Huojuva lato. Kuva: Minna Raitavuo

1

En ehdi juuri nyt Kaustiselle enkä varmaan jaksaisi kuunnella kansanmusiikkia montakaan päivää putkeen. Mutta onneksi samoihin tunnelmiin voi heittäytyä kotioloissa levylautasen äärellä. Johdantona toimii levy, joka on kiertänyt toimituksen pöydällä jo pari vuotta. Cd on kulkeutunut konttorille Kansanmusiikki-lehden liitteenä loppuvuodesta 2020 eikä siis ole myynnissä sellaisenaan.

Mutta onpahan kokoelma! Esittäjien ja kappaleiden nimet jo kertovat, missä tunnelmissa nyt jammaillaan: Timo Alakotilan Elias Tallarin polska, Susan Ahon Riutunut sydän, Antti & Isotalon Helapääpuukko ja puntari (ihana pohjalaisuuden itsekriittinen korkea veisu!), Akkapelimannien Tiskivalssi sekä Maria Kalaniemen ja Eero Grundströmin Erämorsian, muutamia mainitakseni. Kyllä voi suomalainen kansanmusiikki hyvin, ja on niin rikasta ettei monella ole! Loimolan voiman Ruttomuzikan kyynäl todistaa vielä, että karjalankielikin yhä taipuu laulajan suussa.

2

Miksi en ole koskaan kuullutkaan kotimaisesta kantribändistä, joka julkaisi jo kahdeksannen pitkäsoittolevynsä? No siksi, että kaikki suomalaiset radiokanavat on väärin valjastettu hittilistojen toistelijoiksi, eikä pienten piirien erikoismusiikilla ole mitään tietä eetteriin ja ihmisten korviin. En voi kylliksi vihata tätä järjestelmää, joka tekee musiikin kuuntelijoista aivottomia hittienlistojen kelaajia ja alistaa musiikin tekijät sietämättömään pakkovaltaansa. Kapinaliput liehumaan musiikin moninaisuuden puolesta!

Mutta asiaan. Huojuva lato on laulaja-kitaristi Suonna Konosen luomus ja tulee Pohjois-Karjalasta. Kononen tunnetaan myös kirjailijana – esikoisromaani Tie päättyy meren rannalle (2022, Otava) ilmestyi kesäkuussa. Uutuuslevyn Utopia, Texas (Bluelight, 2022) kappaleista osa on Konosen kynästä, osa käännöstekstejä. Esimerkiksi Dillard & Clarkin The Radio Songista tuli suomeksi Radiolaulu, ja hieno tulikin. Covereiden tekijänä bändi kulkee Jussi Raittisen sekä Freud Marx Engels & Jungin jalanjäljillä. Konosen lisäksi orkesterissa soittavat Ilkka Vartiainen (steel-kitara ja banjo), Keijo Korhonen (rummut) sekä Teemu Sinkko (basso, taustalaulu).

Melodista musaa, loistavat sanoitukset, sopivasti haikeutta mukana kun nyt kesäkin kääntyy pikku hiljaa syksyyn. ”On suonissani savolaista verta, ja savolainen nainen laulussain.” Voisiko sen kauniimmin mies sanoa?

3

Minulla on nyt neljä kokonaislevytystä Sibeliuksen sinfonioista. Kysymys kuuluu, minkä niistä ottaisin mukaan autiolle saarelle. Vaikea pala, koska kaikissa on omat vahvuutensa. Nyt tuntuu siltä, että lopulta pakkaisin mukaan tuoreimmat eli Klaus Mäkelän ja Oslon filharmonikoiden loistavat tulkinnat albumilta Sibelius (Universal, 2022).

Mäkelän maine ja kysyntä nousevat suorassa kulmassa ylöspäin. Tuorein pesti on Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin johtajuus. Työ alkaa heti, ja vuonna 2027 Mäkelä siirtyy ”maailman parhaan orkesterin” ylikapellimestariksi. Klassisen musiikin maailmassa ei korkeammalle pääse. Ja hei, mies on syntynyt vasta vuonna 1996.

Deccan loistavasti äänittämässä Sibelius-syklissä Mäkelä pitää tempot kohtuullisina ja langat käsissään. Hän antaa yksittäisille soittimille ja soitinryhmille sekä teemojen kehittelylle riittävästi aikaa ja tilaa. Ensi kertaa kuulin esimerkiksi 5. sinfonian finaalin niin sanottua joutsenteemaa kehystävät rummut. Tutuistakin teoksista siis löytää aina uutta. Orkesteri soittaa Sibbeä niin sydämestään kuin pohjoismainen huippubändi vain osaa.

Sibeliuksen 91-vuotisesta elämästä sinfoniat kattavat vain pienen osan. Kaikki seitsemän on sävelletty vuosien 1899–1924 välillä. Kahdeksatta odotettiin, mutta sitä ei koskaan tullut. Itsekritiikkinsä kanssa painiskellut Jean S. poltti sen ja mahdollisesti muitakin käsikirjoituksia Ainolan takassa talvella 1942 – Aino-vaimon tuskaillessa vieressä. Mitä kaikkea häneltä jäikin sanomatta, siitä voi saada aavistuksen levykansion kolmesta orkesterifragmentista, jotka löytyivät säästyneiden nuottipapereiden joukosta. Olivatko ne teemoja 8. sinfoniaan? Sitä ei kukaan tiedä.

4

Vibrafonisti Jukka Haaviston esikoislevy julkaistiin, kun mies täytti 91 vuotta. September Song -levyn (Bluelight, 2022) sessio on äänitetty vuonna 2010 Finnvox-studiolla, kun Haavisto tuli ”vasta” 80 vuoden ikään. Kypsää musiikkia siis, ja sen tosiaan kuulee virtuoosisesta soitosta ja ääninauhalle mukaan tarttuneesta soittajan letkeästä hyräilystä.

Vibrafonimusiikki on leppeää hissimusaa ja sopii taustaääneksi melkein missä ja milloin tahansa. Mistään tusinatavarasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä Haavisto esittää Kurt Weillin, Cole Porterin, Duke Ellingtonin, Jerome Kernin ja Sigmund Rombergin ikivihreitä klassikoita. Kokemusta ja näkemystähän miehellä riittää, sillä hän on pitkällä soittajan urallaan säestänyt muun muassa Henry Theelia.

Bluelight Recordsin julkaisemassa levyssä on yksi puute: se ei sisällä minkäänlaista esittelylehdykkää esittäjästä tai levyn musiikista. Levykotelossa on pelkkä pahville painettu kansikuva.

Kari Pitkänen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua