Fransiskus (Tommi Raitolehto) ja Hildegard (Maija Rissanen). Kuva: Kari Sunnari

Torstaina 4.11. oli Kazanin Jumalanäidin ikonin nimikkopäivä vanhan kalenterin mukaan. Siis ihan normipäivä ortodokseille.

Olen kasvanut ortodoksisessa suvussa. Pyhimykset ovat täkäläisittäin arkea. Jokainen päivä on pyhä, jonkun ammoin eläneen hyvän ihmisen mukaan nimetty.

Niitä voi tavata uskontokuntamme kalenterista ja opetella kirkkohistoriasta.

Eilisen kansikuvatytöt ja pojat, ikuiset selfiet elävät ikoneissa ja tarinoivat pyhimyselämäkerroissa.

Oma suosikkini on Serafim Sarovilainen, metsä-äijä ja 1800-luvun venäläinen erakko, joka käänsi ryöstäjilleen aina vain toisenkin posken ja sai nämä lopulta vankasti katumapäälle.

Oma nimikkopyhimykseni taas on Pyhä Anna, Jeesuksen mummo, jonka tyttären kanssa seurustelen päivittäin.

Tässä vähän pohjustusta.

* *

On kerrassaan ilahduttavaa, että Tampereen Työväen Teatterissa Otso Kautto kavereineen tarttuu uskonnolliseen aiheeseen.

Olen peräänkuuluttanut uskonnollisia keskusteluja kulttuuripiireissä jo pitkään. Mikä on, ettei läpeensä kristillisten tapojen ja perinteiden maassa saisi aloittaa juttua välillä vaikkapa: miten muuten Jeesuksen kanssa tänään kulkee?

Kyllä Jeesus kestää kaikenlaiset kommentit ja pähkäillyt, huumorimies kun on.

Tule jo pois sieltä kehyksestä, pyhäinkuva. Kuva: Kari Sunnari

* *

Fransiskus ja Hildegard yhdistää kaksi 1100-luvun molemmin puolin vaikuttanutta katolista pyhimystä.

Ihan jännää, ajattelen.

Ja sitten vielä nukketeatteria, lempitemppulajiani mukana!

Ja ihan mahtavat näyttelijät, upeaääninen, enkelinkasvoinen Maija Rissanen ja hunajanmiehekäs Tommi Raitolehto, Hildegard ja Fransiskus.

Ymmärrän, miksi nuket ovat niin kökköjä kuin ovat, object trouveesta, valmiista esineistä kyhätyistä symbolinukeistahan tässä tietysti on kyse.

On muovikannua päänä, henkaripikkutakkia vartalona ja pitkää sivellintä kävelykeppinä.

Se on ihan kivaa, mutta ei pitemmän päälle.

Esitys syö itseään käyttäessään samoja tehokeinoja pitkiä jaksoja.

Se hukkaa sanomaansa myös pitkittäessään sketsinomaisia jaksoja musikaalitähti Hildegard von Bingeniläisestä sinisine korkkiruuvikiharoineen.

Parhaita ovat draamanäyttelijä Hildegard, näkyjensä vanki, muusikko ja Herran valittu vastaparinaan Fransiskus, kerjäläismunkki, lintu- ja kukkafani stigmoineen.

Joskus tekijät ihastuvat tekstiinsä ja pohdintoihinsa niin, etteivät malta karsia teemansa kääntelyä ja vääntelyä sitten millään.

Tässä on höpöä 30 prosenttia, toistoa, turhaa improilua.

* *

Nostin kankkuani useaankin otteeseen puutumisen ehkäisyksi, näyttämön ilme kun ei imaissut.

Olisin halunnut kuulla napakampaa dialogia, kunnon väittelyä, nähdä selkeitä jaksoja. Nyt katsoin vaeltelua, kokeilua, uuvuttavaa tekstillä pelleilyä.

Periaatteessa tämä pyhimyspopularisointi on hauska, mutta keinojen epämääräisyys ja toisto sammuttavat kolmen vartin jälkeen mielenkiinnon.

Pyhimyksiin kannattaa joka tapauksessa tutustua. Ainakin kerran päivässä. Omaan tahtiin.

Ja kyllähän tarinassa ydinkin löytyy, vaikka pitkän odotuksen jälkeen. Näin Pyhäinpäivän alla on kiva muistaa, että siellä jossakin, toisella puolen, He, rakkaamme jatkavat matkaa ja saavat olla onnellisia.

Ortodoksisen kirkon yksi merkittävimmistä nykyajattelijoista, munkki ja filosofi Serafim Seppälä on pohtinut teoksessaan Vapaus Jumalan aikaa.

Siinä sekä menneisyys, tämä hetki ja ikuisuus ovat yhtä aikaa läsnä.

Mikä messevä visio iäisyydestä!

Anne Välinoro

Fransiskus ja Hildegard

• Teksti Mikko Bredenberg, Otso Kautto, Hanna Suutela
• Ohjaaja Otso Kautto
• Apulaisohjaaja Mikko Bredenberg
• Nukke- ja esineteatteriohjaaja Mira Taussi
• Valo- ja äänisuunnittelija Niklas Vainio
• Näyttelijät Tommi Raitolehto ja Maija Rissanen
• Kesto 2 h 20 min

Ensi-ilta: Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 4.11.2021. Esityksiä 23.4.2022 asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua