Voitto on Sofia Blanco Sequeirosin lupaava esikoisesseeteos: hiottu ja sopivasti kärjistävä, muttei typerä

Sofia Blanco Sequeiros. Kuva: Meri Björn

Filosofian väitöskirjatutkija ja ahkera kulttuurilehtikirjoittaja Sofia Blanco Sequeiros käsittelee esikoisteoksessaan voittamista. Teema on esseekirjalle oivaltava ja asiaproosassa yllättävän vähän käsitelty, vaikka esimerkiksi sanomalehtien toimituksissa ollaan hyvin kiinnostuneita myyvistä menestystarinoista – onhan henkilökohtainen voitto tiuhaan toistuva aihe human interest -jutuissa.

Kiinnostava on myös Voitto-teoksen (Kosmos, 2021) muoto. Viisi laajahkoa esseetä eivät seiso vain omilla jaloillaan vaan nojaavat toisiinsa. Ne muodostavat jatkumon ja viittaavat interdiskursiivisesti ristiin. Teosta sitoutetaan täten huomattavasti paremmin kokonaisuudeksi kuin on suomalaiselle esseistiikalle tyypillistä. Useimmiten esseekokoelmien ongelma on ajautuminen sitä kauemmaksi johtoteemasta mitä pidemmälle kokonaisuus etenee.

Omakohtaisin voittamiseen liittyvä aspekti teoksessa on Blanco Sequeirosin kilvoittelu urheilussa, tarkalleen ottaen miekkailussa, jossa hänen pääaseensa on säilä. Miekkailuun palataan tekstissä joko pääasiana tai rivien välissä toistuvasti.

Miehiä avaruudessa

Esseet käsittelevät seuraavia aiheita: Cheekiä ja hänen julkisuuskuvaansa, urheilua ja sukupuolta, avaruuselokuvien ja akateemisen noituuden yhtäläisyyksiä, filosofien reaktioita ilmastonmuutoksen kaltaisiin kriiseihin ja museosaleja niin konkreettisessa kuin virtuaalisessa mielessä.

Kokonaisuus voi lueteltuna tuntua hajanaiselta ja kieltämättä erityisesti lopussa voiton tematiikka tuntuu painuvan aavistuksen taka-alalle. Silti teos pitää langat verrattain hyvin hyppysissään ja tarkastelee aihettaan luovasti monesta eri kulmasta.

Filosofien sössötystalkoista kertovasta esseessä olisi tosin odottanut lujemmalla kädellä suomittua alan ruodintaa. Sen sijaan tekstistä muotoutuu hieman kädenlämpöinen filosofian puolustus, vaikka siinä on mukana terävä huomio akateemisten ajattelijoiden taipumuksesta luoda pohdinnoistaan uskomusjärjestelmiä: paljon puhuttu ajattelun avoimuus ei toimi aivan niin kuin maallikko voi luulla.

Blanco Sequeiros tekee muutenkin läpi teoksen havaintoja, jotka eivät taannu provokaatioiksi eikä niitä voi huitaista sivuun tuosta noin. Ne ovat hiottuja, sopivasti kärjistäviä mutta eivät typeriä. Ne eivät oleta kirjoittajansa tunteita totuudeksi, kuten iltapäiväkolumnia lähestyvässä ja siten niin itseään kuin lukijaansa aliarvioivassa ja tyhmentävässä esseistiikassa, jota on olemassa tarpeeksi. Sen sijaan ne erittelevät ja esittelevät aiheitaan havainnollistavasti.

Olen esimerkiksi iloinen siitä, etten ole ainoa, joka on pistänyt merkille ”mies avaruudessa” -tyylin scifi-elokuvien viime vuosina tapahtuneen nousun. Esseisti on syystäkin kyllästynyt tähän Independence Dayn (1996) ja Armageddonin (1998) jälkeen yhä kiihtyvämmällä tahdilla lisääntyneeseen filmien joukkoon, jossa avaruuscowboyt joutuvat lähtemään uusille rajaseuduille selvittämään maapalloakin suurempia tunne-elämän ongelmiaan.

Blanco Sequeiros ei tyypittele näitä elokuvia yksituumaisiksi patriarkaattikuvauksiksi (vaikka siihenkin olisi aihetta) vaan vertaa niitä yllättävästikin viime vuosina yhtä lailla esille nousseeseen feministiseen noituuteen: molemmat ovat keinoja käsitellä minuutta ja paikkaa maailmassa mutta hyvin eri keinoin. Mies avaruudessa meditoi tyhjyydessä yksin, noituudessa puretaan rakenteita porukalla toisia tukien.

Avaruuselokuviin liittyvää pohdintaa voi helposti laajentaa koskemaan muutakin scifi-elokuvaa supersankareista eksistentialistisempaan haahuiluun. Riskejä välttävässä valtavirta-scifissä teeskennellään kuin mitään genren purkajia ja outouttajia ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Essee kysyykin ennen kaikkea, miksi 2010-luvun elokuvakertomukset avaruusmatkoista ovat niin tylsiä ja mielikuvituksettomia, kun koko avaruuden ja mielikuvituksen rajattomuus olisi käytettävissä?

Huomioista kehittyy vaivihkaa pohdinto siitä, millä tavoin minuuden kysymyksiä käsitellään (ja huomioikaa lainausmerkit) ”maskuliinisessa” ja ”feminiinisessä” kulttuurisessa kontekstissa. Essee on teoksen ehjin, eikä kirjoittajaa voi sen luettuaan kuin kiitellä.

Virkistävää pidättyvyyttä

Teoksen päättävä kirjoitus, jossa Kaija Rantakarin Salit (Poesia, 2021) ja bolivialaista kuvataidetta esittelevä virtuaalimuseo kohtaavat kumpikin omanlaisinaan ”museosalien simulaatioina”, avaa väyliä niin kuvataiteeseen, sen katsomiseen kuin kirjoittajan taustaan. Kirjoituksena se tuntuu omakohtaisimmalta, vaikka muualla teoksessa urheilusta puhuessaan esseisti kuvailee omia tuntemuksiaan enemmän ja iholleen päästäen. Blanco Sequeiros voitti minut puolelleen seuraavalla katkelmalla:

”Perheistä eivät tee ainutlaatuisia heidän kaukaiset juurensa maissa, jotka ovat valtaväestölle joko eksoottisia tai säälittävän alikehittyneitä. Perheistä tekevät omanlaisiaan lapset, jotka suostuvat syömään herneitä ainoastaan tuoreena, eivät koskaan keitettynä; lemmikit, jotka valitsevat yhden lepopaikan toisen sijaan; vanhemmat, jotka lähtevät tai palaavat tai jäävät vaikka päättivät ensin valita toisin. Tädit velkaantuvat, enot lottoavat, kummit löytävät postimerkkeilyn tai kivienkeräämisen ilot, ja itse valittuja perheenjäseniä kutsutaan sisaruksiksi tai kumppaneiksi tai keksityillä hellittelynimillä ja sitten he täyttävät eteiset kumisaappaillaan ja korkokengillään.

Siksi en tiedä pitäisikö minun kertoa sinulle perheeni tarinoita. Ne eivät ole sinun korvillesi tarkoitettu, vaan ne ovat perheenjäsenten muistoja ja keskinäistä valuuttaa, jonka arvo mitataan yksityisissä ja ohimenevissä hetkissä. Onnellisen ja onnettoman perheen raja on häilyvä jos on olemassa lainkaan. On vain perheenjäseniä, jotka saapuvat päähäni ja lähtevät sieltä ja joiden luokse itse saavun ja sitten lähden.”

Tämä pidättyvyys, joka ei kuitenkaan kaihda omakohtaisuutta, tuntuu virkistävältä. Olen parina viime vuonna järjestelmällisesti kironnut suomalaisia esseeteoksia, koska niiden minäkeskeisyys on vain itsekeskeisyyttä ja niiden temaattisuus kokoelma kiikkeriä aasinsiltoja, joiden avulla esseisti puhuu mieliaiheestaan: itsestään. Blanco Sequeiros ei koskaan lipsahda kumpaankaan ansaan, vaan teksti pysyy hillittynä alusta loppuun.

Suurin huti on teoksen aloittavassa Cheek-kirjoituksessa paikoin kuuluva löysä asenteellisuus, josta on saanut kyllikseen, jos on elämässään lukenut edes muutaman numeron Imagea tai Helsingin Sanomien lauantaiesseitä. Viittaan kohtaan, jossa MM-kiekkohuumaa lähdetään selvittämään (osana sen selvittämistä mikä voittamisessa yleensä vetoaa) ja siitä kirjoitetaan tutkimusmatkana – siis kuin ihmisen halu iloita toisten saavutuksista urheilun avulla olisi ”joillekin toisille” tapahtuva mysteeri, jonka kaltaiseen kirjoittaja ei muuten törmäisi.

Eli: Mikä siinä on, että suomalaiseen koulutetun luokan kirjoittamaan esseistiikkaan kuuluu toisinaan arkisten ilmiöiden tarkastelu kuin ulkoavaruuden olentojen näkökulmasta? Voin pohjimmiltaan ymmärtää halun tahalliseen outouttamiseen, filosofiseen purkutyöhön ja tunteiden erittelyyn, mutta keino on jo niin nähty, että tuntuisi rohkeammalta, jos kirjailija myöntäisi tunnistavansa ilmiön ilman koukeroita. Miksi meidän, myös lukijoiden, täytyy teeskennellä ettemme tiedä, miten tunteet toimivat? Miksi meille täytyy erikseen kertoa, millaista jääkiekon kultajuhlissa on?

Toisaalta voi olla, että koko osio on lähinnä parodiaa populaarikulttuurin maailmaa ihmettelevien esseistien, senttareiden ja muiden tavasta kirjoittaa pop-musiikista tai vaikkapa vanhuksille tarkoitetuista tv-ohjelmista kuin pinnan alla ei olisi vain yhtä tai kahta tasoa vaan kokonainen Danten helvetti kerros toisensa perään.

Alleviivaavuudelta vältytään

Urheilijoiden sukupuolittamista ja siihen perustuvaa syrjintää käsittelevässä esseessä taas koen lukevani ennestään tuttuja asioita, vaikka esseen asiasisältö ja huomiot ovatkin olennaisia: naisten ”suojelemiseksi” tarkoitetut urheilun standardit ovat todellisuudessa mitä moninaisinta naisiksi identifioituvien vähättelyä ja näiden heikkouden korostamista. Silti tuntuu shokeeraavalta lukea, että Kansainvälinen yleisurheiluliitto pitää ihmisoikeuksia asiana, joka on vähäpätöisempi kuin organisaation omat säännöt.

Se ihmetyttää, ettei tekstissä mainita 2021 olympialaisten painonnostokiistaa, jossa urheilijat protestoivat transsukupuolisen Laurel Hubbardin osallistumista lajiinsa. Kenties asian käsittely olisi vienyt tekstiä rajoille, jossa sitä olisi ollut hankalaa tiivistää ja se olisi noussut liian hallitsevaan osaan kokoelmassa?

Yhtä kaikki teos pysyy ehjänä. Blanco Sequeiros palaa kirjoituksissaan aiemmin käsittelemiinsä aiheisiin ja luo niistä pikku hiljaa kokonaisuutta. Lähes kaikkia tekstejä – pois lukien viimeinen, henkilökohtaisempi kirjoitus – yhdistää voiton tematiikka suhteellisen luontevasti, eikä sitä tarvitse alleviivata sen nousemiseksi esiin. Kokonaisuus ei ole aivan niin hallittu kuin se voisi olla, sillä jotkut asioiden välillä tehtävät rinnastukset tuntuvat keinotekoisilta. Kokoelma kannattaa silti lukea.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua