaasti.

Lähetyksen myötä Kennedyn maine kasvoi, ja hän kiri johtoon kannatuskyselyissä. Pian vaalien jälkeen Kennedy myönsi itsekin voittaneensa television ansiosta. Mies, joka hoiti väittelyn järjestelyjä Kennedyn puolelta, vaati yksijalkaista puhujanpöytää, meikkasi Kennedyn ja saattoi tämän vessaan juuri ennen lähetyksen alkua, oli William P. Wilson. Hän kuoli lauantaina Washingtonissa 86-vuotiaana.”

Lähes tuhat merkkiä ja kolme kappaletta sisältävä teksti on uutisen pituinen. Kyseessä on kuitenkin vasta ingressi William P. Wilsonin nekrologiin eli muistokirjoitukseen, jonka on kirjoittanut New York Timesin toimittaja Bruce Weber.

Elämän ja kuoleman toimitus

Suomessa harva nekrologi on edes kyseisen ingressin mittainen. Myös merkkihenkilöiden pitkissä muistokirjoituksissa mennään heti asiaan, siis kuolemaan. Sen sijaan New York Timesin muistokirjoittajille kuolinuutista tärkeämpää on se, miten vainaja eli, ja millaisessa suhteessa hänen elämänsä oli yhteiskuntaan.

Aloin kadehtia amerikkalaista nekrologikulttuuria, kun katsoin Yle Areenasta dokumentin Obit – Elämäntehtävänä muistokirjoitukset. Dokumentissa seurataan New York Timesin muistokirjoitustoimituksen työskentelyä. Kyseessä on yksi maan harvoista, pelkille nekrologeille pyhitetyistä toimituksista.

Nekrologisteja kavahdettiin takavuosina Yhdysvalloissakin, ja muistokirjoitustoimitus oli usein eläkeikää lähestyvien tai epäonnistuneiden toimittajien suojatyöpaikka. Tekstityypin arvostus on kuitenkin noussut, ja New York Timesin toimittajat tekevät työtään innolla ja ylpeydellä.

Mitä pidemmälle dokumenttia katsoin, sitä kiivaammin sydämeni löi. Nämä toimittajat eivät kirjoita vain uutisia, tajusin. He kirjoittavat myös henkilökuvia ja tarinoita, mutta ennen kaikkea he kirjoittavat historiaa.

Joka ikinen päivä.

Amerikkalainen kertoo kuolinsyyn

Suomessa nekrologitoimituksia ei tiettävästi ole, ja vainajien omaiset kirjoittavat yleensä muistokirjoitukset. Poikkeuksia ovat tunnetut henkilöt. Heidän nekrologinsa ovat pidempiä, ja ne kirjoittaa usein ammattitoimittaja.

Oli vainaja ja kirjoittaja kuka tahansa, suomalaisen nekrologin kaava on kiveen hakattu. Ensin kerrotaan kuka kuoli, minkä ikäisenä, missä ja milloin. Seuraavaksi luetellaan syntymätiedot, tämän jälkeen kerrataan työelämä. Tarkka kuolinsyy kerrotaan harvoin. Yleisiä ilmauksia ovat ”menehtyi vaikean sairauden murtamana” ja ”nukkui pois”.

Tällaisilla muistokirjoituksilla ei olisi asiaa New York Timesiin, jonka nekrologeja ei koskaan aloiteta numerotiedoilla. Ensimmäisten lauseiden pitää vangita lukijan mielenkiinto. Miksi minun kannattaa lukea juttu argentiinalaisesta kardinaalista? Mitä merkitystä hänellä oli maailmalle?

Tarkka kuolinsyy selvitetään ja kerrotaan, vaikka kyseessä olisi itsemurha. Käytäntöä perustellaan vainajan ja omaisten oikeusturvalla. Kun media tietää varmasti, että henkilö on kuollut, eläviä ei julisteta vahingossa kuolleiksi. Näinkin on joskus käynyt. Kuolinsyystä ei myöskään leviä epämääräisiä huhuja, jotka voivat tuottaa omaisille tuskaa.

Suomessa taas ajatellaan, että kuolinsyyn verhoaminen ”sairauteen murtumiseksi” on häveliäs ja kunnioittava ilmaisutyyli.

Nekrologisti kirjoittaa uutisia, tarinoita ja historiaa

Suomalaisten hankala suhtautuminen muistokirjoituksiin johtuu luultavasti siitä, että nekrologien ajatellaan käsittelevän kuolemaa. Vieraan ihmisen kuolema on vaikea asia. Mitä voin sanoa vainajasta, jotta olisin rehellinen, mutta en loukkaava?

Nekrologien kirjoittajia on pidetty myös kalmistoja tonkivina friikkeinä. Dokumentin toimittajatkin ovat joutuneet vaivaannuttaviin tilanteisiin kutsuilla, kun small talk on katkennut juttukaverin kuultua heidän ammattinsa.

New York Timesin nekrologistit eivät kuitenkaan koe tonkivansa hautoja. 800 merkin muistokirjoituksessa on lause tai kaksi kuolemasta, ja muu teksti käsittelee elämää. Myös suomalaissa muistokirjoituksissa listataan tunnollisesti vainajan saavutukset, mutta ero New York Timesiin piilee juuri sanassa listataan.

Suomalaiset nekrologit kertovat sotilasarvoista, mutta New York Times uskaltaa kertoa vainajien hassuista tavoista ja oudoista elämänkäänteistä. Rocktähtien huumeongelmia ei peitellä, ja omaisten kertomien sankaritarinoiden faktat tarkistetaan kuten mistä tahansa lehtijutusta.

Lopputuloksena syntyy tekstejä, jotka ovat sekä faktapohjaisia uutisia, mutta myös vivahteikkaita tarinoita. Tekstit nitovat vainajan arjen osaksi suurempia ilmiöitä. Vieterilelu Slinkyn keksijän, Richard Jamesin merkitys maailmalle analysoidaan yhtä paneutuneesti kuin Leonid Brežnevin elämä. Artikkeleihin liitetään edustusposeerausten lisäksi kotialbumikuvia.

New York Timesin nekrologit ovat yhtä kiehtovia kuin palstat, joilla kerrotaan, mitä lehdessä uutisoitiin sata vuotta sitten ja esitellään vanhoja mainoksia. Toimittajat seisovat ainutlaatuisella portilla valikoimassa, kenen elämästä tulee kuolematon.

Kökkö nekrologi, pyhä kuin Juhla Mokka

Huomasin suomalaisten hankalan suhteen nekrologeihin, kun siteerasin Facebookissa outoa muistokirjoitusta. Kirjoittaja vihjaili rivien välissä, että vainaja oli ikävä ihminen. Vihjailu oli kuitenkin verhottu höpinään yhdistystoiminnasta.

Nauroin omituiselle nekrologille, ja osa päivitykseni lukeneista suuttui. Heidän mielestään oli mautonta hekottaa muistokirjoitukselle, saati sitten spekuloida tuntemattoman vainajan luonnetta. Hämmennyin. Enhän minä kuolleelle nauranut, vaan kummalliselle tekstille.

New York Timesin toimittaja olisi uskaltanut kirjoittaa kielellisesti paremman ja avoimemman, silti kunnioittavan nekrologin. Jäykät muistokirjoitukset ovat kuitenkin suomalaisille yhtä pyhä asia kuin jouluruoat tai huoltoaseman töntössä vuorokauden seissyt kahvi. Niissä ei ole mitään erityistä, mutta joulu ei ole joulu, jos lautasella on lanttulaatikon sijaan täydellisen al denteä risottoa.

Voin muuten kuvitella, millainen poru syntyy, kun vertaan muistokirjoituksia ruokaan.

Saako nekrologi olla hauska?

Kiinnostavimmat suomalaiset nekrologit löytyvät kaunokirjallisuudesta. Kirjailija Juhani Branderin lyhytproosateos Nekrologeja (2010, Sammakko) sisältää mustaa huumoria pursuilevia, kuvitteellisten ihmisten muistokirjoituksia.

Nekrologinsa saavat akateemikot, narsistit ja liikaa Paolo Coelhoa lukenut Gitte, joka ”Teki hemingwayt, eli ampui haulikolla päähänsä. Kuolemansa myötä hän pääsi tässä ja nyt kolmannen kerran kunnallislehteen.”

Yhtä herkullisia ovat nekrologien fiktiiviset kirjoittajat, kuten ”Lepokinttu Kiistala, Rovaniemen kaupungin pulkkamäen uusi vastaava, jonka gradut käsittelevät Tapio-nimisten palkollisten esiintyvyyttä Tyrväällä 1880–1881, Dostojevskia ja viiden rivin Kenoa sekä parvekkeen sukupuolettomuutta Max Kischerin kablionismissa”.

Branderin kirjassa on samoja aineksia kuin Tuomas Kyrön, Miina Supisen ja Miika Nousiaisen synkässä ilottelussa. Nekrologit ei kuitenkaan saavuttanut suurta yleisöä. Tämä johtunee pienestä kustantajasta, mutta ehkä myös siitä, ettemme osaa nauraa kuolemalle.

Nekrologit olivat menneisyydessä vielä häveliäämpiä. Teemu Hallamaan tiedotusopin pro gradu -tutkielma (2013, Tampereen yliopisto) osoittaa, että kuolinsyy kerrotaan Helsingin Sanomien nekrologeissa 2010-luvulla avoimemmin kuin vielä 1990-luvulla.

Marjo Dahl tutki suomen kielen gradussaan (2013, Jyväskylän yliopisto) Helsingin Sanomien ja Opettaja-lehden nekrologin kieleltä ja rakennetta. Tutkielman mukaan Suomi on cv-nekrologien maa. Ensin kerrotaan, kuka kuoli ja missä iässä. Tämän jälkeen kerrataan vainajan ammatilliset uroteot. Lopussa kerrotaan lyhyesti, ketkä jäivät kaipaamaan.

Suomessa tuskin rohjettaisiin paljastaa, että vainaja vieroksui hampaidenpesua. Ystäväni mukaan brittilehti The Economist kertoi tämän anekdootin erään skotlantilaisen darts-ammattilaisen nekrologissa. Vainajan isoäiti oli pelotellut aikoinaan, että britit olivat myrkyttäneet skottien kaivot. Niinpä vainaja yritti koko elämänsä ajan korvata veden turvallisemmalla oluella.

Mautonta, tuhahtaa suomalainen, vaikka hassu maininta piirtää kuolleesta todentuntuisemman kuvan kuin ansioluettelo. Pikkutarina kertoo vainajan persoonasta, mutta myös Ison-Britannian yhteiskunnallisista jännitteistä.

Älä petä vainajaa löperöllä nekrologilla

Jos saat kunnian kirjoittaa muistokirjoituksen, tehtävään kannattaa suhtautua pelotta. Innoitusta voi hakea amerikkalaiskirjailija Edgar Lee Mastersin Spoon River antologiasta (1915).

Masters oli juristi ja keskinkertainen runoilija, joka veisteli loppusointuja ja matki Keatsia. Lähes viisikymppisenä jokin naksahti uuteen asentoon Mastersin päässä. Hän hylkäsi riimit ja kirjoitti nopeasti proosarunokokoelman, joka sisältää kuvitteellisen Spoon Riverin kaupungin asukkaiden muistokirjoituksia. Vainajat kertovat teksteissä itse elämästään ja kuolemastaan.

Kirja ravisteli Yhdysvaltojen kulttuuripiirejä. Osa lukijoista pahoitti mielensä, mutta teoksesta tuli arvostelu- ja yleisömenestys. Masters kirjoitti itsensä kirjallisuushistoriaan hylkäämällä normit ja antamalla kuolleille totuudenmukaisen äänen.

Nekrologin kirjoittajan kannattaa kuunnella erään Spoon Riverin asukkaan, Cassius Huefferin sanoja: ”Eläessäni en pystynyt puolustautumaan panetteluja vastaan ja nyt, kuoltuani, minun on siedettävä hautakirjoitusta, jonka tylsimys on sepittänyt.”

Janica Brander