Kuinka maailmasta tehdään tasa-arvoinen, väkivallaton ja uskonnoton? Klaus Weckrothin kirja on hurja trippi

Onko kyse akateemisesta, yhteiskuntatieteellisestä monografiasta vai onko tämä feministinen ja pasifistinen manifesti? Vai onko kyseessä itse asiassa vain hyvin henkilökohtainen, ajoittain hiukan kitkeränsävyinen tilitys? Luettuani sosiaalipsykologi Klaus Weckrothin teoksen Kaiken järjen mukaan, ei minulla ole antaa täsmällistä vastausta näihin kysymyksiin. Kaikkea tätä siitä löytyy eikä se ole selkeästi mitään näistä.

Kirjan lukukokemus tuo mieleen keskivertoillan vaikkapa Joensuussa aiemmin toimineen kulttuurikapakan Wanhan Jokelan tai sitä korvaamaan syntyneen Sointulan kaltaisessa paikassa. Hiukan päihtynyt kulttuuri-intellektuelli istuu pöytään ja haluaa kertoa tärkeän asian. Verkkaisesti alkava tarina polveilee ja polveilee eikä pöytäseurue oikein tahdo päästä selville, että mistä oikeastaan on kyse. Jossain vaiheessa sitten intellektuelli laukaisee sen keskeisen pointtinsa eikä kukaan ymmärrä, miksi niin pitkä pohjustus oli välttämätön. Kaikki olisivat jo kauan sitten halunneet lähteä hakemaan seuraavan tuopin.

Weckroth kertoo nähdäkseni kirjan olennaisen mission sivulla 100: tieteen ja muun yhteiskunnallisen toiminnan tavoitteena on saada aikaan väkivallaton, uskonnoton ja tasa-arvoinen maailma. Ennen sitä ja sen jälkeen hän sitten sirottelee murusia labyrinttiinsa ja tarkkaavaisella lukijalla on mahdollisuus seurata hänen ajattelunsa kulkua. Helpoksi hän ei sitä tee.

* *

Sikäli kuin ymmärrän, hän vaatii teorian ja käytännön välisten raja-aitojen kaatamista. Hän haluaa viedä tutkijalta erityisen position jonkinlaisena objektiivisena tarkkailijana – mikä kieltämättä onkin aina kyseenalainen. Objektiivisuutta ei ole, joten on valittava vastuullisesti, mitä asiaa edistää.

Weckroth sanoo suoraan, että tutkijalla on velvollisuus ajaa tutkittavien asiaa muutenkin kuin osana tutkimustaan. Hän korostaa – eikä ainakaan tästä voi oikein eri mieltäkään olla – että ihmistieteellinen tutkimus on aina tutkijan ja tutkittavan yhteistoimintaa ja edellyttää, että tutkittavia tulee ajatella kanssatutkijoina eikä tutkimuskohteina.

Keskusteluja, joita Weckroth nostaa esiin, on käyty ainakin niin pitkään kuin itse olen seurannut yhteiskuntatieteitä eikä hän välttämättä nosta mitään uutta esiin. Hän kuitenkin muodostaa yhdenlaisen kiehtovan ja erittäin radikaalin hahmotelman taistelevasta, kriittisestä ja maailmaa muuttamaan pyrkivästä tutkimuksesta.

Weckrothin tuotantoa tunteville tässä kirjassa tuskin on mitään kovin yllättävää tyylillisesti tai rakenteellisesti. Weckroth on aiemmin tehnyt esimerkiksi sumeilematonta autoetnografiaa omista psykologisista tiloistaan.

“Olen 13.5.1996 ja 19.5.2000 välisenä aikana ollut hoidettavana Tampereen yliopistollisen sairaalan akuuttipsykiatrian osastolla kuusi yhteensä 31 kertaa. Vuorokausina se on 471 vuorokautta Pitkäniemen suljetulla osastolla”, hän aloittaa Miten minusta tuli hullu? -avauksensa Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä vuonna 2000.

* *

Kirja on ehkä tulkittavissa myös muistelmateokseksi, sillä Weckroth käy asioita läpi pitkälti henkilökohtaisen kautta. Sitten hän kuitenkin hyppää taas poukkoilevaan tieteenfilosofiseen vuoristorataan eikä lukijan auta kuin yrittää pysyä kyydissä.

Lukemista hiukan hankaloittaa kirjoittajan käsitteellinen anarkismi, jossa hän viljelee sellaisia termejä kuin kaksilo (ei siis yksilö), ajatuspiteet (ei siis mielipiteet) ja herrori (patriarkaalinen rakenteellinen sorto, jos oikein ymmärsin) muutamia mainitakseni. Kunnianhimoisena tavoitteena on tarttua vaikuttamiseen ja maailman muuttamiseen käsitetasolta asti ja muistuttaa, että tällä hetkellä tiedemaailma operoi muinaisten setämiesten keksimillä sanoilla, jotka kantavat mukanaan heidän ajatuksellisten rajoitteidensa taakkaa. Uusiosanojen käyttö vaatisi hiukan enemmän pohjustusta ja taustoitusta. Ei Weckroth välttämättä lukijaa eksytä, mutta asettelee kyllä polulle lukuisia juuria ja kiviä, joihin kompastua.

Minä en tunne kovin hyvin sitä etupäässä tamperelaisen sosiaalipsykologian skeneä, josta Weckroth kokee jääneensä osattomaksi ja joka selvästi on jättänyt hänet katkeraksi. Kirjassaan hän ei anna kovin hyviä eväitä sen arvioimiseen, kuinka hänen entistä tutkimusyhteisöään kohti suuntaamaansa kritiikkiin tulisi suhtautua. Lukijan kannalta olisi ollut ystävällisempää jättää kitkerä tilitys vähemmälle ja keskittyä avaamaan esitettyjä ajatuksia hiukan systemaattisemmin.

* *

Teosta kuvittavat taiteilija Aiki Maakarin hiukan naivistiset, tyylitellyt ja hyvin intensiiviset teokset, jotka sopivat loistavasti teoksen yleistunnelmaan.

Niillä kulttuurikapakan humalaisilla intellektuelleilla on usein erittäin hyviä pointteja. Niin on Weckrothillakin. Helpoksi niihin käsiksi pääsemistä vain ei ole tehty. Kirjansa lopussa hän toteaa, että on syytä aloittaa.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua