Seinäjoen kaupunginteatterin Patruunatehdas on tunteikas, mutta samalla paikoin dokumentaarinen ja turhankin selittävä

Mia Vuorela. Kuva: Seinäjoen kaupunginteatteri

Lapuan patruunatehdas räjähti vuonna 1976 ja tappoi neljäkymmentä tehtaan työntekijää. Etelä-Pohjanmaalla kaikki tietävät tapauksen, monella on sukulainen tai tuttava, joka kuoli tai menetti läheisiään onnettomuudessa. Patruunatehdas-näytelmää on odotettu kovasti, ja sen varmasti ennakoidaan vetävän teatteriin myös sellaista yleisöä, jonka arkeen teatteritaide ei muutoin kuulu.

Teatteria kokemattomalle teatterinkävijälle, sitä Patruunatehdas todella tarjoilee. Näytelmässä on paljon dokumentaarista selitystä ja turhankin yksinkertaisia ratkaisuja. Muun muassa kehyskertomus, jossa tapahtumia selitetään ummikolle, tuntui turhan osoittelevalta, kuin selkokieliseltä osuudelta. Paikkapaikoin katsomossa tuntui kuin olisi seurannut televisiodokumenttia. Lopussa suoraan yleisölle lausuttu elämänohje tuntui myös turhalta ja pateettiselta.

Vaikka katsomossa varmasti oli ja tulee olemaan yleisöä, joka ei ole syvällä teatteritaiteessa, uskoisin ettei kaikkea olisi silti tarvinnut pureksia näin valmiiksi.

Mari Pöytälaakso ja Jani Johansson. Kuva: Seinäjoen kaupunginteatteri

Kun nyt tuli heti arvion alkuun lausuttua kaikki negatiivinen, on aika kiitosten aiheiden. Anne Koski-Woodin kirjoittama ja Panu Raipian ohjaama näytelmä oli myös täynnä tunteiden pauhua, jännitystä, surua ja tuskastumista suunnattomaan epäoikeudenmukaisuuteen.

Jani Johansson onnistui hienosti suruunsa hukkuvana puolisona ja Marjut Sariola lapsensa menettäneenä äitinä. Mia Vuorela taituroi hämmästyttävän pitkien ja teknisten vuorosanatulvien kanssa, näyttäen silti virkamiehen inhimillisen turhautumisen. Myös Esa Ahonen tehtaanjohtajana teki jälleen kerran ansiokkaan roolin.

Näytelmä kertasi historiallisen suuronnettomuuden tapahtumia yhden perheen tragedian kautta, mikä oli onnistunut valinta. Samalla peilattiin yhteiskuntaa laajemminkin, 1970-luvun työttömyyttä ja politiikan kiemuroita.

Patruunatehdas paneekin miettimään myös nykypolitiikkaa. Miten on mahdollista, että poliittisin perustein nimitetyt ministerit aina yhtäkkiä pätevöityvät tuoreen salkkunsa erityispiirteisiin? Miten yks kaks puolustusministeriksi nostettu voi olla sinkojen paras asiantuntija? Eihän hän voikaan.

Lapuan onnettomuuden aikaan juuri puolustusministerit vaihtuivat tiuhaan. Patruunatehtaan toiminnalle luvan antanut ministeri oli aivan kujalla tilanteesta, eivätkä seuraajansa ainakaan näytelmän perusteella olleet sen viisaampia.

Patruunatehtaassa siis on opetuksellinen ja valistava puolensa, ja se on aivan tervetullutta.

Kuva: Seinäjoen kaupunginteatteri

Patruunatehtaan lavastus, valaistus- ja videosuunnnittelu sekä musiikki olivat vaikuttavia. Niiden avulla loihdittiin kohtauksia, joiden aikana yleisö pidätti hengitystään. Lähtölaskenta räjähdykseen (kello 7.42) oli intensiivinen. Räjähdyksessä kuolleiden ihmisten vaatteiden nostaminen lavan kattoon oli kohtaus, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Erityisesti pidin myös ”kengänkiillotuskohtauksesta”, joka toi esitykseen pienen, tanssillisemman, tehokkaan paikan.

Lopun lämpöinen tanssilavakohtaus oli kuin vapahdus yleisölle. Tiukka historiallinen tykitys ja tahmeana seittinä kaiken päälle laskeutuva suru ovat jotain, jota yleisökään ei määräänsä enempää kestä.

Pahinta teatterikokemuksessa oli haju. Edessäni istuva henkilö oli kaatanut ylleen koko hajuvesiarsenaalinsa. Tunsin koko parituntisen ajan tukehtuvani makeaan kakkutaikinaan. Milloinkahan ihmiset oppivat, että tuoksuja ei kannata holvata päälleen, ei teatteriin eikä elokuviin?

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua