Kuva: SKS Kirjat
KIRJAT | Lasten- ja nuortenkirjailijoiden yhdistyksen historiikki tuo näkyviin yhdistystoiminnan merkityksen kirjailijoiden työlle.
”Vuosikymmeniä yhdistyksen piirissä ovat toistuneet varsin absurdit kohtaamiset sen kanssa, ettei lasten ja lasten kirjoja pidetä ’oikeana’ kirjallisuutena.”
ARVOSTELU

Marjut Hjelt: Tarinoiden taitajat – Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry 80 vuotta
- SKS Kirjat, 2026.
- 160 sivua.
Nykypäivän kirjastoissa usein huomaa, että lapsiin ja nuoriin panostetaan. Osastot ovat laajoja, värikkäitä – ja suosittuja. Osa kirjastoautoistakin on suunniteltu juuri lapsiasiakkaita silmälläpitäen. Lasten- ja nuorten lukemisen merkitys selvästi tajutaan. Marjut Hjeltin kirjoittamaa Suomen lasten- ja nuortenkirjailijoiden liiton historiikkia lukiessa kuitenkin huomaa, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden arvostuksen kanssa on kamppailtu vuosikymmenet.
Lapsille suunnattuja kirjoja on julkaistu Suomessa jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Silti yhdistyksen alkuun saaminen oli hidasta. Ensimmäinen kokous asiasta pidettiin jo vuonna 1932, mutta yhdistys aloitti vasta vuonna 1946. Vuodesta 2022 nimellä Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry toimiva yhdistys oli alkujaan Nuorten kirja ry, joka vaihtui vuonna 1967 muotoon Suomen Nuorisokirjailijat ry.
Ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Eero Salola, jota luonnehtisin ennen muuta opettajataustaiseksi kirjallisuuden puuhamieheksi. Häntä puheenjohtajana seurasi Tauno Karilas, vanhemman polven kirjailija, joka tunnetaan erityisesti poikien seikkailuromaaneista. Karilaan jälkeen johtoon nousi vuonna 1967 Marjatta Kurenniemi, joka tuotannollaan tuntui jo tuovan yhdistyksen nykyaikaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden piiriin.
Yhdistyksen jäsenmäärä ja toiminta ei kasvanut alkuaikoina kovin suureksi. Kun sitä oli perustettu, mukaan oli kutsuttu iso joukko lasten- ja nuortenkirjoja tehneitä tekijöitä, kuten Anni Swan, Sakari Pälsi ja Mika Waltari, joista monen tuotannossa painopiste toki muualla. He eivät vaikuta juuri mukaan tulleen. Merkittävin tuki tuntuu tällöin tulleen kustantajien puolelta, jotka esimerkiksi rahoittivat kirjallisuuspalkintoja ja apurahoja.
Muutosta alkoi kuitenkin tapahtua yhteiskunnan muutoksen vuosikymmeninä. Jäsenmäärä kasvoi 1970-luvulla selvästi. Puheenjohtaja Lea Pennasen johdolla lasten- ja nuortenkirjallisuus sai näkyvyyttä myös Yleisradion kanavilla. 1980-luvulla Kari Vaijärvi toimi puheenjohtajakaudellaan selvästi poikkeuksellisen tarmokkaasti.
Arvostusta hakemassa
Tarinoiden taitajat (SKS Kirjat, 2026) välittää merkityksen, joka kirjailijoiden työlle on yhdistystoiminnalla ja sen antamalla yhteydellä kollegoihin. Ne ovat epäilemättä antaneet kirjailijoille omaa työyhteisöä ja vertaistukea. Yhdistyksen kautta on järjestynyt esiintymisiä kirjamessuille, kouluihin ja päiväkoteihin. Jäsenmatkoja on tehty vuodesta 1982 lähtien.
Monet kysymykset ovat pysyneet vuosikymmeniä ajankohtaisina yhdistystoiminnassa. Vuosikymmeniä yhdistyksen piirissä ovat toistuneet varsin absurdit kohtaamiset sen kanssa, ettei lasten ja lasten kirjoja pidetä ’oikeana’ kirjallisuutena. Toivon mukaan tämä on jo enemmän historiaa. Konkreettisimmin arvostuksen puute näkyi siinä, että 1970-luvulla alan kirjailijat eivät saaneet teoksistaan normaalipalkkiota, koska Suomen Kustannusyhdistys ei pitänyt lasten- ja nuortenkirjallisuutta kaunokirjallisuutena.
Arvostuksen puutteeseen vastattiin varhaisina vuosikymmeninä vaatimuksena kirjallisuuden tason nostamisesta. 1940-luvun äänenpainot kajahtelivat ”heikkotasoisen ajanvietekirjallisuuden” vastustuksessa. Teoksesta voi päätellä, että nykyään painopiste on enemmän kirjailijoiden tukemisessa. Mitenkään tiukkaa portinvartijan asemaa jäsenistönsä suhteen yhdistys ei vaikuta koskaan harjoittaneen, mikä epäilemättä on hyväksi, kun ajattelee kuinka paljon kirjallisuuskentällä tuhlataan aikaa ja resursseja tekijöiden arvottamiseen.
Kautta aikojen jäsenistö on ollut sananmukaisesti kirjavaa. Ammattimaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden määrä Suomessa on aina ollut kohtuullisen pieni. Nykyään yhdistyksellä on yli 200 jäsentä, joiden laajasta ammattivalikoimasta huomaa, että käytännössä kyseessä on monelle sivutoimi. Nykyinen sukupuolijakauma on selkeä, noin 80 prosenttia jäsenistä naisia. Yhdistyksen nettisivuilta jäsenluetteloa selatessa huomaa melkoisen määrän tuttuja nimiä, mutta toki sen, ettei monia tunnettuja kirjailijoita ole mukana.
Yhdistyshistoriikin haasteet
Marjut Hjelt kutsuu teostaan rehellisesti historiikiksi, joka antaa siihen myös lukuohjeen. Kyse ei ole historiantutkimuksellisesta analyysistä, vaan pikemminkin pohjasta sellaiselle. Yhdistyksen omia materiaaleja päälähteenä käyttävän teoksen fokus pysyy tiiviisti yhdistyksen toiminnassa avaamatta laajempia kirjallisuushistoriallisia tai yhteiskunnallisia konteksteja. Se pitää teoksen kompaktina.
Hetkittäin toki laajemmat historialliset muutokset tulevat näkyviin. Aikakautta heijastavia ovat vaikka yhdistyksen osallisuus vuonna 1981 kirjailijajärjestöjen rauhanvetoomukseen tai 1990-luvun alussa toiminta painopaperin hankkimiseksi sen puutteesta kärsineeseen Viroon. Siinä taustalla oli tietenkin Neuvostoliiton romahdus ja Viron uudelleenitsenäistyminen.
Teoksessa näkyvät historiikin haasteet kirjallisuuden lajina: toiminnasta tulee helposti luetteloita siitä mitä tehtiin ja ketkä tekivät. Yhdistykseen kuuluneiden kirjailijoiden tuotannosta kertovat lähinnä lukujen alkuun otetut hauskat lainaukset lasten- ja nuortenkirjoista. Onneksi muun muassa haastatteluista on mukaan tallentunut myös eläviä muistikuvia kirjailijoiden yhteistoiminnasta. Teoksesta selviää esimerkiksi ketkä tanssivat pöydällä vuoden 2002 pikkujouluissa.
Kronologinen eteneminen pitkälti vuosi kerrallaan antaa hyvän pohjan kirjalle lähdeteoksena, muttei toki kerronnallisesti ole kaikkein sujuvinta. Luettelomaisuus korostuu teoksen loppupuolella, kun lähestytään nykypäivää. Tältä ajalta tietysti on vähemmän analyysia pohjaksi olemassa, mutta mieleen tulee monia kirja-alan muutoksia viime vuosina, joiden voisi luulla keskusteluttaneen yhdistyksen piirissä. Esimerkiksi äänikirjat ovat muuttaneet julkaisutapoja ja kirjailijoiden tulonmuodostusta.
Kaikesta huolimatta teos tuo sekä yhdistyksen että nykypäivän suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden monipuolisuuden esiin ja antaa pohjaa kirjoittaa aiheesta laajemmin. Aiheita vaikkapa opinnäytetöihin tulee helposti mieleen kirjaa lukiessa. Kirjallisuus- ja laajemmin kulttuurialan nykyisessä ahtaassa tilanteessa teoksen myönteinen sävy antaa tulevaisuuden suhteen toivoa – kuten toki myös uuden kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden lukeminenkin.
Juha Järvelä
Kirjoittaja on saanut Suomen tietokirjailijat ry:n apurahan tietokirjakritiikkien kirjoittamiseen.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Myyttien mataharit ja todelliset naisvakoojat – arviossa Piia Vuorisen Vaarallisen viekkaita
KIRJAT | Piia Vuorinen vie itsenäisyyden alkuajan vakoojajahtiin, jossa todellisuus on fiktiota monimutkaisempaa.
Kauhuromaani hyvinvoinnin moraalisesta hinnasta – arviossa Thomas Olde Heuveltin Marraskuu
KIRJAT | Marraskuu yhdistää kauhun, psykologian ja yhteiskuntakritiikin kertomukseksi ihmisistä, jotka ovat valmiita uhraamaan toisen oman onnensa säilyttämiseksi.
Sinua varten on myrskylinnun terävä hiljaisuus – arviossa Paula Sankelon Iso valkea
KIRJAT | Jos haaveilet risteilystä pohjoisnavalle, kannattaa perehtyä asiaan tämän runoteoksen parissa – voi olla, että mielesi muuttuu.
Ekokylät monikriisin vastavoimana – arviossa Saraleena Aarnitaipaleen opas yhteisölliseen omavaraisuuteen
KIRJAT | Suomessa on vain muutama ekokylä. Ekokylät-kirjassa Saraleena Aarnitaival asettaa niille kovia tavoitteita maaseudun elvyttämisestä kapitalismin kumoamiseen.



