Rosoa, rönsyä ja kudelmaa – arviossa Saila Susiluodon esikoisproosateos Kehrä

Kuvat: Pekka Holmström / Otava

Saila Susiluoto on kirjoittanut ensimmäisen proosateoksensa. Kehrä (Otava, 2021) on matkapäiväkirja ja fragmentaarinen muistiinpanojen sarja, joka etenee päivä päivältä Rooman lähellä olevassa residenssissä, muistojen ja runonäkyjen katkoessa nykyhetken kuvausta.

Alkusivuilla Susiluoto saa lukijan mukaansa virittäytymään uusiin tunnelmiin:

”Mazzano Romano on italialainen keskiaikainen pikkukaupunki, jota ympäröi ihmeellinen luonto. Trejan laakson vesiputoukset puskevat höyryä niin että edessä nouseva vuori on kuin elokuvasta Sumuisten vuorten gorillat, tämä on näkymä parvekkeen aitiolta. Ensimmäisenä yönä laakson yllä näkyvät tähdet, lehtipöllö laulaa, putouksen kuohu. On niin hiljaista että taivaalle miltei repeytyy linnunradan kumea ääni.”

Runoilija on edelleen vallassa, hänen proosansa on maalailevaa, lyyristä.

Ilmastonmuutos

Teoksen läpäisevä teema on huoli ilmastonmuutoksesta. Se on kuin takiainen kiinni kirjoittajan ajatuksissa ja ponnahtaa yhä uudestaan ja uudestaan, tilanteessa kuin tilanteessa. Tälle huolelle voi asettaa vastateemaksi maailman ja luonnon kauneuden. Tämänkö me menetämme? kysyy lukija, kun runollinen kertoja siirtää häntä maisemasta ja elämän kokemisesta toiseen.

Tämä länsimainen sukupolvi on nauttinut yltäkylläisyyttä, saanut kaiken aineellisen, ”ja nyt myös syyllisyyden, josta vapautumista on turha odottaa”.

Olemassaolo tuntuu hauraalta. Lajikato, merten saastuminen, kaivokset ja louhokset, ei niitä estetä kirjoituksilla, puheella, sanoilla.

Runoilijan katse

Kehrä on elämä itse, se huokuu kokemisen värinää ja herkkyyttä.

Mikä on siis kehrä? Auringossa pyörivä keltainen väre, säde, hunajan tuoksu, pyhän pillerinpyörittäjän työ: ”kierittää taivaanrantaan kultaista kerää”.

Hiipien ja hyppien etenevän tekstin fragmenttisuus luo elävän hengityksen, aistittavan olemassaolon, johon hidastuessa liittyy syvä ikävä ja kaunis epätieto.

Teoksessa kirja on kesken, valmistumassa. Jos proosateos epäonnistuu, ”siitä tulee siistin kerän sijaan sotku”.

”Ehkä todellisuus ei ole ainoastaan sitä mikä objektiivisesti tapahtuu, vaan sarja sovittuja asioita joiden välissä on sumua, sokea piste jonne silmä ei yllä.”

Kielen taakse ei pääse. Se on vain ”luonnos” maailmasta.

Mazzano Romano on kuin Aleksis Kiven Onnellisten saari, johon eristyneenä voi viettää kaunista toimeliaisuutta ja illoin ihmetellä olemassaoloa, sen kauneutta ja ikävää. Susiluoto elää maailmaa proosassaankin runoilijana:

”[R]unous on paikka jossa kieli elää, kartan salainen maa, näkymätön.” … ”[P]olku joka on minun silmiltäni peitossa.”

Runous on myös pakenemista, uuden janoamista, kiinnittämättömyyttä. Oikeasti muutos on niin nopeaa, että sitä ei ehdi koodata.

Mirkka Rekola on kirjoittanut: ”Kun sanon lintu, se oli lentänyt jo pois.”

Jossain vaiheessa kauneuden etsintä katkeaa sadatteluun ihmisen tuhovimmasta. Tarvitaan ehdottomasti suunnanmuutos, mutta siihen ei pystytä, ennen kuin on pakko.

Menneisyys

Fragmenteissa on palaumia lapsuuteen ja nuoruuteen. Niistä voi lukea Saila Susiluodon elämäkertaa tuokiokuvina ja nimistöinä. Viittauksia on runoilijan isään kuvataiteilija Ahti Susiluotoon, joka kuoli koronaan syksyllä 2020. Lapsuus kului Myllypuron taiteilijatalossa, muistumia kesistä on Lohjalta. Isomummin kuolema on esillä, Lappeenranta äidin kanssa, velipuoli Paolosta on pysyviä mielikuvia. Lapsiin ollaan yhteyksissä puhelimitse.

Matkoja Naxosiin ja Delfoihin, Ateenaan, Prahaan.

Menneisyyskin on kuin kerä, kehräytyvä, kasvava rulla.

Välillä aina syödään, kävellään metsissä, kylillä, retkeillään lähimaisemissa. Runoilija ottaa tilaa pohtiakseen kirjoittamistaan – niin runoilijalla on mies seuranaan, kirjan sivuhenkilö ”sinä”.

Delfoin-matka on vuoden vanha. Sieltä löytyi mehiläispesän muotoinen kivi, jonka pinnalla on lankamainen verkosto. Kehrä oli jo siellä, Omfalos, maailman napa, symboli joita on paljon Kreikassa, myös Egyptissä ja Irakissa.

Mytologiaa

Miettiessään kirjoittaja käy läpi mytologioita, muistaa lukemiaan tekstejä. Egyptiin viittaa ”ankh”, joka on elämän hieroglyfimerkki, ikhtys kalan. Molemmista tehdään koruja edelleen, koska ne ovat kestäviä symboleita.

Delfoin Omfalos vie syvälle maailman olemuksen ja ilmastonmuutoksen selittämisen symboliikkaan, yleiseen antiikkiseen mehiläisen kunnioittamiseen taivaasta tulleena elämän ylläpitäjänä.

”Ehkä on myös myyttinen kudos jossa yksi tunnettu saa toisen loistamaan kirkkaammin, mitä enemmän myytit kommunikoivat toistensa kanssa, mitä enemmän samaa niissä on, mitä enemmän omintakeisia täydentäviä osia, sitä kirkkaammaksi kasvaa kuva, säkenöivä verkko.”

Etruskit ovat asuneet lähistöllä, heidän kulttuurinsa on yhä läsnä Rooman seuduilla. Tarquinian hautuumaalta on löytynyt ilottelevia maalauksia.

Cerveterin eli Caera Veteren kalmistossa liikkuu mehiläisten lisäksi kissa. Se kehrää.

Maailma historian vierellä näyttäytyy ihmeellisenä, mutta ”se ei tarkoita samaa kuin täydellinen, minusta se tarkoittaa toteutuneita unia, kirjoitusta, liikettä, hengitystä universumin tahtiin, kokemusta vuorovaikutuksesta, merkityksestä, kuuntelemista, antamista, antautumista”.

Kauneuden roso

Näin pitkän historiallisen pläjäyksen jälkeen puhkeaa runoilija luontoon samaistumisen ja panteismin kaltaisiin kokemisiin.

Kehrä on enimmäkseen proosarunoa, mutta ei lainkaan sliipattua. Se on rosoista. Termiä käytti ainakin Paavo Rintala, joka halusi jättää jokaiseen teokseensa rosoisuutta, elämän tuntua. Erityisesti sitä on romaanissa Minä, Grünewald (1990), joka on tutkimusmatka saksalaisen taiteilijan ja maailman raadollisimman kristusmaalauksen tekijän tavoittamattomiin maisemiin.

Saila Susiluodon Italiassa löytämä taiteilija on sardinialainen Maria Lai. Täältä hän löytää myös rosoa.

”Kun katsoo Lain taideteoksia on kuin kielen näkyvien merkkien ja tarinavyyhtien välillä olisi katkos.”

Susiluoto tajuaa Lain asettavan vastakkain kielen järjestelmän ja sen ulkopuolelle jäävän valtavan olemassaolon alueen. Ihminen tieteineen ja taiteineen näyttäytyy kynsivän mitättömän pientä pintaa kaikesta siitä mikä on. Merkitystä on kaikessa, yleensä salaista.

Kaikki aistit kuuluvat runouteen. Kehrässä on äänijaksoja ja hajujaksoja.

Tämä teos on huolestunutta ikävää, mytologiaa, filosofiaa, elämäkertaa, ja erityisesti runoutta, sen kehräävää ja rönsyilevää liikettä.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua