Kuvat: Jonne Räsänen / Otava
KIRJAT | Silja Liukkosen esikoisromaani on kultasuisella slangilla suollettu, tajuntaa laajentavan tarkkanäköinen kuvaus ihmissielusta.
”Vippi-ihmisiä pääsee niin lähelle, että lukijankin limakalvot kuivahtavat ja suuhun nousee sapen maku kaikesta kirjassa vedetystä kamasta.”
ARVOSTELU
Silja Liukkonen: Vippi-ihmisiä
- Otava, 2021
- 252 sivua.
Mikään ei ole itsestään selvää, eikä kukaan koostu siististi sulkeutuvista ympyröistä. Tällaisia pohtii kertoja Silja Liukkosen mustelmankajoisessa teoksessa Vippi-ihmisiä (Otava, 2021).
Romaanin minäkertoja on kolmekymppinen nainen, joka on yli puolet elämästään käyttänyt kaikkia päihteitä, joita rahalla, pummimalla tai pöllimällä saa. Paitsi kokaiinia, koska se näyttää typerältä.
Juuri muuta hän ei teekään. Toisinaan hänellä on lyhyitä naisseikkailuja tai merkityksellisyyttä tavoittelevia keskusteluja terapeutin kanssa, mutta asiat tuppaavat menemään pieleen. Rahat rälläämiseen hankitaan Kelasta tai pikavippifirmoista, tai sitten paras ystävä Maria hommaa ne vähemmän neitseellisin keinoin. Marian lisäksi absurdiin karavaaniin kuuluu sellaisia tyyppejä kuin Taikuri ja Keiju.
Näissä piireissä kaikki menee vakiona sen verran päin persettä, ettei ihan millä tahansa turpaan saannilla ole merkittävää uutisarvoa. Ajatus keskiluokkaisemmasta elämästä on samaan aikaan naurettava ja pelottava, ja kalenterista löytyvät esimerkiksi budipäivä ja pamipäivä. Ei ketään kuitenkaan kiinnosta.
* *
Juonesta ei oikeastaan kannata paljastaa liikaa yksityiskohtia, koska selkeästi paloitellun rakenteen sijaan romaani koostuu miljoonista sirpaleista, eikä mihinkään ole vain yhtä syytä. Tapahtumat leijailevat suuntaansa hitaasti polveillen kuin tulipäästä nouseva savu tai oikea elämäntarina, ja kertoja pohtii asioita rikkaasti silloinkin, kun juuri mitään ei tapahdu.
Myöskään kertoja itse ei ole yhden repäisevän trauman luomus eikä julman maailman uhri, vaan monimutkainen kokoelma kolhuja, hyviä aikomuksia, tekosyitä ja hirvittävän typeriä valintoja. Hänen sielunmaisemansa tulee tutuksi katkonaisesti mutta loogisesti, aivan kuin oikeaankin ihmiseen tutustuessa. Kertojan puolelle on helppo asettua tämän inhimillisestä ärsyttävyydestä huolimatta – tai ehkä jopa sen vuoksi.
Liukkonen kuvaa henkeäsalpaavalla tarkkanäköisyydellä sekä abstraktia ajatusten virtaa että tupakantumppien kuorruttamaa ympäriinsä oksennettua Helsinkiä. Absurdista ensivaikutelmasta huolimatta kaikki henkilöhahmot ovat yksityiskohtaisia ja ehjiä. Heidät voisi tavata aivan yhtä hyvin lähikaupan tuulikaapissa tai korttelibaarissa kuin kirjan sivuilla. Päihdepäiväkirjan lehdiltä kasvaa rehellinen, verrattoman värikäs kuva ajasta ja ihmismielestä.
* *
Jos kirjasta etsii puoliväkisin jotakin negatiivista, joistakin suvantovaiheilusta erityisesti lopussa olisi voinut leikata pituutta. Toisaalta teos olisi moisesta siistimisestä saattanut menettää palasen raakaa totuudellisuuttaan.
Vippi-ihmisiä pääsee niin lähelle, että lukijankin limakalvot kuivahtavat ja suuhun nousee sapen maku kaikesta kirjassa vedetystä kamasta. Slangia ja lainasanoja vilisevän kerronnan sävy on toteava ja taustalla kutittaa hienovarainen ironia. Mitään glamouria tai moralisoivaa kauhua sekavan seurakunnan seikkailuista ei kuitenkaan yritetä repiä. Vippi-ihminenkin on ihminen.
Haluaisin satasella samaa kamaa, kiitos!
Eli Harju
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kielletty rakkaus ja karu luonto – arviossa Ingeborg Arvolan Jäämeren laulu
KIRJAT | Norjalaiskirjailian 1800-luvulle sijoittuvan romaanin päähenkilö kaipaa elämää, jossa voisi tarjoa kahdelle pojalleen edes toisinaan lohisoppaa ja piimää.
Hajonneen perheen toipumista ja uusia ruumiita – arviossa Satu Rämön Rakel
KIRJAT | Hildur-sarjan neljännessä osassa avataan perheen äidin kohtaloa ja selvitellään siihen kytkeytyviä nykypäivän rikoksia.
