Annika Grofin ohjaama Toiset äänet -dokumenttielokuva toistaa monesti jo ennenkin kuultua

Kuva: Tarasow Films

Vuoden 2009 yliopistolain sisällöstä, syntymisestä ja eritoten sen vastustamisesta kerrotaan Annika Grofin ohjaamassa dokumenttielokuvassa Toiset äänet. ”Uudella yliopistolailla tulisi olemaan kauaskantoiset seuraukset”, todetaan elokuvan alussa.

Dokumentin päähenkilöihin kuuluu professori Jukka Kekkonen, joka on myös silloisen oppositiopuolue SDP:n poliitikko. Elokuvassa vilahtelevat 2000-luvun alun uudet, nuoret demarikasvot Sanna Marin, Antti Lindtman ja Kokoomuksen Petteri Orpokin. Pääpaino on yliopistoyhteisön jäsenillä, kuten elokuvassa kutsutaan yliopistolla työskenteleviä ja opiskelevia ihmisiä. Elokuva keskittyy heidän näkemyksiinsä.

* *

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professorin Kekkosen lisäksi elokuvan päähenkilöitä ovat sosiologian apulaisprofessori Lena Näre ja ranskalaissyntyinen yliopistonlehtori Gaela Keryell, joka nähdään ura- ja rekrytointimessuilla tutkimassa uudelleenkouluttautumismahdollisuuksia yliopistolta irtisanotuksi tulemisen jälkeen.

Elokuva harjoittaa sitä yhteiskunnallista aktivismia, jossa yliopiston katsotaan sabotoivan itseään ja sivistyksellistä tehtäväänsä, jos se omaksuu liike-elämästä jäljiteltyjä tapoja mitata työaikaa, tuloksia ja tehokkuutta. Tämä kuuluu selkeimmin professori Kekkosen puheissa.

Professori Jukka Kekkosta kuullaan paljon dokumenttielokuvassa Toiset äänet. Kuva: Tarasow Films

* *

”Ei niinkään kokouksia, mutta lomakkeiden täyttelyä, omista tekemisistä tuntitasolla raportointia”, Kekkonen kertoo turhiksi kokemistaan lisääntyneistä käytännöistä.

”Käytämme softaa, joka joskus toimii, joskus ei. Tutkimus ja siihen liittyvä opetus olisi ensisijaista työtä, eikä siltä aikaa vievä turha lomakkeiden täyttely.”

Tutkimus on Kekkosen mielestä menossa vikasuuntaan, koska yksikään yliopiston tai ministeriön johtaja ei tiedä tutkijoita itseään paremmin, mitä ja miten pitäisi tutkia.

Toiset äänet tuskin kertoo mitään varsinaista uutta, mutta sen arvo onkin siinä, että se taltioi yhden hulluuden hetken suomalaisessa koulutuspolitiikassa, yliopistojärjestelmässä ja tutkimuksessa.

Yksi elokuvan päähenkilöistä on taiteilija Taina Saarikivi, jonka suusta kuullaan yksi elokuvan avainrepliikkejä: ”Yhteiskunnassa pitää olla toisia ääniä, jotka sanovat ’ei’ sille vallassa olevalle äänelle. Se on yliopiston ydin, sehän tuottaa kriittistä ajattelua.”

Apulaisprofessori Lena Näre näkee ongelmaksi sen, että poliittisia päätöksiä tehdään irrallaan tutkimustiedosta. Kuva: Tarasow Films

* *

Kokeneen dokumentaristin Annika Grofin ohjaama elokuva on enimmin osin vakaata kotimaista laatua. Grofin aiempiin töihin kuuluu muun muassa erinomaisen jäntevästi Suomen eduskunnan toiminnasta kertonut ja lainsäädännön vaivalloista syntyä sosiaali- ja terveysvaliokunnassa avannut Liikkumavara (2009). Pari asiaa Grofin uudessa dokumenttielokuvassa kuitenkin ärsytti.

Ville Riipan säveltämän musiikin jatkuva käyttö ääniraidalla risoo tyhjänpäiväisyytensä ja teennäiseltä vaikuttavan ylätempoisuutensa takia.

Toiset äänet kertoo paljon sellaista, mikä on yleisesti tiedossa. Olisi voinut olla kiinnostavaa etsiä syyllisiä, kuka ja mikä on se, joka ns. tehokkuusajattelun on yliopistoihin tuonut. Sen selvittäminen kiistattomasti ja todistetusti ilman mielipiteillä elämöintiä olisi voinut olla virkistävää.

Nyt dokumentti on vähän kuin katselisi poliittisen pilapiirroksen syntymistä. Valmiiksi naurava yleisö on olemassa, ja sitä viihdytetään.

* *

Toiset äänet nostaa syyttävän sormen kohti Juha Sipilän ja Alexander Stubbin hallituksia. Elokuvaa ohjaavat kauhistelun ja närkästyksen tunteet, mutta itse yliopistolaista se ei ole niin kiinnostunut, että vaivautuisi kertomaan mistä ja minkä kehityksen tuloksena se voimaan tuli.

Toiset äänet vaikuttaa enemmän iskulause-elokuvalta kuin yhteiskunnallisia prosesseja näkyviksi tekevältä dokumenttielokuvalta.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua