Wendy kertoo kauniita iltasatuja ilman selkeää kaarta tai opetusta

Kuvat: Cinemanse

Wendyä markkinoitiin näkyvästi sillä, että sen on ohjannut Benh Zeitlin, jonka edellinen elokuva Beasts of the Southern Wild tiputti leuat lattiaan ja kahmi Oscar-ehdokkuuksia. Zeitlinillä onkin edelleen tallella pysäyttävä kykynsä kuvata hetkeä, sekoittaa surrealistisen ja realistisen rajoja ja saada lapsinäyttelijät esiintymään henkeäsalpaavasti. Kaksituntista elokuvaa ei kuitenkaan pidetä loppuun asti kasassa pelkällä taialla.

Alussa fantastinen matka kaappaa katsojan tiukasti kainaloonsa. Pieni Wendy-tyttö asuu veljiensä ja äitinsä kanssa ravintolan yläkerrassa ja elää laulun täyttämää elämää tuttujen ihmisten keskellä. Eräänä päivänä naapurin Thomas havahtuu siihen, kuinka tylsä ja ennalta-arvattava elämä kaikilla lapsilla on edessään. Thomas juoksee turhautuneena ulos, näkee junan kyydissä mystisen kummituksenomaisen hahmon ja katoaa.

Thomasin kohtalo jää kiehtomaan Wendyä, joka sepittää siitä itselleen tarinoita, ja kun junien päällä kiipeilevä naureskeleva muukalainen muutaman vuoden päästä näyttäytyy uudestaan, Wendy veljineen lähteekin tietenkin tämän perään. Joukko matkaa merten taa, kummalliselle tulivuorisaarelle, joka aluksi näyttää paratiisilta ilman sääntöjä: edes ikääntyä ei tarvitse. Vai onko kaikella sittenkin hintansa ja aikuiseksi kasvamisellakin tarkoituksensa?

Itse asiassa se ei tule kovin selväksi. Kadonneiden lasten seikkailu kulkee tiukoin ottein konfliktikohtaansa, mutta ei oikeastaan päädy ratkaisemaan sitä kunnolla. Elokuvassa on enemmän konseptia kuin juonta, ja dialogi heilahtelee merkityksillä ladatusta hajanaisesta jutustelusta väkinäiseen alleviivaukseen.

Monella tapaa elokuva tuntuu luottavan, että katsoja samaistuu kyllä herkkiin, intensiivisiin lapsihahmoihin, vaikka motiivit jätettäisiinkin hieman puolivillaisiksi. Auki selittämisen välttäminen on toki aina oivalluksien ja huvittuneen hymähtelyn lähde, mutta toisinaan katsoja joutuu myös täydentämään juonta omilla tulkinnoillaan niin paljon, että se saa varsinaisen käsikirjoituksen näyttämään laiskalta.

Wendy jättää jälkeensä hieman saman vaikutelman kuin uni, joka ei ole varsinaisesti hyvä eikä paha. Moni kohtaus on itsessään täydellinen visuaalisen tykityksen, herkkien repliikkien ja metaforien sommitelma, mutta kiivaankauniita episodeja yhdistävät säikeet tuntuvat usein hatarilta.

Elena Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua