Voihan elämän kevät! – Magnus Enckell Tampereen taidemuseossa vie askeesista hurmokseen

Heräävä fauni, 1914, öljy kankaalle, 65,5 x 81 cm. Kansallisgalleria / Ateneum. Kokoelma Hoving. Kuva: Jenni Nurminen

Otsikkokuvan maalaus Faunin herääminen vuodelta 1914 on syntynyt Claude Debussyn Faunin iltapäivä -baletista inspiroituneena. Sergei Djagilevin kuuluisa Venäläinen baletti, vuonna 1909 toimintansa menestyksekkäästi aloittanut Ballets Russes, esitti sen Pariisissa vuonna 1912. Magnus Enckell oli paikan päällä esityksessä, jonka tähtenä tanssi Vatslav Nižinski. Baletin ensi-illasta muodostui skandaali, ja samankaltaisin tuntein suomalaisyleisö ja kritiikki vastaanottivat Enckellin maalauksenkin.

Suomenkieliset mieskriitikot kuvailivat Heräävää faunia ja muita Enckellin väriä uhkuvia maalauksia näin: ”melkein liian naisellisen suloisia”, ”sairaalloisen hehkuvia”, ”äiteliä, onko kysymys sairausilmiöstä vai väri-ilosta, vaikea sanoa” – ne eivät kerta kaikkiaan sopineet mitenkään heidän kapeaan mieskuvaansa. Lainaukset paljastavat nykylukijalle armotta myös heidän naiskäsityksensä.

He jäivät kaipaamaan aiempia valöörien varaan rakennettuja ja väreiltään askeettisia teoksia. Niissä ihmishahmojen ympärillä ei ole häiritseviä tekijöitä, mutta ensisilmäykseltä tyhjältä näyttävä tila paljastuu teoksiin keskittyessä tiheän ajatusmassan ja tunteen täyttämäksi, rikkaaksi avaruudeksi. Ateneumin kokoelmiin hankittujen teosten syntyaikaan taiteilija oli vasta alle 26-vuotias.

Aiheena faunit ilmestyivät taiteilijan kuvastoon jo vuonna 1895. Maalaus Fauni on erittäin elävä, värikäs ja aistillinen luonteeltaan. Voimakas valon ja varjon kontrasti luo siihen dramatiikkaa ja oikeanlainen kehystys nostaa työn loistoonsa.

Ongelmana teosten vastaanotossa tuntuu yleisesti olleen henkisen ja aistillisen käsittäminen toisensa poissulkevina ilmiöinä.

Ainoa, joka todella tajusi uusien väriin panostavien teosten maalaukselliset arvot, oli Nya Presseniin kuvataidekritiikkiä kirjoittanut Signe Tandefelt, itsekin taidemaalari, mutta myös Nils Wasastjerna puhkesi kehuvaan arvioon kirjoittaessaan Heräävän faunin koloristisesta kauneudesta, väriloistosta ja satutunnelmasta.

Tandefelt kirjoittaa maalauksesta Bakkantit näin: ”Tuskin voi kuvitella kankaalle voitavan puristaa enempää hetkellisen silmänräpäyksen elämää kuin minkä taiteilija on saanut näihin poikiin. Suuri figuuri on sekin mehukkaasti, elävästi ja kiinteästi muotoiltu.” Ja: ”Maalauksellista voimaa ja mehukkuutta, jollaista vain harvoin, jos koskaan aikaisemmin, on nähty Suomessa.” Hänelle taiteilijan tunnepanostus on voimaa ja värinkäsittely kansainvälisen mestarin merkki (Harri Kalha).

Fauni, 1895, öljy kankaalle, 46 x 50 cm. Yksityiskokoelma. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Enckell ja Djagilev olivat tutustuneet jo noin viisitoista vuotta aiemmin näyttelyjärjestelyjen merkeissä. Baletti-impressaarina tunnetuksi tullut Djagilev oli myös taidekriitikko, Mir Iskusstva -ryhmän jäsen ja sen nimeä, suomeksi ”Maailman taide”, kantavan lehden kirjoittaja. Miehillä oli ikäeroa vain kaksi vuotta ja he tunsivat olevansa sielunkumppaneita keskenään. Djagilev vaikutti myös siihen, että Suomi sai kaksiosaisen näyttelyn Pariisin syyssalonkiin vuonna 1908.

Thomas Carlyle -sitaatti ”Teokset kasvavat tiedostamatta hämäristä sielunsyvyyksistä, vaikka ne olisi kuinka luotu näennäisesti tietoisuutta ja ajatusta käyttäen” on Djagilevin kirjoituksesta Mutkikkaita kysymyksiä, joka julkaistiin vuonna 1898 Ateneum-lehdessä Helsingissä. Carlylen huomio on totta ja muistettava tutkiessa taiteilijoiden motiiveja työhönsä. Tietoisuuden kerros jää aina enemmän tai vähemmän ohueksi tiedostamattomuuden osuuteen verrattaessa.

Kirjoitus kumpusi Djagilevin kiinnostuksesta antiikin Kreikkaa kohtaan. Enckellin isä taas oli paitsi kirkkoherra myös Helsingin yliopiston kreikkalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti, joten ei ollut ihme, että antiikin aika toimi näyttämönä usein myös hänen poikansa kankailla.

Näyttelyjulkaisussa Riikka Stewen jatkaa: ”Djagilev kirjoittaa vielä taiteilijan velvollisuudesta tehdä fantasiansa näkyväksi, siitä kuinka taiteilijan ja hänen uniensa välillä vallitsee salattu yhteys, jonka ansiosta tämä voi tuoda esiin kuvia, jotka muuten säilyisivät ikuisesti kätkettyinä. Taiteilijan tehtävä on päästää toiset sisälle tähän salattujen kuvien maailmaan.”

Helsingin yliopiston estetiikan ja nykykansainkirjallisuuden professori Yrjö Hirn oli Enckellin paras ystävä. He tutustuivat toisiinsa jo kymmenvuotiaina Porvoon lyseossa. Etenkin 1890-luvulla kaksikko keskusteli unista, taiteen merkityksestä ja tunteiden roolista taiteessa ja tieteessä intensiivisesti kirjeitse. Enckell toteaakin eräässä viestissään Milanosta, miten ainutlaatuinen etuoikeus on saada jakaa ajatuksiaan ystävän kanssa (Stewen).

Esoteeriset opit moninaisuudessaan kuuluivat aikaan. Ruotsinkieltä äidinkielenään puhuvat lukivat Nobel-kirjailija Henri Bergsonia, oman aikansa muotifilosofia, jonka ajatukset olivat myös Henri Matissen töiden taustalla.

Niin äärimmäisen, niin uskomattoman kurjaa opetusta!

Magnus Enckell sai taiteilijantaipaleelleen erinomaiset lähtökohdat; hyvän kasvatuksen ja koulutuksen sekä niiden myötä hyvän itsetunnon. Hänen lahjakkuutensa teki moneen vaikutuksen jo varhain. Haminassa seitsenlapsiseen perheeseen syntynyt Magnus muutti Porvooseen koulun takia ja Borgå Lyceumissa hänen piirustuksenopettajanaan oli Johan Knutson. Opettajansa kannustuksesta innostuneena 16-vuotias Enckell otti yhteyttä Albert Edelfeltiin, joka lomillaan asui Porvoon kodissaan Haikkoossa. Hän sai pastellitöistään positiivista palautetta ja edistyi nopeasti Edelfeltin ohjauksessa. Tulevaisuus taiteen maailmassa alkoi hahmottua.

Ylioppilaaksi valmistuttuaan hän muutti 1889 Helsinkiin ja aloitti opinnot Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, mutta opetusta surkeana pitävät nuoret kääntyivät Gunnar Berndtsonin puoleen, joka alkoi opastaa heitä yksityisesti vuoden 1890 alusta.

Herääminen, 1894, öljy kankaalle, 113 x 85,5 cm. Kansallisgalleria / Ateneum. Antellin kokoelmat. Kuva: Yehia Eweis

Ensimmäinen opintomatka suuntautui Pariisiin 1891, minne Enckell palasi seuraavina kolmena vuotena. Vuonna 1894 hän teki opintomatkan myös Italiaan tutustuen siellä monumentaalimaalaukseen ja renessanssin taiteeseen. Askel askeleelta hän otti tilansa suomalaisessa taide-elämässä.

Vuonna 1895 Enckell sai 2. palkinnon dukaattikilpailussa hiili- ja vesivärityöllään Poika ja pääkallo, seuraavana vuonna hän pääsee Suomen taiteilijaseuran jäseneksi. Enckell osallistuu Tukholmassa taiteilijakongressiin vuonna 1897 ja tutustuu Galléniin, Simbergiin ja Djagileviin, jonka jälkimmäisen järjestämään näyttelyyn osallistuu Pietarissa.

Vuosisata vaihtuu hyvissä merkeissä: Pariisin Grand Palais’ssa vuonna 1900 pidetyssä Suomen taiteen näyttelyssä hän voittaa maalauksillaan hopeamitalin.

Uusi vuosikymmen on täynnä työtä. Edelfeltin suosituksesta hän ja Hugo Simberg saavat Tampereen Johanneksen kirkon (nykyinen tuomiokirkko) taideteokset tehtäväkseen. Kirkkoa pidetään vertaansa vailla olevana kokonaistaideteoksena. Heillä oli täysin vapaat kädet tehdä mitä ikinä halusivat, työnjakoa myöten. Tampereen taidemuseon yläkerrassa on nähtävillä Enckellin alttaritauluun Ylösnousemus tekemiä tutkielmia. Hän ei ollut koskaan aiemmin maalannut freskoja, ja Simberg opasti tekniikan käyttöönotossa.

Kokonaistaideteos valmistui vuonna 1907 kohun kera, mutta hyväksyttiin lopulta. Aikalaisten arvoasteikossa Magnus Enckellin työt olivat itsestäänselvästi tärkeintä, mutta nyt yli sadan vuoden kuluttua järjestys on vaihtunut.

Vaikka kymmenen metriä pitkä fresko jäi ainoaksi lajissaan, hän toteutti silti useita monumentaalimaalauksia: Savitaipaleen kirkkoon 1902, Kansalliskirjastoon 1904 ja Nylands Nationin porraskäytävien maalaukset vuosina 1913 ja 1920.

Lasimaalauksia Enckell suunnitteli sekä Turkuun että Poriin. Keski-Porin kirkon teokset toteutuivat vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1925, mutta Turun tuomiokirkon työ peruuntui kokonaan.

Taiteilija ystävineen purjehti 1900-luvun alun kesinä silloin vielä Suomelle kuuluneeseen Suursaareen maalaamaan, ja myöhemminkin. Sisar Helmi aloitti mökin rakennuttamisen Haminan edustalle Kuorsaloon. Kummastakin paikasta on näyttelyssä pienehköjä maalauksia.

Vuonna 1908 Enckellin kuratoima suomalaistaiteilijoiden näyttely Pariisin syyssalongissa tuli todeksi. Vastaanotto ei ollut niin huono kuin jälkeenpäin on monesti annettu ymmärtää, mutta ei myöskään ylistävä. Se kuitenkin auttamatta näytti suomalaisten työt ajastaan jälkeen jääneinä.

Varieteeteatteri Pariisissa, 1912, öljy kankaalle, 100,5 x 66,5 cm. Kansallisgalleria / Ateneum. Kuva: Hannu Pakarinen

Näyttely oli järkytys siihen osallistuneille ja siitä muodostui vedenjakaja Suomen taiteessa, se pakotti uudistumaan: Enckell otti värit haltuunsa tunnetuin seurauksin ja perusti Septem-ryhmän vuonna 1912. Ryhmään kuuluivat Verner Thomé, Ellen Thesleff, Mikko Oinonen, Yrjö Ollila ja A.W. Finch.

Heidän tärkein tukijansa oli arkkitehti Sigurd Frosterus, joka tilasi Enckelliltä vaimostaan muotokuvan. Puhtain värein suvereenisti toteutetut kookkaat muotokuvat Emmy Frosteruksesta ja Tyra Hasselblattista näyttävät meille kaksi timanttista naista vuodelta 1910. Silti minua taitaa enemmän miellyttää 1909 syntynyt pienempi luonnos Frosteruksen vaimosta.

Miesvartalolla, ja kasvoillakin, on päärooli useissa Enckellin tärkeimmissä symbolistisissa töissä, mutta muotokuvissa loistavat naiset ja tytöt. Esimerkiksi Lempi (Kuorsalosta) vuodelta 1914 on uskomattoman upea teos, jonka värit hohtavat tuoreina omaa valoaan. Valitettavasti juuri tämä maalaus ei ole päässyt Tampereen taidemuseon näyttelyyn, mutta sen löytää Ateneumin kokoelmista.

Maisema Ahvenanmaalta, 1915, öljy kankaalla. Yksityiskokoelma. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Neoimpressionisteiksi itseään kutsuvan ryhmän vastaanotto olisi voinut olla paljon pahempikin, mutta Magnus Enckell oli Edelfeltin ja Frosteruksen suojeluksessa ja eli itse osana taiteen valtakeskiötä. Mutta ennen kaikkea hänen taiteellinen tasonsa oli niin korkea, että se itsestään hiljensi ja mitätöi alhaisimmat ajatukset.

Enckell koettiin varauksellisena ja etäisenäkin, mutta sen voi hyvin kuvitella olleen suojakeino aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos. Joka tapauksessa hänen värinsä välittävät hurmaantunutta elämän iloa ja nautintoa, jonka kaikkien soisi elämässään kokevan.

Myöhemmistä maalauksista Signe Tandefelt kirjoitti: ”Pieniä teoksia leimaa omalaatuinen charmikkuus, niissä on luontevaa suloa, joka taiteellisessa mielessä nostaa ne Enckellin parhaiden teosten tasolle. Kuinka älykkäästi ja nopeasti hän on onnistunutkaan muutamalla vedolla antamaan muodon taiteelliselle näkemykselle.”

Jotkut ovat olleet ja ovat sitä mieltä, ettei Magnus Enckell viimeisimpinä vuosinaan saanut aikaan ”suuria” töitä. Mutta he eivät ole ymmärtäneet, että suuruus karttaa kaikkea mahtipontista. Meillä on joka hetki maailmankaikkeus kämmenellämme ja sen suuruuden hän näyttää näissä ”pienissä” töissään.

Niissä nähdään värisävyjen loputon rikkaus ja vivahteet, niissä ei ole todellakaan mitään pakonomaista taikka maneerista, niiden maailmaa ei ole yksinkertaistettu eikä yksioikoistettu, niiden sivellintekniikka on aivan oma abstrakti koloristinen kirjoituskielensä, mikä yhtäkkiä kauempaa katsottuna kuin taikaiskusta esittääkin jotain meille tuttua ja konkreettista.

Marja-Liisa Torniainen

Kirjoitus on syntynyt Suomen Taideyhdistyksen Signe Tandefelt -apurahan tuella.

Magnus Enckell ja Heli Ryhänen Tampereen taidemuseossa 30.1.2022. Lue artikkeli Ryhäsen Kylmä maa -näyttelystä täältä. 

Ikkunan ääressä, 1919, öljy kankaalla. Kansallisgalleria / Ateneum. Antellin kokoelma. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua