Pelin tekijä kertoo suomikoriksen noususta ja Susijengi-ilmiön synnystä – arviossa Valtteri Mörttisen Teemu Rannikko -kirja

Kuvat: Harri Hinkka / Docendo

Koripallon EM-kotikisat levittivät syksyllä 2017 Susijengi-hurmosta ja tutustuttivat nuoreen lupaukseen Lauri Markkaseen. Kisojen ikimuistoisimpiin hetkiin kuului alkulohko-ottelu Puolaa vastaan. Suomi teki loppuhetkillä huikean nousun, joka huipentui muutama sekunti ennen täyttä aikaa Markkasen ratkaisudonkkiin. Tuleva NBA-pelaaja ei varastanut palloa sattumalta, vaan ratkaisu pohjustettiin hetkeä aiemmin, kun Puola valmistautui antamaan sivuraja-avauksen Suomen päädyssä.

Lähettäessään pelaajat aikalisältä kentälle Henrik Dettman huikkaa viime ohjeet Teemu Rannikolle: ”astu yli”. Huipputaktisen pelin pienimmätkin niksit taitavan pelintekijän ilme paljastaa, että hän ymmärtää tarkalleen, mitä valmentaja vinkkaa.

Rannikko häiritsee sivuraja-avausta antavaa puolalaispelaajaa pomppimalla tämän edessä ja astuu kuin vahingossa toisella jalallaan sivurajan väärälle puolelle. Tuomari viheltää pelin poikki ja huomauttaa virheestä.

Kun Puola sen jälkeen saa pelin käyntiin, Suomi rikkoo heti ja ottaa Rannikon vaihtoon, sillä hän on tehnyt tehtävänsä: taktikko on nähnyt, miten puolalaiset ovat sopineet liikkuvansa avauksessa.

Matkalla vaihtopenkille Rannikko pysäyttää tilalleen astelevan Petteri Koposen ja kuiskaa manttelinperijälleen ohjeet. Rannikko tietää tarkalleen, miten linjat pitää tukkia, jotta Puola ei pääse pelaamaan haluamallaan tavalla.

Kun sovittu kuvio on tukossa, Puola antaa paniikkiavauksen. Markkanen poimii pallon helposti ja vie Suomen jatkoajalle, jonka voitto varmistaa jatkopaikan kisoissa.

Teemu Rannikko – Pelin tekijä -kirjassa (Docendo, 2021) kuvattu hetki on esimerkki Rannikon peliälystä. 37-vuotias konkari ei ole 20-vuotisen maajoukkueuransa päättäneissä kotikisoissa enää parhaassa vireessään, mutta pelinlukutaidollaan ja taktisella osaamisellaan hän pystyy auttamaan joukkuettaan myös vaihtopenkiltä käsin.

Hallilla kasvanut pelimies

Viime keväänä pitkän uransa päättänyt Teemu Rannikko oli koripallon Litti-hahmo. Jari Litmasen tapaan hän teki pelaajista ympärillään parempia. Syöttö lähti oikeaan paikkaan juuri oikealla hetkellä.

Litmanen kasvoi pallon kanssa Lahden suurhallilla, Rannikko Turussa Samppalinnan palloiluhallilla. Molemmat tekivät komean kansainvälisen uran eurooppalaisissa suurseuroissa, kärsivät vammakierteestä ja tuskailivat vuosikausia uran päättämisen kanssa.

Valtteri Mörttisen Rannikko-kirja julkaistiin vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun pelaaja oli ripustanut tossunsa naulaan. Kirja seuraa uraa lastenhuoneen leikkikorilta Euroopan suurseurojen kautta koronarajoitusten tyhjentämään Salohalliin, jossa 41-vuotias Rannikko pääsi toteuttamaan viimeisen unelmansa: kannattelemaan Pantteri-patsasta jäähyväisottelussaan.

Tarina alkaa suoraan parketilta, koska Teemu Rannikon elämä on aina ollut yhtä korista. Hän seurasi pienestä pitäen isänsä Jari Rannikon otteluita ja kesytti palloa mielikuvituspeleissä huoneen seinään kiinnitetyn korin alla.

Päiväkoti-ikäinen poika asui hallilla, kulki isän joukkueen mukana vieraspeleissäkin ja imi lajin oppeja. Aloittaessaan Turun NMKY:n mikropojissa hän oli taidoiltaan ylivoimainen. Valmentajaksi ryhtynyt isä varmisti, ettei poika pääse liian helpolla. Samalla isästä tuli Jari, mikä auttoi välttämään valmentaja–poika-suhteen ongelmat alusta alkaen.

12-vuotiaaksi saakka Rannikko oli myös jalkapallojoukkueensa tähtipelaaja, mutta uravalinta oli selvä. Hänestä tulisi koripalloilija.

Tyttöystävän lisäksi korisjunnun elämään ei mahtunut muuta. Tuleva vaimo istutettiin yläkoulussa viereen rauhoittelemaan villiä poikaa.

Urheilulukioon perustettu korislinja mahdollisti aamutreenit. Harjoitusolosuhteet olivat kunnossa, ja koulussa ymmärrettiin reissaamista ja treenaamista. Pelaamalla tienatut rahat, perään soittelevat agentit ja katsomoissa istuneet suurseurojen edustajat latistivat lukuintoa, mutta Rannikko halusi silti hankkia valkolakin ennen kuin tarttuisi kosiskeluihin ja lähtisi ammattilaisuralle.

Tie Yhdysvaltojen yliopistosarjoihin oli tukossa, koska 16-vuotiaana edustusjoukkueeseen nostettu Rannikko tienasi jo pelaamalla. Unelma NBA-urasta ei ottanut tuulta, kun pitkän kauden eri ikäluokkien seura- ja maajoukkueissa pelannut lupaus lähti testileirille puolikuntoisena. Rannikko saattoi myös nukkua onnensa ohi, sillä hän torjui kahdesti kutsun Hoop Summitiin, jossa maailman parhaista junioreista koottu joukkue kohtaa USA:n suurimmat lupaukset.

Yhdysvaltojen sijaan Rannikko suuntasi eurooppalaisiin suurseuroihin. Napanuora kotiin ja joukkueissa eri tehtävissä toimineeseen isään katkesi 20-vuotiaana, kun Rannikko lähti Italiaan.

Pelisilmää ja asennetta

Teemu Rannikko ei ollut mestaruuksia haalineen Turun NMKY:n junnujoukkueen suurin, nopein tai vahvin pelaaja. Se pakotti kehittämään teknistä ja taktista taitoa.

Lukiopoikana seuran edustusjoukkueeseen ja miesten maajoukkueeseen nostettu lupaus urakoi monessa eri ikäluokassa. Lisäksi hän katsoi valtavan määrän pelejä ja uppoutui taktisiin yksityiskohtiin.

Taidoillaan ja peliälyllään erottunut pelintekijä opetteli jo nassikkana katsomaan kenttää eikä palloa. Hän näki kehittymässä olevat tilanteet etukäteen ja osasi ennakoida puolustajan reaktiot.

Menestyvät joukkueet kootaan yksilöistä, joilla on toisiaan täydentäviä erityistaitoja. Pelisilmänsä ja syöttötaitonsa lisäksi Rannikko erottui asenteellaan. Koripallo saattaa näyttää herrasmieslajilta, mutta todellisuudessa korin alla ei ole kovin mukavaa. Rannikko ei arastellut asettua kaksimetristen ja satakiloisten järkäleiden eteen hakemaan hyökkääjän virhettä, vaikka törmäyksissä sattuu aina. Niissä saadut kolhut ja vakavammat loukkaantumiset jättivät jälkensä. Keho ei enää koskaan palaa täyteen iskuun.

Seurat sinnittelivät talousvaikeuksissa

Teemu Rannikon 13-vuotinen kierros Euroopan huippujoukkueissa alkoi Italiasta. Hyppäys kansainvälisille kentille ei käynnistynyt toivotulla tavalla: hän mursi ensimmäisessä harjoituspelissä jalkapöytänsä. Kun vamma ei kuntoutunut italialaisopein, Rannikko haki apua turkulaiselta luottolääkäriltään.

Sama kuvio toistui uran aikana lukemattomia kertoja: seurajoukkueiden puoskarit yrittivät teipata ja puuduttaa loukkaantuneen takamiehen pelikuntoon. Rannikko pelasi monesti rikkinäisenä, mutta tiesi, että uraa olisi jäljellä vielä sopimuskauden päätyttyäkin. Siksi hän halusi hoitaa itsensä kuntoon.

Kahden ensimmäisen Italian-vuoden ajan Rannikko yritti nostaa seuransa Reggio Emilian korkeimmalle sarjatasolle, kolmen seuraavan vuoden ajan hän pelasi Seria A:ta ja eurosarjoja Euro Rosetossa ja Scavolini Pesarossa.

Italian vuodet opettivat ammattilaisarkeen: pelaajien oli taisteltava kentällä pelipaikastaan ja toimistossa palkkasaatavistaan. Seurojen talousvaikeudet heijastuivat myös kentälle, kun pelaajat lakkoilivat tai kaikkosivat kesken kauden palkkarästien vuoksi.

Italialaisseura kaatui alta konkurssiin, ja Rannikko jatkoi uraansa Sloveniassa. Hän oli kuvitellut harjoitelleensa kovaa, kohdanneensa tiukkoja valmentajia ja osaavansa syöttää, mutta itäisen Euroopan armeijakoris ja autoritaarinen valmennus siirsivät mittatikkua. Konemaista, kurinalaista ja runnovaa korista pelanneessa Union Olimpijassa väsymys hikoiltiin pois juoksemalla.

Rannikko oppi toimimaan sekä pelolla johtavien vanhan koulukunnan karjujien että filosofisten pelinkehittäjien kanssa. Hän voi arvostella valmentajiaan mielivaltaisista penkkikomennuksista, mutta ei valmennusfilosofiasta. Rannikko huomasi, että junnutreeneiltä tuntunut perusteiden jauhaminen kehitti: ei riitä, että pallon toimittaa oikeaan paikkaan, vaan syöttö pitää ajoittaa niin, että heittäjä pääsee suoraan heittoliikkeeseen, eikä puolustus ehdi väliin. Yksinkertaisten asioiden hiominen teki pelin helpoksi.

Kahden Slovenian vuoden jälkeen Rannikko pääsi maistamaan koristähden elämää Moskovassa. Menestysbonukset maksettiin setelitukkoina käteen, oma autonkuljettaja oli käytettävissä ympäri vuorokauden ja vieraspeleihin matkattiin yksityiskoneella.

Loukkaantumisten sävyttämän toisen Himki BK -kauden jälkeen Rannikko käänsi uransa nousuun Espanjan rennommassa ilmapiirissä. Granadassa pelatun kauden jälkeen edessä oli paluu Italian tuttuihin maisemiin, sillä Rannikosta oli tulossa isä. Perhearjessa oli opettelemista. Synnytyssalissa piti hoivata isää, kun pitkään syömättä jännittänyt Rannikko pyörtyi. Tunnollinen mies heräsi öisin, vaikkei hänestä ollut apua vauvan syöttämisessä.

Perheen vuoksi ympäristöllä oli sopimusneuvotteluissa entistä suurempi merkitys. Mielessä alkoi siintää paluu Suomeen. Tie kotiin kulki Slovenian kautta.

Paluu Suomeen poiki kolme mestaruutta

Koriskiertolainen joutui lähes joka vuosi totuttelemaan uuteen ympäristöön, pelisysteemiin ja toimintakulttuuriin. Paluu 13 vuoden jälkeen kotimaiseen pääsarjaan vaati sekin opettelemista pelikassin pakkaamisesta alkaen. Avausottelussaan Rannikko juoksi kentälle pari numeroa liian suurissa lainavaatteissa, koska mukana oli vain kotipeliasu. Katkarapuvoileivät vaihtuivat ABC-lounaisiin. Joensuusta oli joka paikkaan pitkä matka, jota ei taitettu edellispäivänä lentokoneella, vaan pelipäivänä bussilla.

Rannikon johdolla Joensuun Kataja voitti pitkään tavoittelemansa Suomen mestaruuden kahdesti neljän vuoden aikana. Kolmannen kauden epäonnistumista hän selittää liian hyvällä joukkueella, jossa kaikille ei riittänyt vastuuta ja peliminuutteja. Viimeiseen Kataja-vuoteen lähdettiin päinvastaisista asetelmista, sillä nuori joukkue saatiin kasaan vasta sarja-avauksen alla. Vastoin ennakko-odotuksia joensuulaiset kukistivat finaaleissa Bisonsin dream teamin.

Rannikko halusi asettua kotiseudulle Kaarinaan, kun vanhempi lapsi aloitti koulutiensä. Jäähdyttelijällä oli edelleen annettavaa Salon Vilppaalle. Pelinrakentaja oli muokannut rooliaan ja alkanut heittää enemmän. Vaikkei hän enää välttämättä tuntenut olevansa joukkueensa paras pelaaja, hän pystyi auttamaan joukkuetta muutenkin. Viisaat valmentajat antoivat tilaa, ja Rannikosta kasvoi tärkeä apuvalmentaja.

Rannikon uran uskottiin olevan ohi viimeistään tammikuussa 2020, kun hän mursi sääriluunsa. Pelimies haaveili kuitenkin paluusta, sillä muuten hänellä ei olisi motivaatiota kuntouttaa itseään. Neljännen jäähyväiskauden pelannut Rannikko huipensi uransa huhtikuussa 2021 Suomen mestaruuteen, joka oli Salon seurahistorian ensimmäinen.

Susijengin oppi-isä

Teemu Rannikon uran rinnalla päästään seuraamaan Susijengin ja suomikoriksen kasvutarinaa. Alkuvuosina Rannikko kannatteli yhdessä Hanno Möttölän kanssa maajoukkuetta, joka rämpi B-sarjassa.

Henrik Dettman muutti puuhastelun ammattimaiseksi ja Rannikko yhdessä Möttölän kanssa loi Susijengiin kulttuurin, joka levisi muuhunkin maajoukkuetoimintaan. Rannikko toimi oppi-isänä kahdeksan vuotta nuoremmalle Petteri Koposelle, jonka lisäksi moni muukin lupaus lähti maailman koviin sarjoihin kasvamaan.

Vuonna 2007 Suomi nousi A-sarjaan ja pääsi vihdoin karsimaan arvoturnauksiin. Se lisäsi hieman seurajoukkueiden ymmärrystä maajoukkuepelejä kohtaan. B-sarjan merkityksettömiin peleihin ne eivät olisi päästäneet pelinrakentajaansa kolhimaan itseään.

Unelma arvokisapaikasta toteutui vuonna 2011, kun Liettuan EM-kisoihin otettiin 16 maan sijaan 24 joukkuetta. Suomi osoitti kuuluvansa mukaan, sillä se eteni 16 parhaan jatkolohkoon kahdella voitolla, kun lohko pelasi sopivasti ristiin.

”Se oli meille aikamoinen hetki. Olimme painaneet neljä vuotta sitä hiton B-sarjaa ja sen jälkeen tunaroineet EM-karsinnat peräti kahdesti. Ja nyt olimmekin mukana vain laajennuksen ja lisäkarsintojen turvin. Mutta hupsis vaan, näin sitä kuitenkin mentiin kisoissa 16:n joukkoon.”

Teemu Rannikko oli nostamassa Suomea arvokisoihin, mutta niissä vastuuta kantoi jo seuraava pelaajapolvi. Vaikka Petteri Koponen otti hänen paikkansa avauksessa, Rannikko johti peliä penkiltä käsin. Hänet haluttiin mukaan taktisen osaamisen ja henkisen johtajuuden vuoksi.

Kotimaahan palannut Rannikko uskoi päättävänsä maajoukkueuransa vuonna 2013 Slovenian EM-kisoissa. Ikimuistoinen turnaus huipentui jatkopaikan varmistaneeseen Venäjä-voittoon kahden jatkoerän jälkeen. Tunnelmaa halliin toivat pari tuhatta suomalaisfania. Oli syntynyt Susijengi-ilmiö. Nimensä se sai, kun Gerald Lee Jr siteerasi haastattelussa Kapasiteettiyksikön biisiä ja ulvoi päälle.

Suomikoriksen ja fanikulttuurin nousu palkittiin villillä kortilla vuoden 2014 MM-kisoihin. Ensimmäinen MM-kisapaikka toi Espanjaan 10 000 suomalaisfania, jotka näkyivät ja kuuluivat kaikkialla. Susijengihurmos teki vaikutuksen myös USA:n tähtipelaajiin. Avausottelussa Suomen 59 pisteellä kukistaneet jenkit jäivät kentälle hölmistyneinä hämmästelemään, kun katsomo juhli suosikkiensa tappiosta huolimatta.

Hurmos jatkui Ukraina-pelissä, jonka jälkeen Suomella oli kolme ottelua aikaa lunastaa jatkopaikka. Kaikki vastustajat olivat kaadettavissa, mutta kolme niukkaa tappiota lähettivät joukkueen kotimatkalle. Rannikko pitää tätä uransa suurimpana pettymyksenä.

Vuoden 2015 EM-kisat hän jätti väliin. Rankan kauden jälkeen sormen kuntoutus antoi hyvän syyn vetäytyä maajoukkueesta. Sinnikkäiden kosiskeluiden jälkeen Rannikko teki paluun Susijengiin vuoden 2017 kotikisoissa.

37-vuotias konkari vertyi täydellä Hartwall-areenalla kovaan vireeseen. Vastuuta kentällä kasvatti se, että Petteri Koponen oli auto-onnettomuuden jäljiltä vielä olkapäätoipilas. Suomi huudatti areenaa koko rahan edestä ja jatkoi pudotuspeleihin. Ainoa alkulohkotappio kärsittiin tulevalle mestarille Slovenialle. Koposen 20-vuotinen maajoukkueura päättyi neljännesvälierien Italia-tappioon.

Kirja avaa myös kabinettivääntöjä

Pelin tekijä on perinteisen urheilukirjan tapaan täynnä sopimusneuvotteluita, siirtosaagoja, loukkaantumisia ja kuntoutusta. Valtteri Mörttinen kertoo tämän mukaansatempaavana tarinana, jota siivittävät Rannikon, hänen perheensä, pelikavereidensa, valmentajiensa ja muiden uraa läheltä seuranneiden sitaatit.

Urheilusivujen tulosraportointiin tottunut vierastaa alkusivuilla Mörttisen nokkelaa kielikikkailua. Tarinan edetessä sitä oppii arvostamaan. Värikkäästi kerrottu tarina vie mukanaan muutkin kuin lajiniilot.

Mörttinen ei palvo tähteä, vaan avaa hänen avullaan koripallon taktisia hienoksia ja karua ammattilaisarkea. Kauan jahdattua EM-kisapaikkaa osaa arvostaa, kun ymmärtää että Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajottua maanosan huippujoukkueiden määrä moninkertaistui.

Mörttinen avaa myös kabinettivääntöjä. Pieni korismaa kärsii liittojen nokittelusta, jonka vuoksi europelejä tahkoavat avausviisikon miehet eivät aina ole maajoukkueen käytettävissä.

Pelin tekijä -kirja keskittyy päähenkilönsä tapaan peliin ja urheilijaelämään. Pientä väriä tarjoaa kuvaus maajoukkueen ”takamiesleiristä”, jota Rannikko, Petteri Koponen ja Juha Sten viettivät monena peräkkäisenä kesänä Rannikon mökillä.

Koponen oli seuraavana aamuna lähdössä maajoukkueleirille, mutta illan juhlatunnelmassa kolmikko päätti vielä lähteä kalaan. Kalaonnen lisäksi koeteltiin pelionnea: yksi pelasi veneessä iPadilla nettipokeria sillä aikaa kun kaksi muuta kalastivat.

Koponen kovana kalamiehenä vainusi mistä kalaa tulee, joten seurue seikkaili pitkin Taalintehtaan vesiä niin, että hauen veneeseen saatuaan heidän piti soutaa pimeässä pitkään ennen kuin kotiranta löytyi. Kalaa perattaessa ei mietitty pelaajan työvälineitä, käsiä. Koponen pilkkoi saalishaukea kännykän taskulampun valossa ja fileoi sitä vanhalla Moralla.

”On täysin käsittämätöntä, miten säästyin kaikilta mahdollisilta vaurioilta tässä perkuuoperaatiossa – varsinkin kun ottaa huomioon, mitä aamulla kävi. Ennen lähtöä minut nuorimpana nakitettiin tietysti tekemään porukalle aamupalaa. Minä siinä pilkoin tomaattia tyytyväisenä kaikkien yön vaikeuksien voittamisesta, ja yhtäkkiä vedinkin naurettavan pienellä tomaattiveitsellä pikkurilliini oikein kunnon syvän haavan. Tuli vähän nopeampi lähtö mökiltä, kun piti päästä maajoukkuelääkäri Aleksi Kallioniemen luo paketoimaan sormi. Se oli koko seuraavan viikon paketissa, ja Dettman kävi kuumana: ’Voi jumalauta pojat, pitikö sinne mökille tässä vaiheessa lähteä’”, Petteri Koponen muistelee.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua