Lady Gaga on bilehile Patrizia Reggiani. Kuva: Metro-Goldwyn-Mayer Pictures Inc.
ELOKUVA | House of Guccin tarinalla maailman rikkaista ja mahtavista ei ole mitään tekemistä klassisten tragedioiden kanssa, vaikka elokuvan tekijät mitä yrittäisivät meille uskotella.
”Siitä huolimatta, että Lady Gaga sipaisee elokuvassa päälleen liki pitäen 100 erilaista luomusta, elokuva ei kerro muodista, vaatteista ja niiden tekemisestä yhtikäs mitään. Pääosassa ovat saippuaooppera ja valtataistelu.”
ARVOSTELU
House of Gucci
- Ohjaus: Ridley Scott.
- Käsikirjoitus: Becky Johnston ja Roberto Bentivegna, Sara Gay Fordenin kirjasta
- Pääosissa: Adam Driver, Lady Gaga, Al Pacino, Jared Leto, Salma Hayek, Jeremy Irons.
- Ensi-ilta: 3.12.2021
House of Gucci alkaa päivästä, jolloin italialaisen Guccin muotihuonesuvun kolmannen polven hemmoteltu ja hillitty jälkeläinen Maurizio Gucci (Adam Driver) tapaa suurehkon kuljetusfirman omistajan tytärpuolen, Patrizia Reggianin (Lady Gaga).
Patrizia on töissä kuljetusliikkeessä sihteerinä. Päivisin Patrizia on proletaari ja öisin hän luuhaa Milanon jetsetin bileissä.
Salamaromanssia seuraa sota firmasta
Maurizio ja Patrizia tykästyvät toisiinsa, romanssia seuraa pikainen avioituminen. Tutustuminen sukuun ei ole helppoa, koska Maurizion isä Rodolfo (hilpeästi hapan Jeremy Irons) pitää Patriziaa onnenonkijana. Rodolfo-appi nyrpistää nenäänsä rahvaanomaisena pitämälleen Patrizialle, joka ei erota Klimtiä Picassosta. Tarvitaan Al Pacinon esittämä konsernia puoliksi hallitseva, ruhtinaan tavoin elävä Aldo Gucci havaitsemaan, että Patrizia on ruiskaus elinvoimaa.
Samalla elokuva tarjoilee ei-niin-hienovaraisesti idean, että juuri Patrizian ronskeja otteita Guccin yritys tarvitsee karistaakseen kivettyneisyytensä. Tämä elokuva on kertovinaan Guccin muotihuoneesta ja ylellisyysbrändistä, mutta kertookin firman omistaneen Guccin perheen hajautumisesta riitoihin, murhaan ja oikeusjuttuihin. Sen kaiken se tekee anekdoottimaisten kohtausten pyörremyrskymäisenä kokoelmana.
Juonta voimakkaampi moottori elokuvassa on kohujournalismia muistuttava alhaisiin vaistoihin vetoava houkuttelu katsomaan ja kauhistelemaan maailman rikkaita ja mahtavia käyttäytymässä törkeästi. Nopeasti elokuvasta kehkeytyy draama ikävistä ihmisistä repimässä toisiaan riekaleiksi.
Elokuva on hämmästyttävän välinpitämätön muodista ja vaatteista. Siitä huolimatta, että Lady Gaga sipaisee elokuvassa päälleen liki pitäen 100 erilaista luomusta, elokuva ei kerro muodista, vaatteista ja niiden tekemisestä yhtikäs mitään. Pääosassa ovat saippuaooppera ja valtataistelu.
Ei tullut draamaa vaan yrityshistoriikki
Guccit, nuo muinaiset keskiaikaiset satulasepät ja nahkakauppiaat, eivät ole niinkään kaukana lannanhajuisista juuristaan, joita Aldo-patriarkka hellittelee alleviivattuna merkkinä kosketuksestaan todellisuuteen, historiaan ja sukuperintöön.
Elokuva on oudosti perhedraamaksi viritettyä yrityshistoriikkia.
On harmi, että elokuva on täynnä amerikkalaisia esittämässä italialaisia puhumassa huonoa englantia. Sellainen näyttää väkisinkin huteralta koulunäytelmältä.
Elokuvan ovat käsikirjoittaneet aiemmin lähinnä julkkiksista elokuvia kirjoittanut Becky Johnston ja aloittelija Roberto Bentivegna. He ovat hyödyntäneet Milanossa muotitoimittajana työskennelleen Sarah Gay Fordenin ilmeisen juoruilevaa kirjaa The House of Gucci: A Sensational Story of Murder, Madness, Glamour, and Greed.
Näyttelijät kuin Putous-hahmoja
Jeremy Irons esittää firman puoliksi omistavan Rodolfo Guccin osaa kuin olisi pystyyn maatuva vampyyri, joka tönäistään liikkeelle perhettään tapaamaan.
Jared Leto tekee elokuvan övereimmän roolisuorituksen Aldon poikana Paolo Guccina, joka on vakuuttunut nerokkuudestaan muotisuunnittelijana. Paolo-rassukka on alisuoriutuja, jolla on ylisuorittajan kunnianhimo. Leto on roolissaan kasa puuteria ja lateksia, pömpölleen työnnetty maha sekä silmiä särkevän rumia, ruskeaa pastelliväreihin yhdisteleviä pukuja, viikset ja puhetyyli, joka kuulostaa enemmän venäjältä kuin italialta.
Jäykkää pintaa ja huutoa
Lady Gagassakaan ei ole hurraamista kaikkea ja kaikkia hallitsemaan pyrkivänä manipulaattori-Patriziana. Vaikka maailman lehdistön juorupalstat ovat kertoneet hänen maanisesta treenaamisestaan Patrizia Reggianin aidoksi näköisversioksi, sävyt ovat unohtuneet.
Gagalle on olemassa vain volyyminappula. House of Guccissa hän vetää roolinsa vain täysillä, eikä muita ulottuvuuksia ole. Oudointa elokuvan näyttelijöissä on, että käydäkseen italialaisista he eivät näytä elehtivän lainkaan. Säihkettä ja näyttävyyttä riittää, mutta siihen se jääkin.
House of Gucci saattaa hyvinkin olla elokuva, jossa musiikin tekijänoikeudet ovat maksaneet puvustusta enemmän, niin herkeämättömänä isojen hittien jukeboksina musiikki soi 1970-luvulta 1990-luvulle. Elokuva tekee kerralla selvää käsityksestä italialaisista synnynnäisesti tyylikkäinä ihmisinä. Nämä Guccit hoitavat asioitaan mafiosojen tavoin ja riitelevätkin kuin pahaiset teiniluuserit.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ridley Scottin Gladiator II on kelvollinen, vaan ei yhtä mahtava spektaakkeli kuin edeltäjänsä
ELOKUVA | Vaikka Ridley Scottilla on suurten spektaakkeleiden tekemisen mittakaava hallussaan, kaikki tuntui paljon tuoreemmalta ensimmäisen Gladiator-elokuvan aikoihin.
Entisen nuorison elämä on juhlia, juopottelua ja toisen etsintää – arviossa Samppa Batalin Omenavarkaat
ELOKUVA | Samppa Batalin ohjaama elokuva on ajan todellisuuteen pyrkivä tarina yhdestä päivästä ja yöstä yli kolmekymppisten elämässä.
Belfastin rääväsuut uhoavat miehitysvallaksi kokemiaan brittejä vastaan keskisormi tanassa – arviossa Kneecap
ELOKUVA | Irlannissa puhuttavaa iiriä voimakkaasti puolustava Kneecap on asiapitoisuudestaan huolimatta häröilevän hauskaa katsottavaa.
Draama ihmisistä, jotka ymmärretään väärin – arviossa Michael Francon Memory
ELOKUVA | Meksikolaisohjaajan elokuvassa ihmisten elämään vaikuttavat asiat, joihin he itse eivät ole voineet vaikuttaa.