Viiva on liike – arviossa Karri Kokon visuaalisen runouden kirja Käsialoja

Kuvat: Marko Niemi / Poesia

Käsialoja on teos, joka sisältää Karri Kokon tekstien ohella aseemisen kirjoituksen teoriaa. Aseeminen kirjoitus on ”epätekstiä” eli ”kirjoitusta vailla merkityksiä”. Sen historia ja teoria kytkeytyy kuva- ja tavukirjoitukseen ja vertautuu kielen semioottisiin teorioihin.

Viivan filosofiaa

Katja Matikainen kirjoittaa esseessä Ajatteleva käsi: ”Viiva on kaipuun jälki.”

Viivasta aukeaa rikas assosiaatioketju. Jokainen liike on kuvattavissa viivalla, mutta liikkeen kokee tapahtuvan kolmiulotteisessa tilassa, joten joutuu kysymään: ”Mikä on kolmiulotteinen viiva? Onko sellaista?” Geometria ei anna vastausta, sillä se käsittelee puhtaita viivoja ja säännöllistä kolmiulotteista kuviointia. Joka tapauksessa viiva on liike.

Yhteydet hahmopsykologiaan ovat selviä. Kielen jäsennettyä maailman osasiin, pyrimme näkemään ympärillämme tuttuja eli tunnistettavia esineitä tai asioita. Esimerkiksi metsässä riittää muutamien käsitteiden kautta hahmottaminen luomaan turvallisen tuttuuden. Puut, kalliot, polut ja aluskasvillisuus tunnistetaan, muut muodot hyväksytään ”joinain luontoon kuuluvina kasvustoina tai muotoina”. Teoksessa visuaaliset runot mielletään asettelun mukaan joko kirjoitukseksi tai kuvioinniksi.

Käsialat

Karri Kokon käsialarunot herättävät monenlaisia reaktioita ja ajatuksia. Mikä on kalligrafian ja tavukirjoituksen suhde tähän esitysmuotoon? Runot on enimmäkseen laadittu rivitysmalleihin. Se pistää miettimään, että melkoisella varmuudella alitajuinen muisti ”oikeasta kirjoittamisesta” joillain kielillä on ollut mukana tekemisessä. Monista runoista tulee mieleen jonkin kirjoitustavan tyyli, tai muoto näyttää jotenkin tutulta.

Matkaillessa maassa, jonka kieltä en osaa, olen usein seurannut puheita, joiden sisältöä en ymmärrä. Tilanne on samantapainen kuin katsellessa aseemista kirjoitusta. Jos ei tiedä, pyrkii herkästi sijoittamaan kielen kuultuna johonkin tuttuun kategoriaan.

Visuaalisen kirjoituksen problematiikkaa setvitään kirjassa mukana olevissa esseissä. Katja Matikaisen Ajatteleva käsi – viivan keskeisyydestä tekee sen kattavasti.

Jälki on merkin aihio, ja jälkien sarja viivan perikuva. Esseessä vedetään hienosti yhteys kaiken liikkeen ja viivan välille. Kun maasto on aina täynnä vanhoja jälkiä ja niiden historiaa, on tyhjä paperi neitseellinen alusta pisteen lähteä kävelylle siinä, kynän ohjauksessa.

On tavoitteellisia viivoja, kuten tie, polku ja labyrintti, ja estäviä viivoja, kuten raja, seinä ja muuri (paksu viiva). Kaikki viivat eivät ole reittejä mennä tai aitoja estää meneminen paikasta toiseen. Viiva voi myös harhailla vailla päämäärää. Eikös sitä nimitetä maleksimiseksi, hortoiluksi ja lorvailemiseksi. Kuvataiteessa miltei kaikki klassinen taide on päämääräviivaista, mutta ainakin surrealismi näyttäytyy usein intuitiivisen tekemisjälkien kenttänä. Viivasta ovat taidehistoriassa kirjoittaneet teoreettisesti mm. Wassily Kandinsky ja Paul Klee.

On herkullista pohtia viivan päämäärähakuisuutta sosiologiselta ja psykologiselta kannalta. Erich Frommin Ollako vai omistaa jakaa ihmisen sisäisen mielentilan kahteen jyrkkään leiriin, jotka eivät tietenkään toteudu puhtaina, kuten Fromm kirjoittaakin. Hallitsemaan ja omistamaan pyrkiminen on kuitenkin erilainen mielentila kuin oleminen vuorovaikutuksessa tai luontosuhteessa. Omistajan viiva on estävä. Frommia muunnellen voisi kuvitella teoksen ”Hortoilla vai hakea” pohtivan sitä, onko liike tavoitteellista vai ei. Matikainen siteeraakin Henri Michaux’ta, joka kuvaa Paul Kleen teoksia: ”Viiva, pelkästä ilosta olla viiva, ja liikkua viivana.” Siis intuitiivisesti!

Matikaisen esseen osuus, jossa hän käsittelee elämää ”ajan ja paikan määrittämänä toistona”, liittyy aseemiseen kirjoittamisen ja Kokon runoihin läheisesti. Viivan vapaudesta siirrytään viivojen symboliikkaan eli erilaisten viivastojen, merkitsemistapojen ja kirjoitusjärjestelmien merkityksiä välittävään maailmaan. Aseeminen kirjoitus, jota Karri Kokko piirustaa, on tehty kirjoittamalla, mutta ilman merkityksiä. Onko siinä tietoisesti tai alitajuisesti matkittu erilaisia kirjoitusmalleja, historiallisia tai moderneja?

Sopimukseton tila

Karri Kokko selvittää kirjoittamistaan esseessä Sopimuksettomassa tilassa. Hän kertoo päätöksestä tehdä visuaalisia runoja ja kuvaa prosessia: ”Saatoin ikään kuin luvan kanssa ilmaista jotain, mikä on juuri muotoutumassa kieleksi tai irrottautumassa sen pakotteista ja välttämättömyyksistä.”

Näin toimiessaan tekijä on vapaan viivan ja merkityksellisesti korrektin kielen kirjoittamisen välimaastossa. Aseeminen kirjoitus kirjoitetaan kuin oikea kirjoitus, mutta se ei merkitse mitään sovittua. Eri asia on, mitä siinä lukija näkee assosioidessaan sitä omiin taustoihinsa.

Kokko vertaa aseemista tekemistään musiikkiin. Odottaisi myös vertailua nuottikirjoitukseen. Jos nuotteja tekisi niitä ymmärtämätön sokeasti viivastoille, syntyisi jotain odottamatonta. Todennäköisesti soitettaessa tällaista kuulisimme kakofoniaa.

Kokko pohtii ”sisäisen” syntytapaa ja vertailee terävästi luonnollisen ja digitaalisen kirjoituksen ominaisuuksia. Hän ilmaisee myös vapaan kirjoitustavan loputtomista mahdollisuuksista ja siitä syystä loputtomista kiinnostuksen kohteista. Toistuvasti hän vertaa kirjoittamistaan musiikkiin: ”Toisinaan soitan kynää ja piirrän viivaa jazzbändissä.”

Semioottinen näkökulma

Koko viivan filosofia voidaan sovittaa semiotiikkaan. Julia Kristevan primääri ja senkundääri ilmaisu näyttävät olevan kita ammollaan vastaanottamassa viivan, kuvan ja kirjoittamisen koko filosofisen ongelmakentän.

Useat ihmisen aistit voivat toimia informaation välittäjinä: on sokeainkirjoitus, on viittomakieltä ja kehon nonverbaalista ilmaisua. Onko viiva näissä mukana symbolisesti eli välittäjänä vai vain semioottisena eli mielen tahattomana reaktiona?

Kristevalla khora on paikka, jossa merkitys syntyy. Esikielellinen ilmaisu on viestinnästä vapaata, sopimuksetonta ja tahatonta mieltämistä, joka kuitenkin kohoaa tarpeista (esim. lapsen itku). Informaatioksi se muuttuu vasta kehityttyään jonkin yhteisön symbolisen järjestelmän osaksi. Ennen symbolisaatiota se on primääriä eli oleellisempaa kuin kieli.

Onko olemassa ilmaisua, joka ei ole kommunikointia? Onko silloin kysymys itseriittoisesta luomisesta, ja onko se taiteen ydintä? Kleen ja Kandinskyn esteettiset tulkinnat vievät tähän suuntaan. Kysymys on miltei pohjattoman moniulotteinen, ja liittyy elollisen luonnon kaikkiin järjestelmiin, jopa ontologisiin peruskysymyksiin.

Karri Kokon mainitsema Roland Barthesin ”tekijän kuolema” viittaa, paitsi tulkitsijakeskeisyyteen, myös intuitiiviseen mieleen, joka elää zeniläisittäin ilmaisten ”vapaana egostaan ja ilmaisten luonnonmukaista sisintään intuitiivisesti”. Kristevan mukaan puhuva subjekti voi ilmaista itseään vapaana sosiaalisista komplekseista, mutta on toisin kuin zeniläisyydessä ”ruumiinsa tulkitsija” eli omien halujensa pidäkkeetön ilmaisija.

Haamuiset näyt

Riikka Ala-Hakula vie lyyrisessä esseessään Haamuisia näkyjä kuvauksensa ilmaisun ja merkityksen alkulähteille eli luoliin. Hän kirjoittaa kaikenlaisista jäljistä ja liikkeestä. Edestakainen liike on ollut lapsen nukuttamisessa tärkeä, ja onhan keinun liike huumaava, kuten monet erilaiset edestakaiset kiihkon muodot.

Venäläiset avantgardistit nimittivät 1900-luvun alussa tarkoituksetonta liikettä nimellä dada, joka tarkoittaa kehdon heijaamista tai nyökyttelyä (kylläkyllä, joojoo). Varsinaisen taidesuunnan kehittivät ranskalaiset ja sveitsiläiset, jotka nimeävät syntyvuodeksi 1916. Siinä oli idulla jo surrealismin synty.

Käden jälkien kokemista kuvatessaan Ala-Hakula käyttää käsitettä fantasma (kreikk. haamu ja haave). Tunteet muovaavat aistikokemusta ilmestyksellisesti. Rakastumisen vaikutusta kokijan havaintoihin on kuvattu paljon lyriikassa. Ihastuja näkee maailman aivan uutena, ja menettäjän maailma romahtaa:

”Täst on kulta kulkenunna/ Tuoss’on istunut kivellä/ Kivi on paljo kirkkahampi,”
(Kanteletar, Armahan laulu)

”On kuollut rakastettuni/ on kuollut koko kaupunki/ on linnut vaienneet.”
(Marja-Leena Mikkola, Laulu kuolleesta rakastetusta)

Ala-Hakuna kirjoittaa: ”Fantasma valloittaa ihmisen sielun ja alkaa ohjata havainnon kiinnittymistä todellisuudessa.”

Luonto kirjoittaa aseemisesti

Erilaisten luonnon jälkien ja merkkien tutkiminen tässä kontekstissa on laaja, tuntematon alue. Kiinalainen kuvataiteilija Zhu Yingchun julkaisi vuonna 2018 teoksen The Language of Bugs, joka sai hopeamitalin ”Paras kirjan suunnittelu kaikkialta maailmasta” -kilpailussa. Teos koostuu hyönteisten jättämistä jäljistä papereihin. Pohdintaan luonnon kirjoittamisesta vastaisi Kristeva, että luonto on täynnään semioottista kirjoitusta, mutta ei symbolisia merkityksiä. Ne on ihminen kehitellyt.

On syytä nostaa esiin suomalainen luonnon kirjoituksen kokoaja. Hän on Ilkka Juhani Takalo-Eskola, jonka jatkumoteos Adaen koostuu vuodesta 1964 asti kerätyistä luonnon jäljistä, merkeistä: oksistoista, vedestä, auringonsäteistä ja hyönteisten jäljistä. Riikka Ala-Hakulan sanoin teos ”nostaa esiin lumotun metsän näkyjä”. Siinä ”korostuvat viivojen pyörteet, yllättävät suunnat, kiihkeä kerrostuminen ja hämärät sanoja vaille jääneet tunteet”. Adaen on kollaasi, josta voi lukea Nuoren Voiman Liiton numerosta 3–4/2016 tutkija Juri Joensuun esseen, joka perustuu haastatteluun.

Filosofiset kysymykset

Kuten tästä kirjoituksesta käy ilmi, on Käsialoja-teoksen keskeinen merkitys filosofinen. Ala-Hakula viittaa Aristoteleeseen, jolle käsite mielikuvitus oli järjen, havaintojen ja muistin yhdistelmä eli synteesi.

Onko intuitiossa kyse ihmisen luonnon toteutumisesta tälle lajille ominaisten vaistotoimintojen kautta vai onko kyse (myös joskus) vapautuneesta luovasta ilmaisusta, jota tutki syvällisesti antropologi Claude Levi-Strauss. Hänen käsitteensä ”villi luovuus” (bricoleur) tuli tunnetuksi viime vuosisadan puolivälin jälkeen, varsinkin kun hän asetti sen kapitalistisen tuhoavan orjakulttuurin vastakohdaksi.

Käsialoja on hieno raapaisu syvään ja laajaan aihekenttään. Riikka Ala-Hakulan, Katja Matikaisen ja Karri Kokon innostavat esseet saavat ajattelemaan sosiaalista ja alitajuista mieltä, ja sen syviä yhteyksiä luonnon virtaavaan merkityskirjoon. Se haastaa tuntemaan sukulaisuutta ihmisen ja muiden lajien välillä. Karri Kokon käsialatyöt haastavat paneutumaan aseemisen kirjoituksen olennaisiin ominaisuuksiin.

Valitettavasti runoja on hankala siteerata tietokoneella.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua