”Itäblokin iloisin parakki” – Komennus Budapestiin vie suurlähettiläs Pertti Torstilan johdolla aikamatkalle Unkariin

Kuvat: Siltala Kustannus

Muistelmateosten joukossa suurlähettiläiden muistelmista erottuu kaksi alaryhmää: ”väärinymmärretyt nerot” ja ”sattumuksia maailmalla – olinhan siellä minäkin”. Pertti Torstilan muistelmateos ei kuulu kumpaankaan.

Komennus Budapestiin (Siltala, 2022) on pitkän ja merkittävän uran tehneen diplomaatin johdatus Unkarin ymmärtämiseen. Kehyskertomuksena on toki Torstilan ura ulkoasiainhallinnon palveluksessa, joka jo sinänsä on aiheena kiintoisa, mutta kirjan pääkohde on Unkari, sen historia, politiikka, talous, kulttuuri ja ennen kaikkea ihmiset.

Torstila kertoo Unkarista objektiivisesti ja tarkasti, sortumatta kuitenkaan raskaaseen faktavyörytykseen. Asetelma on kuin kuuntelisi matkanjohtajaa, joka kertoo kohteesta ja siinä sivussa hieman omakohtaisista kokemuksistaankin säilyttäen kuulijan mielenkiinnon loppuun asti.

Saatesanoissaan Torstila nostaa esiin nuorille diplomaateille annettavan ohjeen: ”Don’t go native”. Diplomaatin ei tule lokalisoitua, kiintyä asemamaahan. Mukaan voi tulla liikaa tunnetta ja varsinainen tehtävä – oman maan etujen valvominen – hämärtyy. Nuoria diplomaatteja Torstila on kuitenkin neuvonut varaamaan salkkuun myös annoksen lokalisoitumista – ilman sitä ei menesty. Eläkepäivillään Torstila on itsekin antanut vihdoin periksi lokalisoitumiselle ja asettunut eteläiseen Unkariin viljelemään viiniä.

Torstila palveli vuosina 1970–2014 ulkoasiainhallinnossa viittä presidenttiä Urho Kekkosesta Sauli Niinistöön ja neljäätoista ulkoministeriä Väinö Leskisestä Alexander Stubbiin. Hänen palvelusvuotensa kattoivat ajan kylmästä sodasta Neuvostoliiton ja itäblokin hajoamiseen sekä globalisaation murrokseen. Torstilan ura maailmalla kulki Ranskan kautta Unkariin, Itävaltaan, takaisin Unkariin suurlähettiläänä, Kroatiaan, uudelleen Ranskaan ja lopulta Ruotsiin. Väliin mahtuivat kotimaan vuodet ministeriössä muun muassa poliittisen osaston päällikkönä ja valtiosihteerinä.

Kun Torstila nuorena diplomaattina 1970-luvun puolivälissä ilmoitti kiinnostuksestaan siirtyä Unkariin, häntä varoitettiin ”fenno-ugrilaisesta hömpästä” ja siitä, että Unkari ei Suomen näkökulmasta ole poliittisesti lainkaan kiinnostava maa. Unkariin nuori diplomaatti kuitenkin lähti ja eräällä tavalla sinne sitten jäikin.

”Madjaarien pohjoiset sukulaiset”

”Fenno-ugrilaiseen hömppään” Torstila toki tutustui. Tuohon aikaan ”sukulaisuus Suomeen” oli valjastettu Unkarin ulkopolitiikan välineeksi. Näin oli ollut tosin jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, sotien välissä, toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Kommunistinen Unkari näki Suomen ovena erityisesti muihin Pohjoismaihin ja sitä kautta laajemminkin länteen.

Kulttuuriyhteistyö ja ”virallinen” kansalaisjärjestötoiminta olivat näkyviä, mutta tiukasti puolueen valvonnassa olevia yhteistyön muotoja. Ystävyysseuratoiminta Unkarin kanssa perustui kuitenkin poliittisesta ohjauksesta riippumatta aitoon kansalaiskiinnostukseen, joka oli poikkeuksellisen suurta. Valtiotason yhteyksissä ”sukulaisuus tarjosi peiton, jonka alla myös epävirallisia suhteita saatettiin kehittää”.

Suurvalta Unkari

Unkari on maa, jolla on suurvaltamenneisyys. Se ei ole unkarilaisilta unohtunut ja se kalvaa kansallisessa muistissa edelleen. Torstila valottaa havainnollisella tavalla Unkarin historian suuria hetkiä. Maan parlamentti päätti vuonna 1991 kansallisista juhlapäivistä. Niitä on kolme: valtion perustajan kuningas Tapani Pyhän tuhannen vuoden takainen muistopäivä elokuussa, vuoden 1848 vapaustaistelua Itävallasta kunnioittava muistopäivä maaliskuussa sekä vuoden 1956 vapaustaistelun muistopäivä lokakuussa.

Historiaa Unkarilla riittää muistopäivien ulkopuolellekin. Toistasataa vuotta kestänyt turkkilaisvalta jätti jälkensä lännen etuvartioon, jollaiseksi unkarilaiset itsensä kokevat edelleen. Habsburgien kaksoismonarkiassa Unkarin kuningaskunta sai tasavertaisen aseman ja laajan itsehallinnon. Taloudellinen vauraus ja kansallinen itsetunto kasvoivat. Kunnes sitten tuli ensimmäinen maailmansota ja häviäjien joukkoihin kuulunut Unkari joutui Pariisin Versaillesin Trianon-palatsissa solmimaan maansurun aiheuttaneen rauhansopimuksen.

Maa supistui kolmannekseen pinta-alastaan. Rajojen ulkopuolelle jäi yli kolme miljoonaa unkarilaista. Historialliset unkarilaiset alueet siirtyivät romanialaisten, tšekkien ja serbien hallintaan.

Yhä edelleen ajatus Suur-Unkarista häilyy kansan kollektiivisessa muistissa. Vuonna 2020 tehdyssä mielipidemittauksessa 85 prosenttia unkarilaisista piti Trianonin rauhaa kansakunnan suurimpana tragediana. Pääministeri Viktor Orbán jatkaa edeltäjänsä József Antallin puheenpartta kansakunnasta ja ilmoittaa olevansa 15 miljoonan unkarilaisen päämies, yli kansallisten rajojen.

Kansallisesta tragediasta iloiseen parakkiin

Vuoden 1956 syksyn kansannousu oli suuri kansallinen tragedia. Neuvostojoukot murskasivat väkivaltaisesti pyrkimykset vapauteen. Arviolta 3 000 unkarilaista sai surmansa syksyn levottomuuksissa. Kansannousun jälkeen 20 000 ihmistä tuomittiin vankeuteen, 13 000 internointileireille ja 300 hirtettiin. Maasta pakeni lähes 200 000 henkeä.

Torstila selostaa Unkarin kansannousua myös suomalaisesta, tuohon aikaan ulkopoliittisesti herkästä näkökulmasta. Presidentti Urho Kekkoselle vuoden 1956 tapahtumat olivat järkytys. Taustalla oli nuoruusvuosien aikana syntynyt henkinen tunneside ja osallistuminen sen aikaiseen heimotyöhön. Kekkonen otti yhteyttä Moskovaan ja tarjoutui välittäjäksi. Tarjoukseen ei tullut minkäänlaista reaktiota.

Kansannousu tuomittiin myös YK:ssa. Suomi oli erilainen Pohjoismaa äänestäessään tyhjää Neuvostoliiton tuomitsevasta päätöslauselmasta. Paasikiven ohjeen mukaan Kekkosen tuli toimia ulkopoliittisesti oikein, vaikka kansa olisi toista mieltä. Itänaapurille ei tule aiheuttaa ongelmia silloin, kun se on vaikeuksissa.

Kansannousun jälkeen Unkarin johtoon nousi pääministeri Janos Kadar, joka sittemmin pääsi – Moskovan luvalla – harjoittamaan vapaampaa politiikkaa. Talouden hienoinen avautuminen joudutti elintason nousua ja paransi kansalaisten hyvinvointia. Unkaria ruvettiin kutsumaan ”itäblokin iloisimmaksi parakiksi”.

Kadarilla ja Kekkosella oli paljon yhteistä ja he tulivat poikkeuksellisen hyvin toimeen keskenään. Tästä Torstilalla on runsaasti silminnäkijähavaintoja. Molemmat hallitsivat pitkään, Kadar 1956–1988 ja Kekkonen 1956–1981. Molemmat nauttivat alkukangertelujen jälkeen suurta kansansuosiota. He olivat myös, kumpikin omalla tavallaan, ”kansanmiehiä”. Poliittisesti molempien suurin haaste oli kammeta itselleen ja maalleen poliittista liikkumatilaa pitämällä Neuvostoliitto tyytyväisenä.

Orbán ja Suur-Unkari

Torstila on ollut aitiopaikalla seuraamassa Unkarin vaiheita myös itäblokin sortumisen jälkeen. Kuten tunnettua, siirtymä kommunismista, edes ”ihmiskasvoisesta” sellaisesta, länsimaiseen liberaaliin talouden ja politiikan malliin ei ole ollut helppoa, eikä valmista näytä tulevan vieläkään. Torstila siteeraa osuvasti bulgarialaista kansainvälisen politiikan tutkijaa Ivan Krastevia: ”Kun oli vuosikymmeniä tottunut teeskentelemään kommunismia, ei kapitalismin teeskenteleminen ollut sen vaikeampaa.”

Unkarilla ei taloudellisesti mennyt aivan niin kehnosti kuin eräillä muilla kohtalotovereilla, mutta poliittisesti haasteet ovat edelleen suuret. Unkari ei historiassaan ole koskaan ollut perinteinen länsimainen demokratia. Siksi se on altis poliittiselle epävakaudelle ja ääri-ilmiöille.

Torstila on seurannut pääministeri Viktor Orbánin uraa aina 1990-luvun alun nuoresta liberaaliaktivistista nykypäivän äärikansallismielis-konservatiiviin asti. Tiettävästi Orbán toimi ennen liberaalivaihettaan myös kommunistisen nuorisoliikkeen palveluksessa. Poliittisena käyttövoimana Orbánilla on nostalgian lietsominen Unkarin menneen suuruuden palauttamiseksi sekä viholliskuvan luominen länsimaisesta liberalismista, joka uhkaa perinteisiä kristillisiä kansallisia arvoja. Euroopan unioni, pakolaiset, seksuaaliset vähemmistöt ja erilaiset salaliittoteoriat ovat konkreettisia maalitauluja ja työkaluja. Putin ja muut itsevaltiaat taustatukena.

Unkari-aarrearkku

Torstila kirjoittaa selkeästi, sujuvasti ja oivaltavasti, kuten kokenut suurlähettiläs parhaimmillaan pystyy. Kirja on todellinen aarrearkku Unkarista kiinnostuneelle lukijalle. Jaottelu selkeisiin ja hyvin otsikoituihin lukuihin tekevät kirjasta käyttökelpoisen myös hakuteoksena.

Tietokirjaominaisuutensa lisäksi lukija osaa arvostaa myös Torstilan viileän analyyttistä mutta samalla ihmisten kautta välittyvää kerrontaa. Kuten pitkällä virkauralla usein käy, nuoruuden juniorikollegatkin nousevat aikanaan merkittäviin asemiin. Näin Torstilankin kohdalla. Hänen henkilökohtainen kontaktipiirinsä on valtaisa.

Torstila ei kerronnassaan niinkään tuo itseään esille, vaan antaa tilaa tapaamilleen ihmisille tai muille aikalaishahmoille. Tätä ryydittävät huippudiplomaatille ominaiset terävät arviot ja johtopäätökset. Kun kerrontaa leimaa kauttaaltaan inhimillinen ja arvostava suhtautuminen ihmisiin ja ilmiöihin, hienovireisellä huumorilla sävytettynä, lukijalle avautuu miellyttävä nojatuolimatka Unkariin.

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua