Hassan Blasim on muuttunut kirjailijana, tai ainakin hän kokeilee Kelloja ja vieraita -teoksessa jotain erilaista

Kuvat: Katja Bohm / WSOY

Hassan Blasim on ehkä muuttunut kirjailijana, tai ehkä hän kokeilee teoksessa Kelloja ja vieraita (WSOY, 2021) jotain erilaista. Poissa on tajunnanvirta ja lähes sähköisen maaninen meno, säntäily ja paatos kaikesta hänelle niin tutusta ja meille niin vieraasta, mikä on ollut tunnusomaista edellisille teoksille. Lukijana en kylläkään piittaa, miksi tämä teos tuntuu erilaiselta, sillä nautin joka sivusta!

Kelloja ja vieraita on kerrassaan hienoa kerrontaa. Ihmisten kohtalot ovat sellaisia, joihin me kaikki voimme samaistua, vaikka Irak, Mosul, Isis ja kaikki maailman myllerrykset olisivat kuinka vieraita. Irakista ei tarvitse tietää mitään saadakseen hyvän lukukokemuksen. Näin hyvä kirjallisuus tekee hyvää: se tarjoaa mahdollisuuden samaistua ihmisiin, joiden elämänkohtalot ovat täysin erilaisia mutta tunnot, tunteet ja ajatukset universaaleja. Se antaa eväitä pohtia, ehkä ymmärtää, vaikka ei hyväksyisikään.

Lukukokemuksen pyöristää täysiin tähtiin Sampsa Peltosen suomennos. Jokainen arabian alkeitakin tankannut tietää, ettei kieli rakenteineen tarjoa mitään tuttua eikä mitään, mihin nojata; se on kovin vaikeaa ja kielikuvat vieraita. Peltonen onnistuu tekemään suomennoksesta kevyttä ja kantavaa. Teksti soljuu kuin työ olisi ollut hyvinkin helppoa. (Mitä se tuskin on ollut.)

Peltonen osaa valita suomalaiset sanat niin, että vieraatkin asiat tulevat lähelle: tuolla ajatellaan ja puhutaan samankaltaisista asioista samalla tavoin kuin täälläkin.

* *

Kelloja ja vieraita tarjoaa kaunokirjallisuutta, mutta myös hyvin surullisia kohtaloita vain muutaman vuoden takaa, kun Isis marssi ja valloitti kaiken tiellään ja käytti julmasti valtaansa. Se kaikki tapahtui tässä nopean tiedonvälityksen ajassa ja maailman silmien edessä, mutta yhtä kaikki se sai tapahtua.

Teos jakaantuu kahteen hyvinkin erilaiseen osaan. Ensimmäisessä ollaan Isisin Mosulissa ja seurataan Isisin kokin ja tämän apupojan elämää.

Toisessa osassa ollaan turvapaikanhakijoiden Sololandissa, eittämättä Suomessa. Tämä tuntuu siltä tutummalta Blasimilta, joka vaatii meitä näkemään ihmiset ihmisinä.

Pienoisromaanit ovat hyvin erilaisia ja molemmat omalla tavallaan hyvin palkitsevia. Isisin kokin apupojalle toivoisi pelkkää hyvää. Ja Sololandin lopussa on runo, joka olisi hyvä kaikkien lukea.

* *

Tämänkin kirjan nautin etupäässä kuuntelemalla. Jukka Pitkänen on loistava lukija, joka pitää huolta myös siitä, että vieraampienkin kulttuurien ihmisten nimet lausutaan oikein. Erikoiskiitos tästä!

Olen usein ollut kiukuissani siitä, miten esimerkiksi turkinkieliset nimet lausutaan miten sattuu, mutta ranskaksi ja englanniksi on harjoiteltu oikeat kieliasut. Yhdenvertaisuus alkaa siitä, että kaikilla on oikeus saada oma nimensä lausuttua ja kirjoitettua oikein.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua