Kuvat: Juha-Pekka Inkinen
KIRJAT | Pysäkit ränsistyvät tien laidassa vääjäämättömästi 18 vuotta. Aika syö niitä, kunnes viimeinen päätyy museoon. Lasikuidun tilalle tulee lasi-aika ja joulukuusi on saanut muhevamman muodon, kun valokuvaajan projekti päättyy 2021.
”Tällaista tämä on, arkemme tässä rospuuton ja sulkeutuneisuuden maassa.”
ARVOSTELU
Juha-Pekka Inkinen: Pysäkkiaikakirjat
- Minerva, 2021
- 164 sivua.
Pysäkkiaikakirjat-teoksen (Minerva, 2021) esittelytekstin mukaan ”Juha-Pekka Inkinen alkoi vuonna 1986 tallentaa kamerallaan helsinkiläisiä bussipysäkkejä ja niillä odottelevia ihmisiä. Kuvista koostui visuaalinen aikamatka, joka on arkisuudessaan suorastaan absurdin hauska.”
Innostuin aiheesta ja odotukseni olivat melko korkealla, kunnes sain kirjan. Innostukseni bussipysäkeistä arkielämän vilkkaina näyttämöinä osoittautui omaksi kuvitelmakseni, enkä löytänyt kirjasta absurdin huumorin aineksia muualta kuin lähikaupan edustalle kerta toisensa jälkeen ilmestyvistä joulukuusen raaskuista. Ne kertovat vuosien vaihtumisesta; aina toiseen samanlaiseen, yhtä ankeaan ja harmaaseen. Kahdeksantoista pitkää valotonta vuotta, joskus lunta, yleensä ei, kesä vilahtaa ohi ja rospuuttoaikaa riittää. Tätäkö tämä on ikuisesti ja aina?
* *
Kirjan kanteen kuvan päälle on lätkäisty ruma tekstipalkki, jossa kerrotaan Esko Valtaojan kirjoittaneen esipuheen. Onhan se lennokasta ja viihdyttävää tekstiä ja ehkä lisää kirjan myyntiä, mutta kustantajana olisin jättänyt maininnan esipuheen kirjoittajasta takakanteen ja satsannut kirjan ulkoasuun.
Kuvatekstit pohtivat aikaa ja sen kulkua eri suuntiin, mennyttä ja tulevaa, isoja ja pieniä asioita ja huomioita. Lähteinä kirjan tekijä on käyttänyt Kari Enqvistiä, Helsingin Sanomien Aikakonetta, Mitä Missä Milloin -vuosikirjoja, Ursan julkaisuja, Tiede-lehteä ja Wikipediaa. Suhteellisuusteoriasta Goetheen, kvanttifysiikan kysymyksistä aina pahaan paikkaan:
”6.6.1998
Näinä vuosina suomen kieleen vakiintuu ilmaisu paha paikka. Puhelun soittaja tiedustelee puhelun vastaanottajalta: ’Oletko pahassa paikassa?’ Ihminen tietää välittömästi kysyttäessä onko paikka paha. Muutoin kansalainen ei ole siitä tietoinen, vaan hänen tilansa sisältää kaikki mahdollisuudet. Vasta tarkistussoitto aktualisoi hänen tilansa.”
Niinkö tai niinpä, miten vain: Vaikka kuvatekstit olisivat täynnä korkealentoisia huomioita, syvällisiä lainauksia klassikoilta ja tietoviisailta ja kuinka vaikeaselkoista ja hienoa aikakäsityksen pohdintaa tahansa, ne eivät kuvien arvoon vaikutan, enkä lähde niistä kirjaa arvioimaan. Kuvat ovat tässä ja nyt, etsin ajatukseni niistä.
* *
Juha-Pekka Inkisen kuvat ovat staattisia ja etäännytettyjä, niissä aika on pysähtynyt. Jalkakäytävän reuna halkaisee sommittelun vaakatasossa kahteen osaan, asfaltti jatkuu läpi kuvan jonnekin, mutta sommittelu lukitsee katseen tiukasti kohteeseen. Joskus, kun valokuvaaja päästää pysäkin päätyyn, katsojan silmät vapautuvat maisemaan, kuva saa syvyyttä ja avartuu etäisyyteen: On siellä jotain!
Ihmiset, silloin kun heitä kuvissa on, on kuvattu poissaolevina ja etäältä, yleensä yksin ja aina erikseen. Yhteisyyttä ja elämän kipinää ei täällä muille näytetä, kaikki ovat menossa jonnekin tai ovat jo tästä poissa. Ehkä virkein on polkupyöräänsä taluttava nainen, sillä vaikka hänen kasvojaan ei näe, on hänen katseensa selvästi tarttunut elokuvamainoksen kolmeen sombreropäiseen amigoon.
Pysäkit ränsistyvät tien laidassa vääjäämättömästi 18 vuotta. Aika syö niitä, kunnes viimeinen päätyy museoon. Lasikuidun tilalle tulee lasi-aika ja joulukuusi on saanut muhevamman muodon kun valokuvaajan projekti päättyy 2021.
Mainokset junnaavat omassa keinotodellisuudessaan. Nokkelat uusia villityksiä haistelevat ja myötäilevät mainosnikkarit eivät kuitenkaan näillä pysäkeillä paljoa juhli, eletään loputonta pysähtyneisyyden aikaa. Kesällä jäätelöä ja Särkänniemeen, pimeään aikaan elokuvien sankareita, välissä ruokaa ja juomaa. Maaliskuussa 1994 muistutettiin, että Aids on yhä täällä, siitä vuoden päästä oli vaalit ja Demarit täyttivät mainostilan ryhmäkuvilla. Nuori Juhana Vartiainen oli numero 24, missä lie nyt?
* *
Kun kamera on suunnattu lähikuvaan, se osuu mainoksen pintaan. Ohikulkijat ovat jättäneet niihin merkkejä itsestään, kuten Milla, joka oli täällä joskus 1990. Mitä kuuluu Millalle nyt, kysyy Inkisen kuvateksti.
Ollaanko tässä jo lähellä elävää ihmistä? Vai siinä toisessa, lähikuvassa, jossa oman elämänsä farkkupukuinen sankari istuu Indiana Jones –mainoksen edessä? Viikset on ojennuksessa, kauluspaita siistissä tärkissä, hihansuut taitettuina huolellisesti hihojen yli. Reiska, Pera tai joku muu on menossa naisen luo. Tässä kuvassa ollaan vakavien asioiden äärellä, paitsi ajassa, myös maan kamaralla!
Pian ollaan kuitenkin taas kuvatekstien korkeissa sfääreissä, teorioiden ja suurten ajatusten äärellä, aikaa setvimässä.
Kirjan kuvien ja tekstien välillä on ongelmallinen ristiriita; se mikä on tarkoitettu nostamaan kuvat korkeammalle tasolle syö niiden tehoa. Kirjan lopussa olevat tähtisuotimen avulla korostetut kuvat tähtitaivaasta voisivat toimia satiirisena kontrastina vuosien toistuvalle valumiselle yhtäläisenä ankeana virtana, mutta nyt niihin lisätty teksti jättää kuviin imelän jälkimaun.
Kuvat toimisivat myös paremmin suuremmassa koossa ja paremmin painettuina, nyt niistä jää yksityiskohtia erottumatta. Silloin myös tasaiseen harmauteen tulisi lisää väriskaalaa ja kontrasteja. Se, että niitä kaipaa, ei kuitenkaan ole valokuvaajan vika: tässä ajassa on vaikea saada julkaistuksi laadukkaita valokuvakirjoja ilman omaa tai suuren apurahan suomaa pääomaa.
* *
Olisiko vain pitänyt luottaa kuviin ja antaa kuvien katsojien tulkita näkemäänsä? Suuresti ja estoitta ankeaa ja arkista! Avuksi olisi riittänyt kirjan nimi ja Juha-Pekka Inkisen omat sanat kirjan synnyistä.
Vaikka aluksi petyinkin, niin mitä enemmän tätä joulukuusien toisistaan erottamaa aikajatkumoa katselin, sitä enemmän se alkoi lopulta lämmittää mieltäni.
Tällaista tämä on, arkemme tässä rospuuton ja sulkeutuneisuuden maassa. Ja toivottavasti se Pera, tai joku muu, sai hyvän naisen!
Ulla-Maija Svärd
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Hajonneen perheen toipumista ja uusia ruumiita – arviossa Satu Rämön Rakel
KIRJAT | Hildur-sarjan neljännessä osassa avataan perheen äidin kohtaloa ja selvitellään siihen kytkeytyviä nykypäivän rikoksia.
Kuka puolustaisi paperittomia – arvioitavana Anneli Kannon Kaivatut
KIRJAT | Afgaanitytön katoaminen ei virkavaltaa kiinnosta, joten Noora Näkijä päätyy selvittelemään paperittoman maahanmuuttajan katoamista Näkijä-trilogian päätösosassa.
Sinkkuus – epätoivoa vai auvoa? Henna Karppinen-Kummunmäki kirjoittaa parisuhteettomuudesta ennen ja nyt
KIRJAT | Ilman parisuhdetta elävien määrä on Suomessa koko ajan lisääntynyt. Henna Karppinen-Kummunmäki esittelee pariutumattomien elämää ja seurustelukulttuuria eri aikoina.
Minuuden jakautuminen – arviossa Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö
KIRJAT | Finlandia-ehdokkaaksi nostetun teoksen keskiössä kulkee Ingmar Bergmanin elokuva Persona.