Kuva: Sony Music
LEVYT | AC/DC kaivoi kirveen takaisin ylös kaivosta, teroitti sen ja teki tuoreet saunapuut monen vuoden tarpeiksi. Australialaisbändin seitsemännellätoista albumilla kaikaa tuore into.
Australialainen hardrock-retkue AC/DC ei kaavaansa juuri lavenna – ja miksi pitäisikään? Yhtye on vuosikymmenien aikana luonut omasta soundistaan instituution, joka on aina tunnistettava ja luotettava kuin kallio. Tietää aina mitä saa.
Bändin seitsemännellätoista albumilla kaikaa tuore into, joka luultavasti ainakin osittain perustuu siihen, että edellisen albumin jälkeen ovesta ulos astuneet kulmakivet laulaja Brian Johnson, rumpali Phil Rudd ja basisti Cliff Williams ovat jälleen mukana.
Edellä mainitun hajaantumisen ja Malcolm Youngin kuoleman takia uunituore Power Up tulee kuin puskista ja ravistelee turhat pölyt peruskaavaan luottavan bändin harteilta. Alusta asti yllättävän raikkaan ja jopa nuorekkaan oloinen hardrock-albumi saa meikäläisen kaltaisen, vuosikymmeniä sitten yhtyeen suhteen luovuttaneen popparin ottamaan henkisen haara-asennon ja heittämään tukkaa Angus Youngin legendaariset koulupukuloikat takaraivossa.
Realize aloittaa juhlat maukkaasti. Säröpurskahtelut, Brian Johnsonin kähinä, äijämäisesti svengaava poljento ja tunnusomaisen kulmikas askel ovat tuttuakin tutumpaa kauraa, mutta ote on kepeä ja biisissä on imua. Rejection liikkuu hiukan pohdiskelevammin, muttei jämähdä. Shot In The Dark nostaa kierroksia svengillään ja komealla kerrollaan. Witch’s Spell pelkistää hienosti entisestään luottaen vain muutamaan kulmikkaasti liukuvaan perusriffiin, josta kertosäettä väritetään maukkaasti.
Mikkivastuuta laventava Demon Fire on suoraviivaisemman tyrni kaahaus. Raukeammin heruttava Wild Reputation jää hiukan junnaavaksi, vaikka kitaravinguttelut ovatkin herkullisia. Mitään kiirettä ei ole myöskään laahaten venyttelevällä No Man’s Landillä. System Down, Money Shot ja liukkaamman lauluvaihteen käyttöön ottava päätösraita Code Red eivät lurpahda vaan pitävät touhun kiinnostavana.
Onko touhussa havaittavissa setäaspektia tai löystymistä? Luonnollisesti jonkin verran, harva sitä jaksaa vaikkapa pelkästään hardcorea tahkota läpi elämänsä. Laulun oudosti hiukan takaindeksiin jättävän Through The Mists Of Timen säkeissä on esimerkiksi useammankin pykälän verran kantriasteista läpsyttelyä, mutta silti se rullaa hyvin. Eikä ole missään nimessä huono juttu, jos hardrock-yhtye muistaa hengittää.
Shot In The Darkin tapaan koukukkaalla iskulauseella varustetusta Kick You When You’re Downista voi löytää sukulaisuutta jopa Rolling Stonesin kaltaiseen raukean muikeilevaan aikuisrockiin. Pääasiassa Power Up on kuitenkin nimensä mukainen energinen hardrock-piristysruiske, joskin tanssijalkainen sellainen. Ei tämä tietenkään Back In Blackiä tai edes Razor’s Edgen hittejä haasta, mutta on oikein toimiva AC/DC-albumi. Ja sehän on oikeasti hieno juttu!
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
