Minna Havukainen: Puutarha, 2021. Stillkuva videoteoksesta.
KUVATAIDE | Turun Wäinö Aaltosen museon näyttely käsittelee sukupuolta ja seksuaalisuutta nykytaiteessa. Valtaosa näyttelyn 16 taiteilijasta kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin.
”Näyttely osoittaa muutoksen nopeuden queer-maailmassa.”
Spektri – Sukupuoli ja seksuaalisuus nykytaiteessa. Wäinö Aaltosen museo, Turku 9.1.2022 asti.
WAM eli Wäinö Aaltosen museo Turussa tekee historiaa räväkällä Spektri-näyttelyllä, joka liputtaa yhdenvertaisuuden puolesta. Valtaosa näyttelyn 16 taiteilijasta kuuluu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Näyttely on mitä ajankohtaisin jo siksi, että translakia ollaan vihdoin uudistamassa. Tosin sen käsittely viivästyy jälleen.
Monet kerrat olen kierrellyt lähes yksin WAMin näyttelysaleissa. Tällä kertaa talossa kuulosti olevan pöhinää. Spektri-näyttely on otettu innostuneesti vastaan. Sen näkee jo sadoista aulan ikkunaan lätkäistyistä post it -lapuista, joihin kävijät ovat täydentäneet Minä olen -lauseen.
Minä voi todellakin olla monta. Spektri käsittelee sukupuolta, identiteetin kehitystä ja syrjinnän kokemuksia mutta myös vapautumista, nautintoa, läheisyyttä, huolenpitoa ja omaa yhteisöä, joka kannattelee. Esillä on valokuva- ja videotaidetta, installaatioita, veistoksia ja ryijyjä. Spektri valmistui taiteilijoiden, kokemusasiantuntijoiden, Turun seudun Setan, Turku Priden ja Sateenkaariperheet-yhdistyksen yhteistyönä.
* *
Pitkä matka on kuljettu siitä, kun museolle nimensä antanut Wäinö Aaltonen oli luomassa nuorelle kansallisvaltiolle identiteettiä. Ulkopuolelleen ajan ”me” sulki koko queer-yhteisön. Aaltosen patsaat on aika päiviä siirretty museon paraatipaikalta syrjään. Spektri-levittäytyy kaikkiin näyttelysaleihin.
Näyttely osoittaa muutoksen nopeuden queer-maailmassa. Menneinä vuosikymmeninä ihmisoikeuksiensa perään kyselivät homot ja lesbot vuosittaisilla vapautuspäivillään, joiden nimeksi vaihtui vuonna 2000 Pride. Vasta aivan viime vuosina äänensä on saanut kuuluville moni vielä niitäkin enemmän marginaalissa elänyt vähemmistö.
Spektrin taiteilijat ovat syntyneet pääosin 1980- ja 1990-luvuilla. Moni heitä vanhempi queer-taiteilija joutui elämään jatkuvassa pelossa ja salaamaan suuntautumisensa; homoseksuaalisuus poistui rikoslaista 50 vuotta sitten ja siihen yllyttäminen, ns. kehotuskieltopykälä, vasta vuonna 1999.
Moni teoksista on dokumentaarinen. Syrjintä, vaikeneminen ja väkivallan pelko on yhä monen vähemmistöön kuuluvan arkea. Korona-aika on lisännyt viharikoksia myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Somen vihapuheella on tutkimusten mukaan taipumus muuttua teoiksi.
* *
Pysähdyn Heidi Lunabban & Julian kuvaseinien eteen. Lunabba on useita tekotapoja hyödyntävä helsinkiläinen taiteilija. Näyttelyssä olevien valokuva- installaatioiden materiaali syntyi WAMissa ja muualla pidetyissä työpajoissa. Yksi teoksista on nimeltään Kaikki luulevat minun olevan hetero.
Teos avaa sanoin ja kuvin maailmaa, jossa vähemmistöön kuuluva tulee automaattisesti kohdatuksi heterona. Transtaustaisen Samin on vaikea osallistua vaikkapa työpaikan kahvipöytäkeskusteluun, jos ei tule kohdatuksi omana itsenään vaan joutuu peittelemään sisimpäänsä häpeän ja syrjinnän pelossa. Jo yksi kysymys voi jättää ulkopuoliseksi: ”Olin viikonloppuna maalla mieheni ja lastenlasteni kanssa ja oli kivaa. Mitä sinä teit?”
Toisessa teoksessa nähdään lapsen mielipaha, kun hoitohenkilökunta puhuu itsepintaisesti äidistä, vaikka lapsen synnyttänyt läheinen on muunsukupuolinen ja lapsi tuntee hänet ”äijänä”.
Dokumentaarinen ote on myös Jenni Holman pysäyttävässä valokuvasarjassa, jossa äänen saa joukko muunsukupuolisia. Anna-Karoliina Vainion narratiivisissa ryijyissä on kaikuja Grayson Perryn kuvakudoksista.
Olen joskus narissut, että kansanvalistus nykytaiteen tehtävänä kuulostaa pölyttyneeltä. Perun sanani nähtyäni turkulaistaiteilija Minna Havukaisen hyvin rytmitetyn ja helposti lähestyttävän videoteoksen Puutarha. Se avaa BDSM-kulttuurin edustajien ajatuksia kinkyydestä ja sen merkityksestä elämässä. Itselleni vieraaksi jäänyt alue avautui teoksessa uudella tavalla näyttäessään BDSM:n monitasoisuuden alkaen toisen huomioon ottamisesta, läheisyydestä ja ennen muuta rakkaudesta. Teos on K18.
Kiasmasta näyttelyyn on lainattu Jacob Dahlgrenin Abstraktion ihmeellinen maailma 2019, sateenkaarivärisistä muovinauhoista koostuva tilateos, jonka sisään katsoja voi pujahtaa. Puhtaasti abstraktin taiteen traditiossa tehty teos solahtaa hyvin kokonaisuuteen. Muita tunnetumpia tekijöitä ovat Noora Schroderus, Kaisu Koivisto, Artor Jesus Inkerö ja vuoden 2018 nuori taiteilija Illusia Juvani, joka pursottaa hersyvän vapautuneesti feminististä puoltaan videoteoksissaan.
Näyttelyn perusajatus nivoutuu ihmisarvoon ja yhdenvertaisuuteen, jotka eivät ole ehdollisia. Niitä joko on tai niitä ei ole. Tuttavani ihmetteli vuosikymmeniä sitten, miksi raittiusseuroja on olemassa, kun eihän juopot niihin kuitenkaan mene. Pelkään, etteivät Spektri-näyttelyyn puolestaan mene päiviräsäset.
Sietäisi mennä. Ja sietäisi samalla pohtia ihan omalla järjellä, miksi rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen – myös sen lihallisissa muodoissa – olisi varattu vain heteroseksuaaleille. Ja miksi loppujen pitäisi ymmärtää hävetä, elleivät malta elää selibaatissa.
Seppo Metso
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
Ilottoman ulkokuoren alla on väkeviä tunteita – arviossa Ateneumin Gothic Modern -näyttely
KUVATAIDE | Ateneumin suurnäyttely pyrkii osoittamaan miten osa eurooppalaisista 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoista vaikuttui keskiajasta.
Aino Kannisto sai tilaisuuden uppoutua Berliinin kulttuurihotellin tunnelmaan – näyttely Ruovedellä
KUVATAIDE | Aino Kanniston Hotel Bogota -näyttely vahvistaa Vinhan galleriaa kulttuuritilana. Kuvat kertovat toimintaansa lopetelleesta hotellivanhuksesta.
Galleriakatsaus: Taide käsittelee perheen surua, luontokatosurua ja sodan kollektiivista surua
KUVATAIDE | Tiina Nyrhinen kirjoittaa Jyri Pitkäsen, Pauliina Heinäsen, Dominik Fleischmannin, Henri Airon, Paula Puoskarin, Anni-Sofia Knuuttilan ja Henna Nuutisen näyttelyistä Tampereella.