Kuvat: SF Film Finland
ELOKUVA | Elizabeth Holmes lupasi maailmalle laboratorion yhdestä veripisarasta, keräsi sijoittajilta satoja miljoonia ja sai lopulta petoksesta yli yhdentoista vuoden vankeustuomion.
”Asetelma on niin herkullinen, että sitä on vaikea uskoa todeksi – ja juuri siitähän elokuvassa on kai kyse.”
ARVOSTELU

You Can See Everything
- Ohjaus: Nathan Fielder & Lance Oppenheim
- Ensi-ilta: 20.11.2026
Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia. Tämä elokuva kannattaa katsoa tietämättä siitä yhtään mitään, joten lue tämä vasta poistuttuasi teatterista.
* *
Kirjoitin kesällä Kulttuuritoimitukseen The Rehearsalista ja väitin sitä aikamme tärkeimmäksi televisiosarjaksi. Nyt sarjan luonut Nathan Fielder on tehnyt elokuvan yhdessä Lance Oppenheimin kanssa – ja Oppenheimin osuus on luultavasti isompi kuin me Fielder-fanit haluamme myöntää: kun toinen ohjaajista on koko ajan kameran edessä, toisen täytyy kai olla sen takana?
Perjantaina, keskellä työpäivää, kävelin ystäväni Manu Haapalaisen kanssa Tampereen Niagara-elokuvateatteriin You Can See Everything -elokuvan ensi-iltaan. Tunnustan heti, ”totuuden” hengessä: jossain päin Tamperetta odotti elokuvasta palaamistani kokoushuoneellinen ihmisiä. Minä en tee itse omia aikataulujani, joten koin olevani syytön. Tämä on, kuten kohta nähdään, ehkä myös You Can See Everything -elokuvan aihe.
Manu on ammattitoimittaja ja eläköitynyt kriitikko, minä sen sijaan en ole kriitikko. Siksi kirjoitan tämän kaiken vähän niin kuin se tapahtuikin, ”totuuden” hengessä: mitä puhuimme ennen elokuvaa, mitä puhuimme sen jälkeen ja mitä Manu seuraavana aamuna kirjoitti tekstini sekaan.
Nathan ja Elizabeth
You Can See Everything on dokumentti Elizabeth Holmesista, Theranos-yhtiön perustajasta, joka lupasi maailmalle laboratorion yhdestä veripisarasta, keräsi sijoittajilta satoja miljoonia ja sai lopulta petoksesta yli yhdentoista vuoden vankeustuomion. Laitetta, jolla verinäytteet olisi analysoitu, ei koskaan ollut olemassa.
Fielder ja Oppenheim muuttavat pienen kuvausryhmän kanssa Holmesin ja tämän puolison Billy Evansin kotiin 34 päiväksi juuri ennen kuin vankilan ovi keväällä 2023 sulkeutuu. Sitten vähän kaikkea alkaa tapahtua ja kuvaukset venyvät kolmen vuoden mittaisiksi. Theranosin huippuvuosiin elokuva ei juuri ota kantaa. Se kertoo siitä, mitä tapahtui niiden jälkeen.
Asetelma on niin herkullinen, että sitä on vaikea uskoa todeksi – ja juuri siitähän elokuvassa on kai kyse.
* *
Ennen: Avengers vastaan Galactus
Niagaran aulassa sanoin Manulle odottavani tätä kuin supersankarielokuvaa. Tämä on ”Avengers vastaan Galactus”: lähihistorian kaksi ykköshuijaria vastakkain. Toinen huijasi Piilaaksoa pokkana kymmenen vuotta, toinen on huijannut HBO:lta rahat lavastaakseen todellisuuden uudelleen. Oskari Onninen huomautti Uudessa Jutussa osuvasti, että Fielder on ihminen, josta emme oikeasti tiedä mitään, vaikka meistä tuntuu, että hän on paras kaverimme.
Manu kertoi, ettei tiennyt Holmesista juuri mitään ennen tätä elokuvaa, mutta yksi asia vaivasi häntä: miksi ihmeessä Holmes päästi kotiinsa juuri tämän miehen? ”Ei se voi olla niin tyhmä, ettei tietäisi kuka Fielder on ja mitä siitä seuraa. Etukäteen tämä tuntuu omaan jalkaan ampumiselta.”
Minulla oli tähän teoria, ja se on Dostojevskilta. Ihminen haluaa lopulta puhua. Rikoksessa ja rangaistuksessa tutkintatuomari Porfiri ei tarvitse todisteita. Hän vain odottaa, että Raskolnikov ei enää kestä omaa salaisuuttaan. Nathan Fielder on Porfiri, ja me istumme katsomossa odottamassa kirvesmurhan tunnustusta.
Sivusimme keskustelussamme myös startup-maailmaa. Lähes mikään ei ole niin kiehtovan kaoottista kuin Slush. Manu sanoi menevänsä satatuhatta kertaa mieluummin päiväksi Slushiin kuin kirjamessuille ja täsmensi myöhemmin: Slushiin (jossa hän ei ole koskaan käynyt) voisi lähteä ihmettelemään kaiken absurdiutta, koska startup-kulttuuri luultavasti todella tapahtuu siellä. Kirjallisuus taas ei koskaan tapahdu kirjamessuilla vaan jossain ihan muualla, ja messuilla tuo äärettömästi arvokkaampi asia latistuu myyntipuheeksi ja ruuhkaksi.
Ja Suomessahan tämä tarina tunnetaan omana versionaan: olemme joka kerta valmiit huutamaan, että viimeinkin uusi Nokia, kunhan joku vain lupaa viedä meidät pois tästä paskasta.
Mitä elokuvassa tapahtuu
Ensimmäinen tunti on yllättävän tavallista dokumenttia. Koti, lapset, mies, aamupalat. Holmes skannauttaa kasvonsa ja vartalonsa, jotta lapsille jäisi äidistä hologrammi vankilavuosien ajaksi. Fielder istuu vastapäätä, kysyy miten pariskunta tapasi ja on sitten hiljaa. Hän näyttää Holmesille Abbott ja Costello -koomikkoparin klassisen Who’s on First? -sketsin, eikä nainen, joka vakuuttaa ettei ole koskaan valehdellut, pysty sanomaan kuka (Who) on ykköspesällä. Myöhemmin Holmes kertoo, ettei ole pystynyt itkemään – ja itkee samalla, kun sanoo sen. Mykistävää, kirjoittaa Manu, ja niin se oli.
Sitten elokuva muuttuu yhtäkkiä toiseksi, eräänlaiseksi The Rehearsalin toistoksi. Vankilaan ei saa viedä kameraa, ei kynää, ei paperia. Fielder käy tapaamassa Holmesia, soittaa jälkeenpäin Oppenheimille ja sanelee kaiken ulkomuistista. Tapaamishuone rakennetaan studioon muistinvaraisesti ja Holmesia esittää Amanda Seyfried, joka on esittänyt häntä jo kerran aiemmin The Dropout -sarjassa.
Kaikille The Rehearsalin kokeneille tämä on tuttu liike, mutta suunta on päinvastainen: nyt ei harjoitella tulevaa vaan lavastetaan mennyttä, jota kukaan ei nähnyt. Elokuvan nimi, You Can See Everything, ”voit nähdä kaiken”, on siis tavallaan myös valhe. Kaikkea ei todellakaan nähdä. Näemme vain sen, mitä yksi, melko epäluotettava mies väittää muistavansa. (Manun reunahuomautus: Täsmälleen näin.)

* *
Jälkeen: tämä oli true crimea
Kun elokuva loppui, Manu sanoi ensimmäisenä: ”Tämä meni paljon suoraviivaisemmin true crimeen kuin olin ajatellut. Tämä on mahtipontisin true crime -dokumentti, mitä varmaan ikinä tehdään.”
Mutta kenen rikoksesta se kertoo? Theranos on tietysti taustalla, true crimea sekin. Manun luennassa elokuva kuitenkin vastaa aulassa esitettyyn miksi-kysymykseen tavalla, jota kumpikaan meistä ei odottanut, ja juuri siitä kysymyksestä tulee elokuvan ydin.
Aluksi syyksi tarjotaan radikaalia avoimuutta: Holmesin halua kertoa oma totuutensa. Loppua kohti kuva kuitenkin kääntyy: vankilan odotuksen ja koko tämän elokuvahankkeen lankoja vetelee vastoin katsojan ennakko-odotuksia aviomies Billy Evans. Elokuvan tulkinnassa juuri Evans on junaillut dokumentin, koska siitä voi saada rahaa, ja Holmes on allekirjoittanut sopimuksen, kuten Manu asian hienovaraisesti muotoili, ”ilman että ’Liz’ edes jumalauta ilmeisesti tietää kuka tai mikä Nathan Fielder on”.
Näin katsottuna elokuva on aika upeaa tutkivaa journalismia. Dramaturgi lisäisi tähän vielä yhden varauksen: konna valitaan aina leikkauspöydällä, ja sen ääressä istuvat Fielder ja Oppenheim.
Holmesista itsestään Manu sanoi heti salista tultuamme: ”Minun on tämän nähtyäni ihan mahdoton sanoa, uskonko häntä vai en. Pidän täysin mahdollisena, että hän on aivan vilpitön. En voi tietää.”
Rakkaus
Tästä päästään siihen, mistä elokuva ehkä lopulta kertoo, ja se on rakkaus. Elokuvan tulkinnassa Evans ei manipuloi Holmesia uhkailemalla vaan rakastamalla. Hän käyttää hyväkseen tämän ihmissuhdehistoriaa (Holmesin kertoma raiskauskokemus, aiempi ja hänen mukaansa hyvin manipuloiva suhde) ja saa hänet toimimaan niin kuin itse haluaa. Silti Holmes puhuu heidän rakkaudestaan kauniisti.
Manun mukaan se ei ole välttämättä kauhean harvinaista: manipuloidun osapuolen asema suhteessa on usein vähän kuin kultin jäsenellä. Sellaiselta Holmes kuulostaa ennen kaikkea vankilakeskustelussa, tosin Fielderin muistin ja Seyfriedin tulkinnan läpi suodatettuna. Epämukavinta tässä on kaiken tavallisuus. Miljardihuijaus on harvinainen, mutta ihminen, joka kutsuu hyväksikäyttöä rakkaudeksi, ei ole.
Ja sitten on Nathan. Omasta mielestäni elokuvan varsinainen käänne ei(tietenkään) tapahdu Holmesissa vaan Fielderissä. Mies, jonka koko tuotanto on kertonut aina hänestä itsestään, kääntyy tässä kohti toista ihmistä. Elokuva jättää tästä paljon sanomatta, mutta välillä tosiaan näyttää siltä, että Nathan jotenkin rakastuu Elizabethiin. Hän kertoo jotenkin selittämättömästi juuri eronneensa. Hän lähtee Holmesin kanssa uimaan, ja tuo kuumottava uintireissu vilahtaa lopussa nopeana takaumana.
Seyfried, joka on koko ajan paljon epäilevämpi, kysyy Fielderiltä jättääkö tämä jotain kertomatta. Näyttelijänä tunnistan jollain tavalla Seyfriedin reaktion: joka on kerran rakentanut ihmisen sisältäpäin, ei osta häntä enää ulkoapäin – ja sitä on tosi vaikea sitten muuttaa mihinkään. Tunnustus, jota odotimme kolme tuntia, taitaa lopulta olla Porfirin oma. Eikä se koske rikosta.
Manua kiinnosti Fielderin haastattelutekniikka, jota hän peilasi omaansa. Fielder on haastattelijana yllättävän suora: vakava, asiallinen ja tiukka, hän tivaa ja odottaa sitten hiljaa vastausta vähän kuin Louis Theroux. Hiljaisuus on hyvä keino, sen tietää moni journalisti. Itse Manu kertoo olevansa haastateltaville korostetun kiva ja nauravansa heidän jutuilleen, ja pitää itseään siksi haastattelutekniikan suhteen paljon manipuloivampana kuin suorasukaista Fielderiä. Ystävällisyydellä saa ihmisestä enemmän irti kuin tivaamalla. Tämäkin on yksi elokuvan aiheista.
Elokuvan rakenteesta olimme melko samaa mieltä. Vankila on dramaturgin lahja: ilman vankilaa elokuvan jännitteistä puuttuisi, sanotaan, 780 prosenttia. Keskikohdan käänne on klassinen, ja itselleni tuli siitä mieleen Paul Verhoevenin trilleri Basic Instinct – vaiston varassa (1992) ja elokuvan kohtaus, jossa etsivä ja epäilty istuvat vastakkain ja juttelevat, eikä kumpikaan enää tiedä kumpi kuulustelee kumpaa.
Puolikas tähti You Can See Everythingille antamastani arvosanasta jää puuttumaan kahdesta syystä. Alkupuoli on, kuten Manu sanoi, ”vähän tavanomaisempaa kamaa” kuin tekijöiltään odottaa. Ja vielä vähän enemmän painaa se, että elokuvaa voi ehkä syyttää Holmesin valkopesusta. Rajaus myöhempiin vaiheisiin on perusteltu, mutta kun Theranos työnnetään näin kauas fokuksesta, Holmes on helppo nähdä pelkkänä omassa maailmassaan elävänä outolintuna.
Manua eivät niinkään kiinnostaneet rahansa menettäneet sijoittajat kuin hengenvaaraan joutuneet potilaat. Kukaan ei ilmeisesti kuollut, mutta johtui kai lähinnä hyvästä tuurista.
Ja vielä: kolme tuntia elokuvaa yhdestä tarinasta on… no, se on kolme tuntia.

* *
Huijarin ammattitaito
Teatterinjohtajana katsoin elokuvaa epämukavan läheltä. Holmesin varsinainen tuote ei koskaan ollut verikoe vaan uskottavuus, ja uskottavuus on myös taiteilijan olennaisin ja omituisin työkalu. Manu sanoi sen ennen elokuvaa suoraan: elokuvarahoituksen hakeminen muistuttaa startup-maailmaa. Rahoittajilta anotaan isoja summia ja koko ajan pitää näyttää siltä, että uskoo hankkeeseensa täysillä, vaikka oikeasti ei tiedä yhtään mitä siitä tulee.
Sama pätee tutkijoihin ja apurahoihin. Ja minuun, joka buukkaan taiteilijoita: kuinka usein ostan teoksen ja kuinka usein ihmisen, joka osaa saada minut uskomaan johonkin?
Eikä ohjaajakaan hallitse prosessiaan niin kuin luulemme. Isossa tuotannossa asiat tapahtuvat pitkälti itsestään, ja rakennelma pysyy pystyssä vain, koska muut uskovat ohjaajaan. Sitten tulee se hetki, jonka Manukin tunnisti omasta työstään: kesken jonkin ison tutkivan jutun tajuat, että asia onkin jotain aivan muuta kuin luulit. Minulla teatteriohjaajana voi olla silloin salissa parisataa ihmistä, ja minun pitää sanoa: hei, minä tajusin juuri jotain – muutetaan kaikki. Ero Holmesiin on kai siinä, että meillä se sanotaan ääneen. Useimmiten. Ehkä. Ja joskus vähän liian myöhään.
You Can See Everything ei kerro tai ei halua kertoa siitä, valehteleeko Elizabeth Holmes. Se näyttää, että todellisuutta järjestävät omaan järjestykseensä meistä ihan kaikki: huijarit, puolisot, dokumentaristit, toimittajat, teatterinjohtajat ja se, joka vinssaa kokouksesta elokuviin ja kirjoittaa siitä jälkeenpäin jutun. Ja että ehkä tehokkain järjestämisen väline on se, mitä sanomme kollektiivisesti rakkaudeksi.
Kävelin Niagarasta takaisin töihin ja etsin puhelintani. Se löytyi sitten tietokoneen alta. Viestejä oli tullut.
Mikko Kanninen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Pukki kohtaa suvun ja kutsumattomat vieraat – arviossa Ilja Rautsin Punaista lunta
ELOKUVA | Käsikirjoittajana tunnetun Ilja Rautsin ensimmäinen pitkä elokuva on komeasti toteutettu kauhukomedia, jossa kostaja etsii vampyyripukkia.
Charles Dickensin klassisesta joulusadusta on jälleen tehty uusi versio – arviossa Ebenezer: Saiturin joulu
ELOKUVA | Ti West on ohjannut aikuisille tarkoitetun joulusadun ahneuden ja itsekkyyden seurauksista. Johnny Depp onnistuu Ebenezer Scroogen roolissa.
Dokumentti käsittelee Purraa ja perussuomalaisia silkkihansikkain – arviossa Minä ja Riikka Purra
ELOKUVA | Liisa Akimofin juuri ensi-iltansa saanut dokumentti Minä ja Riikka Purra on perussuomalaisille ilmainen vaalimainos.
Hanna Bergholm tekee naiseuden tabuista näkyvää ja käsinkosketeltavaa kauhua – arviossa Yön lapsi
ELOKUVA | Seidi Haarlan tähdittämä ensi-iltaelokuva vie äitiyden pelot painajaismaisiin mittoihin. Mystinen ilmapiiri imaisee mukanaan.




