Kuva: Harri Hinkka
LEVYT | Viidessäkymmenessä vuodessa 30 studioalbumia julkaissut Dave Lindholm näyttäytyy uudella levyllään vakavahkona miehenä, jota pohdituttaa ihmisen kuolevaisuus.
”Paikoin ajatukset ovat lohduttomia ja vakavia, ja kokonaisuuden yllä leijuu jonkinlainen leirinuotiollisuuden henki.”
Ihanaa, että joku kehtaa julkaista tuplalevyn sinkkumarkkinoiden dominoimalla 2020-luvulla! Ja vielä ihanampaa, että se joku on Dave Lindholm. Vaatii nimittäin isoa kynää täräyttää muina miehinä tiskiin 24 biisiä ja antaa levylle vielä nimeksi oma nimensä.
Hieman tietysti myös hirvittää: onko tuplamitta perusteltu? Useimpien tuplien kohdalla pätee vanha totuus, jonka mukaan taidokkaalla karsinnalla keskinkertaisen kaksoislevyn aineksista olisi kursittu kasaan yksi todella hyvä levy. Epäilykset alkavat kuitenkin hälvetä, kun selviää, ettei kummallakaan levyllä ole mittaa juuri yli 35 minuutin. Tarjolla on siis tasamittaista lankkua kolmen minuutin molemmin puolin.
“Dave ei katsele taakseen”, hiljattain 70 vuotta täyttänyt Pave Maijanen totesi Soundin haastattelussa. Peräpeiliin vilkuillaan kuitenkin sen verran, että Dave Lindholmin kansi on hauska muistuma 90 astetta myötäpäivään käännetystä Sirkus-albumin (1973) kannesta. Levyn musiikki puolestaan muistuttaa monellakin tapaa Lindholmin uran toisen vaiheen helmestä, vuoden 1979 Vanhasta ja uudesta romanssista, joka on Daven itsensä mukaan ensimmäinen levy, jolla hän puhui suoraan ilman kielellistä ilotulitusta ja hämyisiä vertauksia.
Mitä asiaa Davella on tällä kertaa? Dave Lindholm sisältää monenlaisia pohdintoja ja vilpittömän kuuloisia havaintoja elämästä. Paikoin ajatukset ovat lohduttomia ja vakavia, ja kokonaisuuden yllä leijuu jonkinlainen leirinuotiollisuuden henki. Suurennuslasin alla on myös maailman ja sen tarkastelijoiden välinen yhteyskatkos ja ihmisen kuolevaisuus. Totuuksia käännellään ja väännellään tuttuun tapaan, välillä irrotellaankin (esim. Holikong), mutta kujeilevaa Davea ei tällä levyllä juuri kuulla.
Molemmat levyt ovat samasta puusta, joskin kakkoslevy sisältää enemmän bändisoittoa. Kuulaasta ja ilmavasta äänikuvasta lienee kiittäminen äänittäjä-miksaaja Jani Viitasta. Minimalistiset sovitukset antavat hyvin tilaa ja tukea Daven arvokkaasti murisevaksi vanhentuneelle äänelle. Bluesmieshän Lindholm on aina ainakin kitarisminsa puolesta ollut, mutta nyt 68-vuotiaana eletty elämä kuuluu viimein myös lauluäänen syvinä sävyinä.
Eri soittimia on käytetty levyllä äärimmäisen tarvepohjaisesti kunkin kappaleen vaatimusten mukaan, rummut esiintyvät säästeliäästi tehokeinona. Sovituksissa on tilaa myös hauskoille yksityiskohdille: esimerkiksi No niin kai -kappaleen täysin puskista yllättävä progesyntetisaattori tuo hymyn huulille. Kaiken sitoo yhteen Daven laulu ja kitarismi. Levy toimiikin jälleen oivana muistutuksena siitä, että kyseessä on edelleen yksi Suomen aliarvostetuimmista ja monipuolisimmista kitaristeista.
Tuplan parhaat palat on sijoiteltu kummankin levyn piikkipaikoille. Meditatiivisissa tunnelmissa kahlaava ylväs Kadonnut ja kakkoslevyn avaava Hiivitään hyvin aikein ovat samalla viivalla Daven kaikkien aikojen parhaiden palojen kanssa. Tasavahva kokonaisuus kärsii ainoastaan liian tasaisesta kyydistä, eikä sekään muodostu ongelmaksi, jos malttaa olla kuuntelematta molempia levyjä peräperään samana iltana.
Arttu Rantakärkkä
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (27.10.2022): A Tribe Called Quest, Brooklyn Nine-Nine, Jyrki, Chrono Trigger, Twenty Thousand Hertz
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat.
Miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki? Arviossa Dub Vallilan Katakom Beat
LEVYT | Vallila Dub modernisoi perinteistä dub-soundia tuoden mukaan elektrovaikutteita sekä pohjoismaista melankoliaa.