Maria Stereo ja Posliinikoira Roi. Kuva: Kulttuuritalo Laikku

1

Kulttuuritalo Laikun studiossa Tampereella on sunnuntaihin 31.1.2021 saakka esillä Maria Stereon näyttely Posliinikoira Roi.

Stereon taideresepti on periaatteessa yksinkertainen: ensin rikotaan löydettyjä posliini- ja keramiikkaesineitä sirpaleiksi, ja sitten liimataan sirpaleista kasaan uusia mosaiikki-tyyppisiä esineitä. Käytännössä tämä yksinkertainen periaate tuottaa äärimmäisen monipuolisia, muodollisesti ja sisällöllisesti rikkaana rönsyileviä veistoksia ja reliefejä.

Teokset ovat kaukaa katsottuna ns. klassisessa kuvataidemielessä selkeitä, kauniita ja puhuttelevia. Tuossa on seesteinen maisema, toisaalla sykkii suuri sydän, nurkassa seisoo kiehtova kynttelikkö. Lähitarkastelussa teosten vähintäänkin psykedeelisille leveleille äityvä kolmiulotteinen mosaiikkipinta tarjoaa loputonta yksityiskohtien juhlaa ja myriadeja tulkintamahdollisuuksia. Teoksista jokainen sisältää lukemattoman määrän pienempiä teoksia ja sisäkkäisiä tarinoita, joihin taiteenystävä voi mielenkiintoaan zoomailla.

Maria Stereon posliinimurska tarjoilee minimalismin ja maksimalismin samassa, ällistyttävässä paketissa. Samaa emotionaalista monimuotoisuutta löytyy myös näyttelyn muodoltaan yksinkertaisimmista ja pienimmistä pronssiveistoksista. Sympaattiselta kissalelulta näyttävä mötikkä soittelee sielun kielillä pyörryttävää barokkiprogea.

2

Juuri nyt, mutta myös aina ja koska tahansa on parasta katsella netistä tuhanteen kertaan hyviksi todettuja klassikkovideoita. Aina paikallaan on esim. tsekata uudestaan ja uudestaan hyvää massahiihtokaatuilua naapurimaasta.

Varsinainen suositus koskee kuitenkin nimenomaan kaunista kotimaatamme Suomea, ja suomalaisuuden kokemusta. Ko. kokemus on tietysti sinänsä määrittelyä väistelevä, uskomattoman monitahoinen eikä kenenkään omittavissa. Kansallisiksi koetut kulttuuriset ominaispiirteet ovat valtio-, heimo- tai kielirajat ylittäviä synteesejä. Hyvää ja syvää pohdiskelua aiheen tiimoilta tarjoaa esimerkiksi Juha Hurmeen uusin, iskevästi nimetty kirja Suomi (Teos, 2020).

No mut siis tota eniveis, itse löydän henkilökohtaisen suomalaisuuden kokemukseni usein kielen kautta, eri tavoin osuvista sanayhdistelmistä. Suomalaisuuteen kasvamisen eetos helkkyy herkkänä mm. seuraavissa tekstipätkissä.

”Elä laps itke, huomenna lyyvvään piä kivveen.”

”Ei minua varten tarvi keittää.”

”Dannyn lasershow Vesisalmen Jenkkapirtillä.”

”Piisamit söivät Aake Kallialan laiturin.”

Tai erityisen svengaava YLEn otsikko:

”Iisalmen diskobussissa laulettiin joululauluja hanurin säestyksellä.”

Diskobussi/hanuri-split, se jos mikä on ”only in Finland”. Ja se myös viimein on tässä kyseessä oleva varsinainen suositus, eli klassinen uutispätkä Pohjois-Savossa pimeydestä pimeyteen ajavasta nuorisobussista, jossa meno on ulkoisesti mielettömän vaisua ja sisäisesti kohtuullisen riehakasta. Uutislukijan teksti ja äänensävy, hanuristin kampaus, joulumusiikin anti-diskohtava tunnelma, diaesitysten mahdollisuus jne. Suurta runoutta suomalaisuudesta ja sen kokemisesta koko klippi!

3

Toistuvaa katsomista ja aikaa kestää myös todennäköisesti maailman paras musiikkivideo eli Meat Loafin ja John Parrin Rock’n’Roll Mercenaries. Terence Donovanin ohjaamalla videolla duetoivat laulaja-kitaristit Loaf ja Parr huulisynkkaavat pöyhkeää AOR-biisiään jonkinlaisessa kerhohuoneessa tai taukotilassa, pienelle joukolle supermalleja ja jäyhiä ukkeleita. Puvustuksen perusteella kaikki ovat osallisia jonkinlaisessa aavikko- tai viidakkosodassa.

Heti ensikatselulla käy selväksi, että pätkän varsinainen ”pihvi” tai vähintään ”mureke” on Meat Loafin uskomattoman monitasoinen ja kohtuuttoman intensiivinen ilmeily. Kasvo- ja kehonkieleen ladataan paljon informaatiota myös jokaisen muun videolla näkyvän henkilön toimesta.

Teos on pullollaan pelkkiä hyviä, ja vielä parempia kohtia. Esimerkiksi biisin lyhyehkössä suvantovaiheessa laulajan kasvoilla ehtivät kahdeksan sekunnin sisällä vilahtaa melkein kaikki tunnistettavat inhimilliset kokemukset hurjana ilmeiden vuoristoratana.

Vaikka on toisaalta selvää miksei Rock’n’Roll Mercenaries keiku yleisten musavideolistausten kärkikahinoissa, on myös selvää, että se tarjoaa jotain aivan muuta kuin useammin analysoidut Thriller, Weapon of Choice, Sledgehammer, Windowlicker tai Sabotage.

Ainakin koomikko Jack Black on koko ilmaisunsa velkaa Meat Loafin suoritukselle tällä videolla.

Meat Loaf ja John Parr eivät kuitenkaan vitsaile. En osaa arvailla Rock’n’Roll Mercenariesin tekijöiden kaikkia motiiveja tai itseironian tasoja, joten sovellan katseluun usein toimivaa metodia: otan tämän täysin tosissani kovan linjan avantgardena. Toimii!

4

Satunnaisen harvakseltaan internetissä kasvava, Sami Sänpäkkilän ohjaama Day In The Mouth -dokumenttisarja pelastaa aina ilmestyessään kuukauden tai kolme. Yhteen taiteilijaan kerrallaan keskittyvän, rennon mutta syvälliseen jutustelun ympärille rakentuvan kulttuurisarjan viimeisimmän osan päähenkilö on muusikko-kirjailija-sarjakuvataiteilija Tommi Liimatta.

Liimatan Rollo (Like, 2020) löytyy salettiin useiden tahojen viime vuoden kiinnostavimmat kirjat -listoilta, ja Suuri serkkuteoria -radio-ohjelmansa vastaavilta vuoden parhaat radiojorinat -exceleiltä. Vähän yli kuukausi sitten ilmestynyt Liimis-dokkari kestää toistuvaakin katselua, eli on yhä heittämällä parasta juuri nyt.

5

Kirjoitan tänne Kulttuuritoimitukseen nykysarjakuvaan keskittyvää Sattumia sarjakuvahyllystä -artikkelijatkumoa. 

Eli luen suunnilleen viikoittain hienoja nykysarjakuvateoksia ja jauhan lukukokemuksistani. Taiteellisesti korkeatasoisten sarjakuvien lukeminen on tietysti suositeltavaa ja mukavaa hommaa. Keskittyminen laajemminkin arvostettuihin nykysarjiksiin antaa kuitenkin sarjakuvahyllystäni ja itsestäni lukijana valheellisen sivistyneen kuvan.

Vastapainona parhaiden nykytaidevirtausten tutkimiselle parasta juuri nyt ja aina on vanhojen, kiinnostavilla tavoilla kummallisten sarjakuvien yytsäily. Meinasin ensin kirjoittaa ”kiinnostavalla tavalla kehnojen”, mutta se olisi väärin sanottu, koska kiinnostavat jutut eivät ole loppujen lopuksi kehnoja. Tylsyys on kehnoa, ja esimerkiksi 1960-luvulla julkaistujen Teräsmiehen poika -lehtien lukeminen/selailu ei ole koskaan tylsää.

Periaatteessa mikä tahansa ennen vuotta 1988 markkinoille saatettu Taika-Jim, Vihreä Mies Hulk, Tarzan, King Kong, Maailman vahvin Nalle, Apinoiden planeetta, UFO – lentävät lautaset tai Aku Ankan Joulumanteli tarjoaa aina vähintään nerokkaita yksittäisiä ruutuja, jotka kokonaisuudesta irrotettuna onnistuvat vahingossa kommentoimaan juuri tämän ajan fiiliksiä puhuttelevasti. Useimmiten myös kokonaiset jutut toimivat voimaannuttavana lomana arkiajattelun oravanpyörästä.

Siispä ullakolle tai divariin koluamaan, siellä saattaa kokijaansa odottaa vaikkapa lyhytikäisessä kotimaisessa Shokkisarjat-lehdessä vuonna 1969 ilmestynyt käppäscifin merkkiteos Revontuliriivaajat, jonka päräyttävin ruutu tässä täten näin.

Ville Pirinen

Revontuliriivaajat shokeeraa. Kuva: Ville Pirinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua