Kylmän sodan aikaan sijoittuva Kuriiri on onnistunut vakoiludraama ja tragedia

Benedict Cumberbatch. Kuva: FilmNation Entertainment

Nyt se sitten tapahtui. Ensimmäistä kertaa sitten pandemian alun saatiin elokuvateattereihin elokuva, joka on huippuluokan laatudraamaa ja tulee myös vetoamaan suureen yleisöön.

Tositapahtumiin pohjautuva, Dominic Cooken ohjaama Kuriiri (The Courier, 2020) sijoittuu 1960-luvun alkuvuosiin. Eletään kylmän sodan aikaa, jolloin idän ja lännen, Neuvostoliiton ja Nato-maiden suhteet ovat vaarallisen huonot. Sekä Yhdysvalloilla että Neuvostoliitolla on yhteensä riittävästi ydinaseita, joilla koko maailma saataisiin tuhottua.

Elokuvan tapahtumat lähtevät liikkeelle vuodesta 1960, kun Neuvostoliiton sotilastiedustelun GRU:n upseeri Oleg Penkovski (Merab Ninidze) päättää alkaa luovuttaa tietoja lännen tiedustelulle. Britannian MI6 ja CIA järjestävät Penkovskille yhteyshenkilöksi brittiläisen liikemiehen, Greville Wynnen (Benedict Cumberbatch).

Sekä Penkovski että Wynne ovat todellisia historiallisia henkilöitä, ja elokuva noudattaa pääpiirteissään heidän tarinaansa. Kuriiri-elokuva sitoo heidän kohtalonsa tiukasti 1960-luvun alkupuolen merkittävään kylmän sodan käännekohtaan, Kuuban ohjuskriisiin vuonna 1962.

En aio arvioida Kuriiri-elokuvan todenmukaisuuden astetta tai oikeiden henkilöiden, Penkovskin ja Wynnen tekojen todellisia motiiveja tai maailmanhistoriallista merkittävyyttä. Sen sijaan Kuriiri-elokuvan draaman tasoa voin arvioida. Ja tästä näkökulmasta ajatellen Kuriiri onnistuu oivallisesti.

* *

Oleg Penkovski esitetään elokuvassa isänmaallisena miehenä, joka kuitenkin päätyy luovuttamaan salaisia tietoja vastapuolen tiedustelulle. Syynä tähän on epäluulo Neuvostoliiton silloista johtajaa, Nikita Hruštšovia kohtaan. Elokuvan Penkovski pitää Hruštšovia arvaamattomana, impulsiivisena johtajana, joka saattaa pahimmassa tapauksessa aiheuttaa kolmannen maailmansodan.

Greville Wynne puolestaan näytetään sukkelana myyntimiehenä, joka valitaan vakoilutoimien yhteyshenkilöksi Itä-Eurooppaan suuntautuneiden työmatkojensa vuoksi. Wynne saadaan mukaan vakuuttelemalla, että mitään todella vaarallista hän ei joutuisi tekemään.

Penkovski ja Wynne tapaavat, tutustuvat ja heidän keskinäinen suhteensa on elokuvan perusta. Näiden kahden miehen luottamus toisiinsa on vahva, jopa vahvempi kuin luottamus omiin puolisoihin.

Aluksi elokuvassa on mukana huumoriakin, sillä Wynnen asenne vakoiluun on ensin kepeän amatöörimäinen. Elokuva muuttuu kuitenkin edetessään tunnelmiltaan yhä totisemmaksi, samassa tahdissa kuin Wynne alkaa ymmärtää oman vastuunsa.

Vaikka Kuriiri on jännittävä elokuva, mistään agenttiseikkailusta ei ole kyse. Tämän elokuvan lopuksi yksikään vakoilija ei lakoa lakanoiden väliin kuhertelemaan. En käyttäisi elokuvasta myöskään sanaa ”viihdyttävä”, sillä tosielämä on ladannut tähän tarinaan hyvin tummia sävyjä.

Katharsiksen elokuva kuitenkin tarjoaa, sillä Kuriiri on aito tragedia.

Merab Ninidze ja Benedict Cumberbatch vakuuttavat Kuriiri-elokuvan päärooleissa. Kuva: FilmNation Entertainment

* *

Kuriiri-elokuvassa on kyse tärkeistä asioista, tärkeimmistä mahdollisista. Elokuvan päähenkilöt joutuvat tekemään kohtalokkaan valinnan: oma etu vai koko maailman etu. Kaksi perheenisää, kaksi miestä jakautuneen maailman eri puolilla vaarantavat henkensä, jotta maailma ei tuhoutuisi.

Kuinka monet kerrat sitä onkaan nähnyt supersankarielokuvia ja muita viihteellisiä tieteiselokuvia markkinoitavan sanoilla ”ja panoksena on koko maailman kohtalo”, vaikka kaikki tietävät, että oikeasti luvassa on liian pitkään kestäviä CGI-taistelukohtauksia.

Kuriirissa on tosi kysymyksessä. Panoksena todellakin on, ei enempää eikä vähempää kuin koko maailman kohtalo. Tämän draaman Kuriiri kertoo aidosti vakavassa hengessä, ja draama säilyttää elokuvallisen uskottavuutensa alusta loppuun saakka.

Kuriirissa on sekä dramaturgialtaan että filosofialtaan jotakin hyvin vanhanaikaista, perinteikästä. Tositapahtumien pohjalta on onnistuttu rakentamaan kronologisesti etenevä, yhä totisempia sävyjä saava kertomus. Loppua kohden elokuvassa nähdään dramaattisia, tunteellisia kohtauksia, joissa ei kuitenkaan sorruta äitelän melodraaman puolelle. Ruuvia kiristetään koko ajan, ja katsoja elää mukana Penkovskin ja Wynnen kohtaloissa.

On varmaankin jotenkin vanhanaikaista, että elokuvan henkilöillä on moraali ja velvollisuudentuntoa. Mutta kaikkien kepeämpien viihde-elokuvien jälkeen tarina, jossa ihmisillä on epäitsekkäitä pyrkimyksiä, tuntuu tärkeältä, uudelta ja ajankohtaiselta.

* *

Jos ei nyt vielä edellä tullut selväksi, niin sanotaan se selkokielellä: Tom O’Connorin käsikirjoittama draama on taitavasti rakennettu, ja Dominic Cooke osaa ohjata, kertoa tämän tarinan.

Elokuvan onnistuminen on silti paljon myös kiinni kahdesta elokuvan päänäyttelijästä, Wynnen ja Penkovskin rooleissa nähtävistä Benedict Cumberbatchista ja Merab Ninidzestä.

Olen Benedict Cumberbatchin pitkäaikainen fani, ja elokuvaa markkinoidaankin hänen tähtiarvollaan. Silti on pakko sanoa, että tässä elokuvassa huikeimman roolityön tekee Penkovskia näyttelevä georgialainen näyttelijä Merab Ninidze.

Ninidze osaa alinäytellä Penkovskin roolin täysin kohdalleen. Elokuvassa jokainen Ninidzen ilme kertoo Penkovskin voimakkaasta sisäisestä taistelusta, salaisista ajatuksista, joista ei voi puhua ääneen – ajatuksista, jotka katsoja voi kuitenkin lukea hänen olemuksestaan, hänen silmistään.

Muut elokuvan henkilöt jäävät auttamatta näiden kahden pääroolin varjoon. Kummallakin miehellä on puoliso ja lapsi, mutta perheenjäsenet ovat elokuvassa mukana korostamassa miesten samankaltaisuutta ja henkilökohtaisten uhrausten syitä ja esteitä.

Sivuroolit kuitenkin toimivat riittävän hyvin. Erityisen kiitollinen saa olla siitä, että elokuvantekijät ovat ottaneet elokuvansa siinä määrin vakavasti, että elokuvan venäläiset eivät puhu englantia sietämättömällä feikkiaksentilla, vaan venäläiset henkilöhahmot puhuvat keskenään venäjää.

Venäläisiä ei myöskään esitetä vanhojen kylmän sodan aikakauden elokuvien tapaan kliseisinä neukkupahiksina, vaan jopa KGB:n Gribanov näyttäytyy Kirill Pirogovin esittämänä pikemminkin väsyneenä ja illuusiottomana työrukkasena. Pahuus asuu totalitaristisessa kontrollijärjestelmässä, ei yksittäisissä ihmisissä.

Elokuvan sanoma – sillä elokuvalla oikeasti on sanoma – löytyykin juuri tästä kontrastista: yksilön ja järjestelmän ristiriidasta, ja yksilön mahdollisuudesta valita, valita oikein. Päähenkilö Penkovski tekee kovan ratkaisun, ja valitsee tien, joka vie hänet kotimaan näkökulmasta maanpetturiksi. Wynne ei joudu yhtä jyrkkään ristiriitaan omien ratkaisujensa suhteen, mutta myös hänen on uskallettava tehdä vaikea valinta.

* *

Vaikka elokuva kertoo kuudenkymmenen vuoden takaisista tapahtumista, eikä elokuvassa mitenkään osoittelevasti viittailla nykypäivään, katsoja ei voi olla rinnastamatta tapahtumia nykytilanteeseen. Jo pelkästään se, että on ryhdytty tekemään elokuvaa kylmän sodan aikaisista tapahtumista, kertoo myös oman aikamme viilentyneistä suurvaltasuhteista.

En kuitenkaan pitäisi Kuriiria sinällään ”kylmän sodan elokuvana”, sillä vaikka elokuva kuvaa Neuvostoliittoa kansalaisiaan alistavana valvontakoneistona, elokuvaa ei selvästikään ole tehty hyökkäykseksi mitään kansallisuutta vastaan. Elokuvan impulsiivinen ja vaarallisesti uhitteleva Hruštšov voisi edustaa minkä tahansa valtion tai kansakunnan impulsiivista ja vaarallisesti uhittelevaa johtajaa.

Sortavia rakenteita ja tyranniaa voi niin ikään olla missä tahansa yhteiskunnassa tai yhteisössä. Kuriiri-elokuva toimiikin enemmän yleisinhimillisellä tasolla kuin politiikan välineenä.

Tämä ei silti tarkoita sitä etteikö Kuriiri-elokuvalla voisi olla myös ideologisia tavoitteita. Maailmasta eivät nimittäin globaalit uhkakuvat ole ainakaan loppumaan päin. Ydinsodan uhkakaan ei ole pelkkää historiaa, sillä siellä ne aseet edelleen ovat olemassa. Ydinsodan uhan on jopa arvioitu kasvaneen viime vuosina, sillä sekä Yhdysvallat että Venäjä ovat vetäytyneet lyhyen ja keskipitkän matkan ohjukset kieltävästä sopimuksesta.

Elokuvilla ei maailmaa varmaankaan pelasteta, mutta yhden vastauksen Kuriiri haluaa maailman ongelmiin antaa: ja se on kansallisuusrajat ylittävä, ihmisten välinen ystävyys ja luottamus. Ehkä naiivia ja vanhanaikaista, mutta kaunista.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua