Aicha Kivinummen esikoisromaani löytää yhtäläisyyksiä kulttuurierojen taustalta – arviossa Sandaalimaa

Kuvat: Tommi Liljedahl / Kirjokansi

”Helpottava oivallus oli laittaa pohjoinen logiikka kokonaan pois päältä yrittämättä sovittaa sitä sellaiseen, joka toimii aivan toisenlaisilla periaatteilla. Olla avoin uudelle ja antaa sen vähitellen näyttää omaa logiikkansa. Toisaalta, kaikella ei aina tarvitse olla logiikkaa, tai sitä ei tarvitse tavoittaa ja ymmärtää”, Sandaalimaa-romaanin (Kirjokansi, 2021) Leila kuvaa sopeutumistaan islamilaiseen kulttuuriin.

Oivallus on helpottava myös lukijalle. Ei ole tarpeen miettiä, miten tarinat liittyvät toisiinsa tai kuvaavat kulttuureiden eroja. Tarinassa ei tarvitse olla suurenmoista opetusta, mutta hyvin kerrottua tarinaa ei voi jättää kesken.

Aicha Kivinummen esikoisromaani Sandaalimaa on kertomus siitä, miten kaksi maailmaa kohtaa juurilla. Islamilaisen ja suomalaisen maailman tarinat rönsyävät ja lomittuvat lumen ympäröimässä maalaistalossa, kun lapsuusmaisemiinsa palannut Leila ja hänen ”kesämummunsa” intoutuvat kertomaan elämästään.

Hiljennen tilan yksinäinen matriarkka

Islamilaista maailmaa kuvaavien Sandaalimaan tarinoiden rinnalla kulkevat muistelukset Lumimaan vaiheista. Ne paljastavat, ettei esimerkiksi naisen asema Suomessa poikennut pari sukupolvea sitten Sandaalimaasta.

Välähdykset Suomen historiaan saavat huomaamaan muitakin yhteiskunnallisia muutoksia. Herrojen ja rahvaan välinen kuilu on häipynyt arkielämästä. Maaseutu hiljenee ja vanhukset on unohdettu umpeen tuiskuttavien teiden perukoille.

Lumimaan kesämummusta ja Sandaalimaan anopista on kasvanut vahvoja naisia, ja samanlainen on myös romaanin Leila. He kaikki ovat kuitenkin joutuneet elämäntaipaleensa aikana luopumaan vapaudestaan alistuessaan tytöille varattuun ahtaaseen lokeroon.

Ihanneperheen kulisseihin vangitusta Leilasta on kasvanut maailmankansalainen, väkivaltaa kohdanneesta Sandaalimaan anopista suvun arvostettu matriarkka. Kesämummullakin on jaettavana viisautta ja kokemusta, kun kiireen keskellä pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan. Aivan kaikkea hän ei kuitenkaan halua muistella. Muun muassa sisällissodan tapahtumat ovat edelleen kiellettyjä aiheita. Siksi mummon mukana katoaa tärkeitä paloja suvun historiaa.

Vaatimattomista oloista onnelliseen elämään

Vanhat naiset ovat esimerkkejä siitä, että vaatimattomistakin oloista saattaa ponnistaa onnelliseen elämään. Sandaalimaan anoppi kantoi lapsena vettä slummin yhteiseltä vesihanalta, kesämummu aloitti uuden elämän maalla talikoimalla tiukkaantallattua lantapatteria.

Molemmissa maissa lasten kohtalo saattoi olla karu. Sandaalimaassa tytöt naitettiin lapsena, Lumimaassa huutolaislapset sijoitettiin perheisiin, jotka pyysivät vähiten heidän ylläpidostaan.

Suomalaista saattaa ihmetyttää asuinjärjestely, jossa puoli sukua ja muuta porukkaa asustaa saman katon alla. Mutta siihenkin tarjotaan täkäläinen vertauskohta: myös maalta kaupunkiin lähteneet asuivat ahtaasti. Kaupungissa oli alivuokralaisia, maalla monen sukupolven rinnalla elelivät rengit ja piiat.

Mummu ja Sandaalimaan anoppikin joutuivat elämässään ylittämään kulttuurimuurin. Maaseudun ihmisiin luottanut Sandaalimaan anoppi sai kärsiä sinisilmäisyydestään kaupungissa. Mummu oli maalaisille kaupunkilaishupakko.

Ruusuisten lasien läpi nähty nostalginen maalaiselämä ei ollut niin auvoisaa kuin kesäisin laitumilla kirmanneesta Leilasta saattoi näyttää. Maalaistalon arki näyttäytyi hänelle seesteisenä ja sujuvana, mutta lapsuuden vanhat miehet olivat sotamuistojen riivaamia veteraaneja. Kovia tekemään töitä, mutta huonoja puhumaan.

Erilaisuutta kuvataan leikkisästi

Suomalaislukijalle erityisen herkullisia ovat Sandaalimaan tarinat. Erilaisuutta kuvataan arvostavasti ja leikkisästi. Suomalaiseen aikakäsitykseen tottuneen on vaikea ymmärtää, että mitään ei hoideta ajoissa, ja kiireen keskellä on aina aikaa hörppiä minttuteetä satunnaisten ystävien kanssa. Perusteellisessa tervehdysliturgiassa kaikille kuuluu aina hyvää, vaikka lapset olisivat vankilassa tai päivä olisi kulunut kerjätessä.

Temperamentti on tulisempi, ja kaikki tehdään ja sanotaan isosti.

”Elämä siellä vaan on tuollaista, ei normaalitilanteissakaan tule kuulluksi, jos ei ääntään korota ja reilusti liioittele. Aina siellä on monta ihmistä paikalla ja kaikki kailottavat yhtä aikaa.”

Toisinaan tunteet kuohahtavat yli, mutta kun riitapukarit saadaan erotettua, pikaistus haihtuu nopeasti, ja kohta ”veljeä” jo halaillaan ja pussaillaan.

Tarinoiden luomaa tunnelmaa siivittävät kekseliäät kielikuvat, jotka luovat värikkäitä mielikuvia. Vanhan ihmisen kasvojen ihoa kuvataan kreppipaperiseksi. ”Paljon tehneistä kourista ovat vuodet imeneet lihan jättäen jäljelle vain vahvat, sinertävät suonet ja nivelistä rustottuneet luut.”

Itseään Leila kuvaa osuvimmin vastakohdan kautta: hän on täysin erilainen kuin neuroottinen, hermoileva ja hätäilevä pikkusisko.

Kivinummi ammentaa omista kokemuksistaan kuvatessaan, miten Leila on maistanut maailmaa ja oppinut purjehtimaan erilaisessa kulttuurissa.

”Ottamalla tuulet huomioon, luovimalla, pääsi paremmin kohti päämäärää kuin puskemalla suoraa kohti puhuria.”

Tommi Liljedahl

Lue Aicha Kivinummen haastattelu täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua