Tiuku: Tasavertaisena suden kanssa

Kuvitus: Marjut Anttilainen

LUE MYÖS: Juttu Oikeus olla susi -kilpailun tuloksista | Muut palkitut ja julkaistut kilpailutekstit

* *

On varhainen aamu. Kuljen metsäpolulla koirani kanssa kuten niin usein ennenkin ja nautin. Luonto antaa ääniä itsestään, mutta ihminen on vaiti. Suurin osa nukkuu vielä, onhan viikonloppu ja auringon noususta on vasta pieni hetki vierähtänyt.

Polku kulkee ohi kirkasvetisen lammen. Koirani käy juomassa ja kastautumassa samalla. Sillä alkaa olla jo lämmin vaikkei päiväksi luvattu helle olekaan ennättänyt pahimmilleen vielä. Onneksi. Se tekisi taipaleesta kovin raskaan.

Nousemme kallioista mäkeä ylös ja pieni tuulenvire löytää meidät. Nautin. Nautin niin kovin kuin ihminen vain voi. Ja silloin kuulen sen. Ääni alkaa kuin varkain, kuin nousten sille taajuudelle, minkä ihminenkin voi jo kuulla ja alkaen kaivautua tajuntaan vasta hetkeä tämän jälkeen. Kummastelen ääntä, sillä olemme kaukana kaikesta, sisämaassa ja ainoa asia, mikä mieleeni tuosta katkeamattomasta äänestä tulee on laivan sumutorvi. Joskus elokuvassa olen kuullut sumutorven ja siinä oli paljon samaa.

Pysähdyn ja alan oikein ajatuksella kuunnella. Katson koiraani ja haen siitä vastausta äänen aiheuttajasta. Koira seisoo pienen matkan päässä edelläni hyvin levollisen näköisenä ja laiskan oloisesti kuuntelee ääntä kyllä, muttei laita sille kovinkaan suurta painoarvoa. Jaha. Ei siis mitään ihmeellistä koiran mielestä eli sikäli kaikki kunnossa.

Äänen taajuus ei enää nouse, mutta nyt se jatkuu katkeamattomana alkaakseen lopulta, pitkän ajan kuluttua laskea matalammalle ja loppuakseen kokonaan. Aivoni työskentelevät kuulemassani vielä, kun se alkaa uudelleen ja silloin sen tajuan: SUSI. Kuulen aidon suden ulvontaa aidossa metsässä ollen itse läsnä. Ei TV:tä ja luonto-ohjelmaa, ei eläintarhaa, ei mitään ”sivistynyttä turvaa ympärilläni”. Vain minä, koirani ja susi keskellä villiä luontoa.

Katson uudelleen matkakumppaniani nähdäkseni – typerästi ehkä – olisiko se nyt pelokas, huolestunut tai pakovalmis, kun viimein minä tiedän äänen lähteen. Ei, koira luultavasti tajusi asian laidan jo ensimmäisistä sen kuulemista taajuuksista ja edelleenkin se on vain laiskan kiinnostunut tapahtumista.

Jatkan lähes varpaisillani matkaa polkua myöten lähemmäs äänen aiheuttajaa samalla kuunnellen niin tarkasti kuin ihminen vain voi. Kohta hahmotan toisenkin suden ulvovan kauempana ja oikein pinnistäen kuuluu vielä kolmas hyvin kaukaa idästä. Lähin yksilö ei varmasti ole muutamaa sataa metriä kauempana meistä ja hieman nousevat niskavillat itselläni pystyyn. Vanhat tarinat susien ulvomisesta saalistuksen merkiksi nousevat muistoista esiin, mutta nyt kuunnellen ei mieleeni tule mitään tämän kaltaista. Siinä susi vain tuntee olonsa yksinäiseksi juuri nyt ja haluaa kuulla, missä loput sen perheestä on.

Aikani kuunneltuani paikallaan kestävää konserttia laitan käteni torveksi suuni ympärille ja koetan matkia laulun aloittajaa niin hyvin kuin vain voin. Kerran, kaksi lauma vastaa minulle ja tunnen suurta yhteyttä näihin luonnon luomiin. Hetki on niin koskettava kuin vain voi olla, kunnes se on ohi. Hukat selvästi alkoivat epäillä aitouttani ja hiljenivät. Surullista, mutta olen hyvilläni tästä: ainakaan tämä trio ei ole liian helposti ihmisen toimesta jymäytettävissä. Valitettavasti ihmisen maailmassa, keskellä villiä luontoakin, susien on parempi kestää kaukana meistä. Surullista, koska minä haluaisin nähdä noita metsän koiria, seurailla niiden touhuja, mutta tiedän, että toisille kaksijalkaisille ne olisivat vain pahuuden ilmentymiä ja tuhottaviksi tarkoitettuja.

Tiuku

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua