Markus & Eddie. Kuvat: Pekka Perunka / Eddie Chacon

1

Olen aina halunnut käydä Glasgow’ssa, mutta Shuggie Bainin jälkeen en ole enää niin varma.

Douglas Stuartin omaelämänkerrallinen esikoisromaani (Picador, 2020) on yksi lohduttomimmista koskaan lukemistani kirjoista – tai kuuntelemistani, sillä Thatcherin ajan Skotlannissa varttuvan Hugh-pojan tarinaa on minulle lukenut Bookbeat-sovelluksessa näyttelijä Angus King, joka kuulostaa siltä kuin kiroilisi suu täynnä soraa (eli Trainspotting-elokuvan Begbieltä).

Vuoden 2020 Booker Prize -palkinnon voittanut ja sekä The Telegraphin että The London Timesin vuoden kirjaksi valitsema romaani kattaa vuodet 1980-luvun alusta 1990-luvun alkuun, jona aikana Hugh ”Shuggie” Bain varttuu polvenkorkuisesta aikuisuuden kynnykselle. Hugh ei ole niin kuin muut pikkupojat, hän leikkii nukeilla ja koreilee vaatteilla eikä osaa edes kävellä ”oikein”. Perheeseen kuuluvat hänen lisäkseen kaksi isosisarusta, alkoholisoitunut äiti sekä taksikuski-isä – kunnes viimeinen ei tietenkään enää kuulu, eikä näy.

Kirjan kuunteleminen on kuin söisi vatsa kylläisenä raskasta ateriaa, joka on vuorattu paksulla, ruskealla kastikkeella. Stuart lataa virkkeensä täyteen adjektiiveja ja kuvailee jokaisen ihmisen, esineen ja ympäristön niin tarkkaan, että hiilipölyn, rasvan ja lämpimän lagerin voi lähes haistaa ja maistaa. Kuuntelukokemus on tukala, mutta koukuttava.

Tietoa Shuggie Bainin mahdollisesti suomennoksesta ei ole vielä osunut silmiini, mutta televisiosarja romaanista on tulossa, mahdollisesti Stephen Daldryn (The Crown, Billy Elliott) ohjaamana.

2

Joululomalla tutustuin kahteen Netflixin tuottamaan ohjelmaan, jotka tuottivat korvaamattoman arvokkaan ”mitä ihmettä minä juuri katsoin” -kokemuksen.

Kiinalainen Makujen juurilla (Flavorful Origins, 2019) on pakollista katsottavaa paitsi kaikille ruokaohjelmista ja aasialaisesta kulttuurista, myös erikoisesta tunnelmasta kiinnostuneille. Lyhyistä, noin kymmenminuuttisista jaksoista koostuva sarja noudattelee Netflix-dokumenttien estetiikkaa periaatteessa uskollisesti mutta poikkeaa niistä sekä temponsa että ääni- ja kuvasuunnittelunsa puolesta juuri niin häiritsevällä ja vaikeasti paikannettavalla tavalla, että asia jää kaihertamaan takaraivoa.

Yllättävät runolliset tuokiokuvat, äkkiarvaamatta mahtipontiseksi paisuva kerronta ja aivan liian pintaan miksatut hörppimisen ja lurpsuttelun äänet rytmittävät katsomiskokemusta ja saavat ahmimaan aina yhden jakson lisää.

Jaksoja onkin katsottavissa peräti neljäkymmentä. Jokaisessa käsitellään yksi raaka-aine: lilja, lampaan sisäelimet, gluteeni, riisikakku, vihannessäilykkeet, suolavesi, merilevä, säilötty retiisi, ”monipuolinen banaani”, ”herkulliset tahnat” ja niin edespäin. SLURRRP!

Jos Makujen juurilla onkin acquired taste, ei kerrassaan kenenkään kannata jättää katsomatta John Shepherdin vartin mittaista lyhytdokumenttia Mies, joka yritti ottaa yhteyttä avaruusolentoihin (2020). Se kertoo miehestä, joka yritti ottaa yhteyttä avaruusolentoihin, eikä harmikseen onnistunut – mutta jonkinlainen yhteys kuitenkin löytyi, ja paljon lähempää.

3

Törmäsin Markus Perttulan nimeen ja ääneen ensimmäisen kerran 2010-luvun alussa, jolloin opin tietämään hänet turkulaisen taiderockyhtyeen Sans Paraden laulajana. Kolmen englanninkielisen Sans Parade -albumin ohella Perttula on kirjoittanut koko ajan suomenkielisiä lauluja, joita on julkaistu tähän mennessä kahden soololevyn (Tuhon sydän, 2013, ja Monta tarinaa, 2015) verran.

Seinäjokelaissyntyisen lauluntekijän kolmas albumi, Aarnivalkea, ilmestyy 19.2.2021 tamperelaisen Soit se silti -levy-yhtiön julkaisemana. Muutaman ennakkokuuntelun perusteella se on tähän mennessä väkevintä Perttulaa.

Perttulaa on tavattu verrata edesmenneeseen amerikkalaisartistiin Jeff Buckleyyn, eikä uhkearohkea rinnastus nyt aivan metsään mene. Perttula käyttää ääntään pelottomasti ja pyrkii tulkitsemaan laulujaan pintaa syvemmältä.

Osuvampi verrokki lienee kuitenkin kotimainen Minä ja Ville Ahonen. Ja koska julkisuudesta kadonneelta Ville Ahoselta ei ole kuultu uutta musiikkia liki kahdeksaan vuoteen, on Perttulalle kotimaisella musiikkikentällä ainakin tilaa.

Pitkään muhitetulta Aarnivalkea-levyltä on suoratoistopalveluissa kuunneltavissa kolme kappaletta, jo vuonna 2019 julkaistut Näiltä lakeuksilta ja Keskikesän kylmyydestä sekä viimevuotinen Syksy (kevät kuolemalle). Niiden lisäksi levyltä nousee esille etenkin vielä julkaisematon, pizzicatojousien siivittämä Tähdet, kuu ja aurinko, ensiluokkainen siivu kiihkeää ”prinssi-indietä” Owen Pallettin ja Patrick Wolfin hengessä.

4

Tampereella pääsee taas museoihin!

Maski naamalla kannattaa vääntäytyä ainakin Taidemuseoon, jossa esillä oleva Tampereen Taiteilijaseuran 100-vuotisjuhlanäyttely Skool! sai jatkoaikaa toukokuulle asti. (Ilahduttavaa, vaikka merkitseekin Magnus Enckellin siirtymistä syksylle.)

Näyttelyn kaksi alempaa kerrosta on omistettu Taiteilijaseuran nuoriso-osaston, hakuvuonna enintään 35 vuotta täyttäneiden taiteilijoiden teoksille. Seitsemäntoista tekijän joukossa ovat muun muassa Vesilahden ihme Viljami Heinonen, hengästyttävällä Mikrodystopioita-videoteoksellaan komean koivikon keskelle vievä Anne Lehtelä sekä muusikkonakin tunnettu Ninni Luhtasaari, jonka lotisevat veistokset toivottavat tervetulleiksi niin museon aulassa kuin pohjakerrokseen vievässä portaikossakin.

Museon yläkerta on omistettu taiteilijoille, jotka olivat nuoria sata vuotta sitten, kun Tampereen Taiteilijaseura perustettiin. Esillä olevat teokset ovat tietysti niin aiheiltaan kuin tekotavoiltaan paljon perinteisempiä kuin alemmissa kerroksissa nähtävät – maisemia, asetelmia, muotokuvia, veistoksia.

Omiksi suosikeikseni nousivat veistoksista Richard Rautalinin sensuelli Helmet ja öljyvärimaalauksista Artturi Aarren värikylläinen Veneitä rannassa (1912) sekä Yrjö Forsénin kokoelma nimettömiä, valossa kylpeviä kaupunkikuvia (1920-luvun alku) kenties Pispalasta, kenties jostain muualta.

Yrjö Forsén: Nimeämättömiä (1921). Kuva. Antti Lähde

5

Vuonna 1992 amerikkalainen soul-duo Charles & Eddie paistatteli hetken parrasvaloissa, kun sen esikoissingle, raikas, valloittava ja monen mielestä myös rasittava Would I Lie to You? ylsi Britannian singlelistan ykköseksi ja Yhdysvalloissakin top 10:n kynnykselle.

Mutta siinäpä se sitten melkein oli. Muutamaa pikkuhittiä lukuun ottamatta Charles Pettigrew’n ja Eddie Chaconin yhteiset saavutukset jäivät vaatimattomiksi, ja kaksikon tiet erosivat kaikessa ystävyydessä pian toisen albumin ilmestymisen jälkeen.

Lopullinen niitti jonkun kenties elättelemille toiveille Charles & Eddien triumfantista comebackista paukahti, kun Charles kuoli syöpään vuosituhannen taitteessa. Eddiestä en rehellisesti sanoen uskonut kuulevani enää koskaan yhtään mitään.

Olikin kohtalaisen yllättävää, kun viime vuoden lopulla törmäsin parin tuttavani vuoden parhaat -listauksissa Eddie Chaconin nimeen. Nyt, kun vielä kolmaskin otti asian puheeksi, päätin ottaa loppukesästä ilmestyneen Pleasure, Joy and Happiness -albumin (Day End, 2020) kuunteluun.

Epätodennäköistä kyllä, levy on todella hyvä!

Vajaan puolen tunnin mittainen albumi abstraktisti huojuvaa, ambient-henkistä, synteettistä ja silmät kiinni kelluttelevaa soulmusiikkia, joka tuo mieleen Todd Rundgrenin myöhemmät vaiheet tai nykyartisteista esimerkiksi Sandro Perrin. Levyn nimikappaleen videolla nähdään epätodennäköisen monta alpakkaa!

Tulevalta kulttiklassikolta haiskahtava levy on hämmästyttävän hip, ja sen onkin tuottanut muun muassa Solangen, Frank Oceanin ja Harry Stylesin kanssa työskennellyt John Carroll Kirby. Epätodennäköistä sekin!

Antti Lähde

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua