Ihotta meillä ei ole sielua – Claes Andersson oli runoudessaan näkemyksellinen mystikko

Claes Andersson vuonna 2016. Kuva: Niklas Sandström

Claes Andersson on runoilija, jonka teoksia olen seurannut useamman kymmenen vuoden ajan.

Pitkään olen miettinyt, mikä on Anderssonin kolmen pääaiheen, rakkauden, yhteiskunnallisen satiirin ja näkemyksellisen mystiikan suhde.

Luen hänen viimeistä teostaan siinä mielessä tarkkaan, että pyrin ainakin selvittämään näiden aihepiirien keskinäiset painoarvot.

* *

Joku voi oudoksua Claes Anderssonin liittämistä mystiikkaan. Olen kuitenkin oppinut lukemaan häntä runoilijana, joka puhkaisee itsestäänselvyyksiä ja hataria totuuksia jatkuvasti. Hän ei juuri käytä termiä mystiikka, eikä se minullekaan ole mikään pakkomielle. Kuitenkin hänen katseensa kirkas kirjaus tuo mieleen esimerkiksi Goethen määritteen ”Die öffentliche Geheimnis”, avoin salaisuus, eli sellainen seikka, jota ei tahdo huomata, koska luottaa yleisiin käsityksiin kritiikittä.

Maanalaisen näkötornin mottoruno päättyy:

”Jokainen ihminen joka myöntää näkemänsä
on mystikko.”

Anderssonin sanoma onkin yhä uudelleen ja uudelleen: katso äläkä usko yleisiä totuuksia. Näin hänen runomaailmassaan yhteiskunnallinen näkemys ja ihmisen elämäntapojen luonto ovat hyvin lähekkäin.

Maanalainen näkötorni on metodi, jossa tietämättömäksi eli maan alle, piiloutuva näkijä saa rauhassa katsella ja arvioida ihmisten ja yhteiskunnan toimintaa.

Kiinassa syntyneessä taolaisuudessa on oppi ”hallitsemisesta, joka ei hallitse”, eikä siten näy. ”Tao on kuin vesi, joka ravitsee, mutta ei ole havaittavissa.”

Samanlaisesti piiloutuu runoilija Andersson ihmisten keskelle tutkimaan heitä ja maailmaa. Hän asettautuu näkötorniin, joka on maan alla.

Tähän näkemykseen, jonka näin liitän mystiikkaan, kuuluu oppien miltei täydellinen hylkääminen. Runoilija on praktinen filosofi, joka ei teoretisoi mitään.

Olen ihan elävässä elämässä nähnyt Anderssonin heittäytyvän tyhmäksi, kun keskustelu on kääntynyt opillisiin asioihin. Sen jälkeen olen saanut sivusta seurata hänen teräviä silmiään ja tajuta hänen korviensa valppauden, kun muut kilpalaulavat keskenään teoreettisista kysymyksistä. Runoilija on ollut läsnä sivulliseksi unohdettuna mutta valppaana.

Teoksen mottoruno selittää metodin puhtaasti. ”Löysin vain yhden vakaumuksen: vakaumukset eivät palvele todellisuutta.”

Politiikkaa isänmaassa

Jossain Andersson on sanonut, että hyvä runo voi syntyä miltei pelkästään faktalauseista. Niiden luettelemisten jälkeen tosiasioita voi vähän käännellä ironisiin kulmiin, joista runo täyttyy, saa ilmeensä.

Sarja Isänmaallisia runoja I–IV toteuttaa tätä tekotapaa. Se alkaa:

”Olen syntynyt Suomen tasavallassa.

Minä tunnen maani, olen sen osa ja
rakastan sitä.

Olen myös vihannut sitä, niin kuin joskus
vihaan itseäni.”

Poliittisesti radikaali Andersson ei koskaan syytä yksilöitä maailman huonosta tilasta, vaan pikemmin katsoo kyynisesti kasvotonta rahaa ja maailmanmenoa. Viimeisimmissä teoksissaan hän ei syytä ketään, vain toteaa tapahtumia, jotka ovat toteutuneet, niin kuin luonnonilmiöt.

Isänmaallisissa runoissa hän löytää paljon hyvää ja paljon pahaa isänmaasta:

”Kotimaani ihmiset syntyvät tasa-arvoisina elämään, kasvavat rakkaudessa ja huolenpidossa, heitä kuunnellaan ja heidät nähdään,”

Mutta toisaalta:

”Kohtasin köyhyyttä, kun kodittomat pojat paleltuivat kaduilla hengiltä

Otin teho-osastolla vastaan kuolleet ja melkein kuolleet,
siellä henkiin jääneet kadehtivat kuolleita

Monille itsemurha oli ensimmäinen ulkomaanmatka”

Nyky-Suomi saa osuvan ja ironisen kuvauksen:

”Käännämme katseemme sisään jäätyneisiin sieluihimme
kun emme näpelöi iPadia tai iPhonea”

Tyypillistä Anderssonille on vahva ja herkkäkuuloinen sosiaalinen omatunto:

”Yritämme pitää niitä loitolla mutta ne tulevat kutsumatta
ja nälkäisinä
kuin olisivat harhailleet pitkään ulkona kylmässä ilman että
kukaan piittaa

Sanotaan että niitä on kidutettu, ettei niillä ole paikkaa
minne mennä

Ettei moni päässyt koskaan rantaan

Aavistan että jotenkin tämä koskee minua”

Käsinkosketeltava maailmantuska on tyrmäävän herkkää.

Pakkotyöläisyys on sielunsa myyneen selviytymispakkoa ja -pakoa:

”Olemme systeemin orjia, elämme niin
että moni muu kuolee sen takia

Emme halunneet sitä, mutta emme
halunneet mitään muutakaan”

Rakkaudesta

Kahdenkeskisestä, eroottisesta rakkaudesta Andersson kirjoittaa paljon.

”Rakastan sinua/ kun tuuli juuri noin/ kulkee hiuksissasi.”

Andersson on rakkausrunoilijana hellä, konkreettinen ja peittelemätön. Tietoisuus tunnerekisteristä kääntää kuitenkin usein tämänkin aihepiirin runot anderssonmaisesti ironisiksi.

Ääriesimerkkinä runo, joka alkaa:

”Rakastatko minua sano rakastatko?

Rakastatko minua mitä ikinä tapahtuukaan?

Jos olisin joku muu rakastaisitko silti?”

Ylitunteellisuuden naurettavuus saa usein vallan, kuten yllä.

Korona-aikaan osuu julkeasti runo, joka alkaa näin:

”Meistä tulee ihmisiä kun joku koskettaa meitä

Hiuksista tulee ihmishiuksia
vasta kun joku silittää niitä kädellään

Hymy näkyy vasta kun joku kuulee sen

Ihotta meillä ei ole sielua”

Mies joka tietää kuolevansa

Yhdessä tunnetuimmista runoistaan Andersson toistaa lausetta: ”Mies joka tietää kuolevansa kulkee pellon poikki”.

Uusimmassa kirjassa on seuraavanlaista lyriikkaa:

”Vainajien huulet sulavat lumen alla
Valokannen alla he makaavat puikkoina

Valokannen alla he makaavat puikkoina
He makaavat kerroksittain

He makaavat kerroksittain
Heidän mustat silmänsä näkevät meidät näkemättä

Heidän mustat silmänsä näkevät meidät näkemättä
He näkevät mitä emme näe mutta eivät mitä näemme”

Kuoleman totaalinen läsnäolo kaikessa Anderssonin runoudessa on hallitsevaa. Hän on rakkauden ja kuoleman runoilija, kuten ihailemansa Eeva-Liisa Manner.

Mustassa runokirjassa (2008) on sarja Pareja I–XI, jossa jokainen runo päättyy kuolemalauseeseen. Edellisessä teoksessa Syksyni sumussa rakastan sinua (2012) on runo (leikitään), jonka viimeistä säettä on paljon siteerattu:

”Ensin leikitään sitten kuollaan. Järjestys se olla pitää.”

Ja toisaalla:

”Ehkä kuolema on sitä, että muuttuu säilykkeeksi/ eikä sen kummempaa?”

Maanalaisessa näkötornissa on useita runoja, joissa liu’utaan tyhjyyttä kohti:

”Kun aika koittaa ystävät ovat poissa, äiti
on poissa ja isä
poissa ovat kaikki suut, iloiset naurut ja
tuikkivat silmät
ja himokas myötätunto

Jäljellä on tyhjyys joka syntyi kun luottamus
rakkaus ja oidipaalinen
raivo ovat poissa”

Anderssonille kuolema on tyhjyyden synonyymi. Viimeksi jääneessä kokoelmassaan hän kääntää ihmisen elinkaaret päälaelleen kekseliäällä ironiallaan:

”Päivä vajoaa pimeyteen ja kaupunki sokeutuu

Kuljen lapsuuden katuja hälytyksen itku
yhä korvissani

Suuret portit jotka suljettiin eläviltä
ja kuolleilta
tuomituilta ja armahdetuilta

Se oli aikaa jolloin fobiat ja ahdistus ommeltiin yhteen

Emme halunneet nähdä mutta näimme koska
meidän piti nähdä, ja meistä tuli
vanhempiemme vanhempia

Minusta tuli äitini isä, isästä tuli poikani

Isoäidistä tuli lopulta lapsenlapseni jota pidin
sylissäni”

Andersson pohtii kuolemaa rakkauden vastakohtana. Runossa (öisin lennämme suhisevin siivin) on tällainen loppu:

”Öisin lennämme suhisevin siivin

Tajuamme että ruumiinpainomme on väliaikaista

Jonain päivänä kokoonnumme ja lähdemme

Uskomme siihen jotta jaksamme jäädä

Tuolla alhaalla on taivaamme täällä ylhäällä hautamme”

Claes Anderssonin runoutta ovat kääntäneet erinomaisesti ensin Pentti Saaritsa ja tällä vuosituhannella Jyrki Kiiskinen.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua