The Haunting Of Hill House. Kuva: Netflix

1

Halloweenin henkeen Netflix tärähti täyteen kauhuelokuvia ja -sarjoja. Yleensä kyseinen genre tuntuu luottavan joko kivettyneisiin kliseisiin tai oksettavimmasta liioittelusta kilpailemiseen, mutta vuonna 2018 ilmestyneeseen The Haunting Of Hill Houseen sotkeennuttuani liimauduin odottamatta ruudun ääreen päiväkausiksi.

Eihän tässäkään mitään omaperäistä asetelmaa ole – sarja käsittelee aikuisen sisarusjoukon synkkää menneisyyttä, johon liittyy kohtalokas kesä kummitustalossa. Jonkin uuden pyytäminen jo kahdesti elokuvaksi sovitettuun kirjaan perustuvalta sarjalta olisikin toisaalta harhaista, ja sarja kuitenkin kertaa kliseensä hienovaraisella otteella. Yletön gore on jätetty siihen mappiin, johon se kuuluukin, ja oman pulssinsa sijasta pääsee seuraamaan juonta. Pimeitä nurkkiakin onnistutaan hyödyntämään tavoilla, jotka saavat katsojan ennemminkin etsimään mörköjä silmä kovana kuin vaihtamaan kalsareita jatkuvasti.

Ihan heti The Haunting Of Hill Housen jälkeen ei kuitenkaan kannata katsoa sen mukamas-jatkoa, The Haunting Of Bly Manoria. Ensin mainittu on nimittäin sen verran monisyinen ja mukaansatempaava, että samojen näyttelijöiden näkeminen uudessa sarjassa tuntuu äkkiseltään jonkin ensimmäisen kauden hahmon unelta.

2

Niin ikään Halloweeniin, pyhäinpäivään tai muuhun täysin pimeään menoon sopii tällä erää Netflixistäkin löytyvä suurieleinen nostalgiapommi nimeltä The Craft.

Mikä tahansa elokuva, jonka on nähnyt ensimmäistä kertaa tarpeeksi nuorena, kestää yleensä useamman uusintakatsomisen, eikä kerrontansa lähes täysin dialogin varaan ripustava, hämmentävän nykivästi etenevä The Craft ole poikkeus. Arvoitukseksi minulle on aina jäänyt, kuuluisiko latteiden teinihahmojen noitapiiriseikkailun olla genreltään kauhua – pelottavaa se ei ole, mutta jotakin äärettömän tenhoavaa sen houreenomaisessa tunnelmassa on kerta toisensa jälkeen.

Jokin The Craftissa on selvästi jäänyt riivaamaan muitakin, sillä sen itsenäinen jatko-osa The Craft: Legacy julkaistiin tällä viikolla digitaalisesti vuokrattavaksi ja tulee toivotussa tulevaisuudessa teattereihinkin. Trailerista päätellen odotettavissa ei kuitenkaan ole mitään läheskään niin ylitsevuotavaa ja katkeransuloisen campia kuin alkuperäisteoksessa. 1990-luku ja krääsägoottiestetiikka, älköön loisteesi koskaan himmentykö.

3

Kyllä nyt pidetään hölmöä jännityksessä monin verroin, sillä ainakin Deadlinen mukaan myös vuonna 2000 ilmestynyt kulttilemppari, ihmissusielokuva Ginger Snaps (2000) on tarkoitus elvyttää uudelleen tv-sarjana.

En muista nähneeni yhtäkään varsinaisesti hyvää ihmissusielokuvaa, mutta murrosiän tabuista ja arkisista ulkopuolisuuden kokemuksista ammentava Ginger Snaps taitaa kuitenkin osua kaikkein lähimmäksi. Vielä näyttää hieman epämääräiseltä, perustuuko tuleva sarja vain itseasiallisesti samaa nimeä kantaneeseen elokuvaan vai myös sen esiosaan nimeltä Ginger Snaps Back: The Beginning ja jatko-osaan Unleashed. Henkilökohtaisesti toivoisin näkeväni myös ihanasti piinaavan jatko-osan elävän jälleen, esiosaa taas en toivoisi näkeväni edes tylsimmissä painajaisissani laiskasta käsikirjoituksesta ja nolostuttavasta lavastuksesta.

Ainakin alkuperäisen trilogian tuottaja John Fawcett on mukana myös uudessa tuotannossa, joten ehkä mustan komediankin elementtejä sisältävää, arvostettua ja silti aliarvostettua klassikkoa kohdellaan sen ansaitsemalla kunnioituksella. Odotan lisätietoja kulmahampaat virneessä!

4

Koska niskassamme ovat esimerkiksi pandemia, USA:n presidentinvaalit ja tietoturvakriisi, ketään ei toivottavasti tarvitse sen kummemmin ohjailla luotettavien ja ajankohtaisten uutislähteiden äärelle. Satiiria kaipaaville sen sijaan ehdotan tällä kertaa Reductressia.

Ajankohtaisten aiheiden nihilististä kommentointia, vähäeleistä absurdiutta ja naistenlehtien parodiointia vuorotellessaan Reductress ei ole varsinaista pakoa uutisista tai muusta mediasta, mutta tarjoaa virkistävän päättömiä näkökulmia boksin ulkopintoihin. Tarvitsetko esimerkiksi neuvoja unohtuneiden ideoiden muistamiseen tyhmille? Nyt tiedät, mistä niitä saa!

5

Samojen elokuvien uudelleen ja uudelleen katsomisen lisäksi tykkään toistaa vitsejäni ja muita virheitäni. Viime aikoina olen niiden lisäksi palannut Nine Inch Nailsin äärelle. Sen musiikissa on oikeastaan paljon samaa kuin kauhuelokuvissa: täysin häpeämätöntä synkeilyä, toistoa ja paljon, paljon huutoa – ehkä se siksi sopii myös erinomaisesti tähän vuodenaikaan. Yhtyeen pitkältä uralta on mahdotonta valita kuunneltavaksi yksittäistä suosikkikappaletta tai edes suosikkialbumia, joten kuulokkeissani voisi väittää pyörivän Nine Inch Nails ylipäätään.

Pidän kuitenkin kynsin hampain kiinni siitä, että alkuperäinen Nine Inch Nailsin Hurt on parempi kuin Johnny Cashin versio. Oletan, että olemme asiasta yksituumaisia. Heh heh.

Elena Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua