Hyvä ja paha Lalli, aina kulloistenkin tarpeitten mukaan – arviossa Lalli, kansallismurhaajan muotokuva

Kuvat: Veikko Somerpuro / Tammi

Zachris Topelius on Maamme-kirjassaan värittänyt monille lukijapolville käsityksen Lallista ja Köyliönjärven tapahtumista. Samaa totuutta ovat syöttäneet monet eturivin tutkijat, elleivät vivahde-eroista huolimatta lähes kaikki.

Vetävä tarina on vienyt tiedemiehetkin (miehiähän he ovat järkiään olleet) mennessään.

Kuinka ollakaan, kun Turku valmistautuu viiden vuoden päästä viettämään kaupunkinsa suurpalon synkkää 200-vuotistapahtumaa, on valtakunnan uutisissa muisteltu palon syytä. Vaikka onnettomuudesta oli tuoreeltaan todempaakin havaintoa, vika vieritettiin onnettoman palvelustytön huolimattomuuden tiliin. Syyttävä sormi oli nimenomaan Topeliuksen.

Eihän tässä voi enää uskoa mihinkään, kun opettavaisia tarinoita ja virsiäkin rustaillut satusetä on melskannut historian markkinoilla aivan mielensä mukaan.

* *

Tuomas Heikkilä on rapsutellut ja oikein kunnolla kuorinut menneisyyden kerroksia ennenkin, myyttien takaa. Pian parikymmentä vuotta sitten hän kohautti näkemyksillään kansalliskirjallisuutemme alkuteoksesta, 1200-luvun lopulle ajoittuvasta Pyhän Henrikin legendasta. Heikkilä kyseenalaisti koko Henrikin olemassaolon. Se säikäytti ymmärtämään, että Lallikin pyyhkäistiin noin vain olemattomiin.

Heikkilä löysi Henrikin legendasta ympäri Eurooppaa käsikirjoitusversioita kymmenittäin, kun aineistoa on ajan saatossa muokattu moniin tarpeisiin. Tarina upposi kansainvälisillä markkinoilla kuin häkä. Katoliselle kirkolle pyhimystaru on ollut käypää materiaalia isoon jakoon kansalle.

Suomen kristillistämiseen kirvessurmana lanseerattu veriteko Köyliönjärven jäällä ei kuitenkaan ole ollenkaan tuulesta temmattu. Jostakin tarinat saavat aina alkunsa ja muuttuvat imiessään lisää vaikutteita vuosisatojen varsilta.

Niin on käynyt Heikkilän järkiperusteisten johtopäätösten mukaan yhtä hyvin Henrikille kuin Lallillekin.

Nyt polttopisteessä on Lalli.

Kansallista symboliamme, inhaa murhamiestä ja palvottua sankaria, ei edes mainita nimeltä latinankielisessä Pyhän Henrikin legendassa. Hän astuu kuvaan mukaan vasta seuraavalla vuosisadalla kansanrunossa Pyhän Henrikin surmavirsi, eri ajoilta ammentavassa, hajanaisessa kokoelmassa. Surmavirsi on kirjoitettu muistiin ilmeisesti vasta 1600-luvulla. Runot monine toisintoineen ovat nimenomaan runoa, ja niiden totuusarvo historiankirjoituksen lähteenä on kaukana jumalansanasta.

Mutta Lallia on tarvittu.

Kun ensimmäiseksi ristiretkeksi mainitun miekkalähetyksen 700-vuotisjuhlia vietettiin 1857, juhlavuosi tiukkui kansallisromanttista innostusta. ”Muinaista suomalaisuutta edustava Lalli ei ollut vain piispanmurhaaja vaan pikemmin ikiaikaista kansanviisautta kannatellut merkkimies.” Lallin pahuus ja pakanuus jäivät taka-alalle, kun häntä pidettiin alkuperäisen suomalaisuuden edustajana.

Heikkilä tähdentää oman lalliutemme liittyneen 1800-luvun kansainväliseen nationalismiin, jossa menneisyyttä muokattiin selittämään kansallishenkistä nykyisyyttä. Tänä päivänä Lallia on ihailtu varsinkin Suomen Sisussa ja Kansallisessa Vastarintaliikkeessä.

* *

Tavallista pulliaista ei ole hetkauttanut se, että Henrikin ja Lallin historiallisuus on ns. avoin kysymys. Kahden vuoden takaisessa kyselyssä 71 prosenttia suomalaisista piti Lallia ja Henrikiä todellisina henkilöinä. Sitä ei tosin kannata suuresti ihmetellä, kun Topeliuksen lisäksi maineikkaat tutkijamme ovat omine tarkoitushakuisine motiiveineen hokeneet olemattomasta lähdeaineistosta huolimatta samaa jargonia. He ovat pyrkineet laihoin tuloksin todistamaan Henrikin ja Lallin historiallisuutta.

Heikkilä ei suinkaan kiistä sitä, etteikö Lallin ja Henrikin kohtaamisen taustalla olisi hyvinkin historiallinen ydin. Kuvaan Pohjolan kirkollisesta organisoimisesta sopii Heikkilän arvelun mukaan, että joku on järjestellyt nykyisen Lounais-Suomen kristittyjä yhteisöjä 1100-luvulla, kuollut työnsä ääressä, minkä jälkeen hänen (Henrikin) luitaan on alettu kunnioittaa pyhäinjäännöksinä.

Eivätkä köyliöläiset saa yhtään enempää armoa, vaikka ovatkin tuotteistaneet Lallin kunnioitusta herättävällä tavalla. Jokin surmavirren toisinto vain on sieltä päin. Tapaus on tuonut entiselle kunnalle näkyvyyttä jopa enemmän kuin kymmenen arvokisamitalin ampumahiihtäjä Heikki Ikola.

* *

Tuomas Heikkilän Lalli – kansallismurhaajan muotokuva (Tammi, 2022) on tärkeä kirja, joka avaa ymmärtämään historiaa pitkinä aikajaksoina ja käyttämään tervettä järkeä. Meidän on hyvä tietää, mistä identiteettimme osaset kumpuavat, kuten tässä tapauksessa kuvitellusta Lallista, myyttisestä hahmosta. Pinttyneistä luuloista on ylipäänsä vaikea irtautua. Monissa kylissä on syntynyt lähes kapinaliikettä, kun Markus Hiekkanen on nuorentanut niiden ylpeilyn aiheita, keskiaikaisia kirkkoja.

Kun Heikkilän Henrik-tutkimus 2005 julkaistiin, lehdessä parahdettiin, että älkää riistäkö meiltä Lallia. Ei siihen niin vain pystytäkään. Edelleen voivat halukkaat vedota Lalliin vapauden symbolina esimerkiksi kieltäytyessään ottamasta koronarokotusta. Niin on myös tapahtunut.

Kristinuskolla ei ole enää samaa merkitystä identiteetinrakennuksessa kuin kauan sitten, ja Lallin merkitys ”kansallishenkisenä kiiltokuvana haalistuu tulevaisuudessa”. Heikkilän mukaan Lalli on kuitenkin yhä voimissaan, kun yhteiskunnallisia asetelmia yliyksinkertaistetaan. Niin tapahtuu edelleen mm. joissakin lastenkirjoissa, vaikka oppikirjoissa jo tukeudutaankin varteenotettavaan tutkimukseen.

* *

Mehevästä aiheesta on surmavirren tavoin vyörytelty tietoista sepitettä näihin päiviin asti. Asialla on oltu Eino Leinon ja Arvid Järnefeltin näytelmiä myöten. Liikkeellä on ollut myös dekkaria, hurttia huumoria ja sävellettyä tavaraa. Lalli on jotenkin itsestään selvästi Juha Hurmeen näköistä ainehistoa, ja niinpä hän onkin innostanut Tuomas Heikkilää kirjoitustyössä.

Olisi myöhempien aikojen Lalli-valikoimassa voinut teoksessa olla maininta myös Hurmeen joskus 1990-luvun puolivälissä Rauman kaupunginteatteriin ohjaamasta maanmainiosta kirvesmiehestä. Lalli-näytelmän kirjoittaja on väkevä sanataituri Pispalasta, Markku Toivonen.

Risto Ojanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua