Piia Vuorinen. Kuva: Otava / Sabrina Bqain
KIRJAT | Piia Vuorinen vie itsenäisyyden alkuajan vakoojajahtiin, jossa todellisuus on fiktiota monimutkaisempaa.
”Vahvat mielikuvat ulkonäköään ja seksuaalisuuttaan hyödyntävistä vakoojanaisista tekivät tavallisuudesta ja arkisuudesta myös varsinaisen valepuvun.”
ARVOSTELU

Piia Vuorinen: Vaarallisen viekkaita – naisvakoojan myytti ja vastavakoilun arki
- Otava, 2026.
- 320 sivua.
Lokakuisessa metsässä vuonna 1937 tapahtui erikoisia. Kaksi miestä makoili kuusen juurella piilossa ja katseli sieniä keräilevää kolmikymppistä naista. Nainen poimi vihreään torikassiinsa sieniä, mutta ei tuntunut olevan kovin tarkka siitä ovatko ne oikeasti syötäviä. Sen sijaan hän pysähtyi erään kiven juurella ja laittoi kätensä kivenkoloon. Sieltä tuli esiin pieni multainen paketti.
Nainen oli Neuvostoliiton hyväksi työskennellyt Helvi Laine, miehet valtiollisen poliisin etsiviä. He olivat saaneet naisen kiinni itse teosta vakoilupostilaatikkoa käyttämästä. Laine pystyttiin pidättämään ja syyllisyys oli selvä.
Kyseessä on yksi erikoisista tapauksista, joista Piia Vuorinen kertoo teoksessaan Vaarallisen viekkaita (Otava, 2026. Metsään piilotetussa paketissa oli varsinaista agenttitoiminnan salamyhkäisyyttä, mutta muuten tapaus ei ollut naisvakoojiin liittyvien myyttien mukainen. Nyt ei ollut kyse sotilassalaisuuksia upseerilta viettelevästä seikkailijattaresta, vaan aatteellisesta aviovaimosta. Harvinaista oli myös, että valtiollisen poliisin töissä saatiin näin selviä tuloksia. Vastavakoilun työ oli enimmäkseen tylsää rutiinia ja kuten Vuorisen kirjasta käy ilmi, myös usein kyseenalaista painopisteiltään.
Poliisin paperit elämään
Historiantutkija Piia Vuorisen teos vie Suomen itsenäisyyden alkupuolen vakoojajahtiin. Suomeen kohdistui tuohon aikaan toki eri tahoilta vakoilua, mutta viranomaisten tutkimusten keskiössä oli ykkösvihollinen, Neuvostoliitto ja sen hyväksi eri syistä toimineet henkilöt. Naisvakoojista väitöskirjan tehneen Vuorisen lähdeaineistot ovat pääosin Suomen valtiollisen poliisin (Etsivä keskuspoliisi (EK) 1919–1938, Valtiollinen poliisi (Valpo) 1938 lähtien) arkistoista, joissa näkökulma on tietysti poliisin.
Vuorinen muistuttaa, että nämä päälähteet eivät tuo esiin naisten omaa toimintaa ja kokemuksia vaan kertovat ennen kaikkea vastavakoilun arjesta. Akateemisesta pohjastaan huolimatta tietokirjan tekoon Vuorinen on tarttunut selvästi sitä lajityyppinä ajatellen. Tutkimuspohjaisuus ei tarkoita tässä tapauksessa tieteellisten käsitteiden vyörytystä vaan sitä, että kirjoittajalla on uutta painavaa sanottavaa aiheesta.
Teoksesta suurimman osan muodostaa melkein 20 vakoilusta epäiltyjen tapausta. Tällainen määrä tuottaa jonkin verran tunnetta toistostakin, koska monessa tapauksessa on samankaltaisuutta. Toisaalta läpi kirjan näkee tekijän paneutuneisuuden aiheeseen, tapauksia ei käsitellä missään vaiheessa vain rutinoidusti selostaen tai raportteja referoiden.
Teos näyttää, että tarkalla lähdepohjallakin voi kirjoittaa vetävästi. Kun Vuorinen luo tunnelmaa kertomalla sumusäästä poliisitalon ulkopuolella, viitteistä huomaa hänen löytäneen siitäkin tiedon kyseisen viikon sanomalehdestä! Myös äänikirjana toimii hyvin tällainen tarinallinen tietokirja, jossa ihmiskohtaloitten kautta tulee laajempi historia tutuksi. Kuuntelijan on hyvä muistaa, että painetusta kirjasta löytyy lisätietoa tapausten taustasta viitteiden ja lähdeluettelon avulla
Kiehtovia henkilöitä ja tapauksia teoksessa riittää. Epäiltyihin kuului esimerkiksi virolainen Lidia Mägi, joka esiintyi vuonna 1941 myös Suomi-Filmin elokuvissa Poretta ja Antreas ja syntinen Jolanda. Hänen tarinansa kertoo myös epäluulojen vaarallisuudesta. Vaikka häntä vastaan ei ollut todisteita, ulkomaalaisena hänet pystyttiin luovuttamaan Saksalle, käytännössä Gestapolle. Onnekseen hän selvisi koettelemuksestaan ja yllättäen vapautettiin.
Myyttisiä naisvakoojia etsimässä
Teoksen nimessä mainittu naisvakoojan myytti osoittautuu erittäin merkittäväksi. Sen ytimessä oli ajatus naisista käyttämässä nimenomaan seksuaalista vetovoimaansa miehiin tietojen hankkimiseksi. Taustalla oli niin populaarikirjallisuus kuin ensimmäisen maailmansodan aikaisen Mata Hari -tapauksen uutisoinnit. Myytin merkitystä saattoi kasvattaa poliisin vahva miesnäkökulma. Valtiollisen poliisin palveluksessa oli pääasiassa miehiä, harvojen naisten rooli haluttiin rajata lähinnä toimiston rutiinitöihin. Poliiseista varsin moni oli selvästi sisäistänyt konservatiiviset naisihanteet, joissa ihannenaiset olivat vaimoja ja äitejä. Siitä kertoo myös se, kuinka helposti poliisit saattoivat papereihinsa kirjata naisia kevytkenkäisiksi tai prostituoiduiksi. Epäilyjen yhteydessä kiinnitettiin hämmästyttävän paljon huomiota epäiltyjään ikään ja ulkonäköön. Vastavakoilun todellisuus toki avasi toisenlaisen maailman. Poliisin aineistoa propagandateoksessaan Neuvostovakoilun varjossa (1942) hyödyntänyt Mika Waltari korosti kirjassaan, että Suomesta viekoittelevia naisvakoojia ei ole löytynyt.
Käytännössä valtiollinen poliisi käytti huomattavan paljon resursseja esimerkiksi upseeriseurassa liikkuneiden naisten tarkkailuun. Hämmentävän monta miestä on saattanut olla seuraamassa epäiltyjä lopulta aika epävarmojen vihjeiden perusteella. Eikä poliisin varjostustoiminta aina ollut edes kovin korkealla tasolla, useamman kerran poliisi sai seuratuilta naisilta palautetta heidän kyllästymisestään perässä roikkuviin poliiseihin. Ihan syystä voi epäillä, että tällainen resurssien käyttö heikensi kykyä vastata todellisiin turvallisuusuhkiin.
Vuorisen teos nostaa esiin myös myytin rakentamisen aikakauden lehdistössä. Eräs epäilty löysi jopa itsensä aikakauslehden jatkokertomuksen päähenkilönä Eino Liekin kirjoittamassa jännitystarinassa Myrkky-Jenny. Mielikuvitusta ei puuttunut myöskään esimerkiksi sodan aikana vastavakoilun parissa toimineen tiedustelumies Otto Kumeniuksen värikkäistä muistelmista. Todellisuus oli tietysti monesti tylsempää. Silloin kun epäilyt osoittautuivat perustelluiksi, kiinnijääneiden vakoilusaavutukset eivät yleensä olleet järin kummoisia. Useissa tuomioon johtaneissa tapauksissa tuomioistuimessa ei onnistuttu todistamaan, että vakooja olisi todella luovuttanut salaisia tietoja.
Teoksesta huomaa, ettei tosielämän vakoojatapauksissa ole yleensä mitään klassisen dekkarin selkeitä loppuratkaisuja. Syyllisyydet jäävät epäselviksi. Historiantutkijan ei näissä kannatakaan ruveta etsiväksi, joka yrittäisi paljastaa ”totuuden” vakoilutapauksista vuosikymmenien jälkeen. Sen sijaan Vuorinen saa konkreettisten tapausten ja henkilöiden käsittelyn kautta yleisiä stereotypioita ja ajattelutapoja.
Tavallisuus valepukuna
Kirjassa käsitellyt tapaukset kertovat myös siitä, että poliisitoiminnassa helposti hyvien tarkoitusten nimissä mentiin välillä vähintäänkin harmaalle alueelle. Kotietsintöjä saatettiin järjestää omavaltaisesti. Kirjesalaisuus oli taattu valtiomuodossa, siis niin sanotusti perustuslaillinen oikeus, mutta kirjeitä avattiin ja luettiin varsin usein. Suomen ja Neuvostoliiton välillä kulkevaa postia sai tosin laillisesti tutkia valtioneuvoston salaisten väliaikaisten määräyksien perusteella. Provokatiivisten keinojen käyttö hipoi ajoittain rajaa rikokseen yllyttämiseen, kun yritettiin saada epäiltyjä tarttumaan syöttiin. Tulosta tällaisista keinoista ei aina saatu: todennäköisesti oli liian läpinäkyvää, kun eräässä tapauksessa humalaisena esiintyvä luutnantti sattui sopivasti ”unohtamaan” epäillyn naisen lähelle salkun, jossa luki ”Ilmavoimien komentaja”.
Vuorisen teoksesta käy ilmi, että sukupuolistereotypioita pystyivät todelliset naisvakoojat myös hyödyntämään. Kuulusteluissa oli tehokasta vedota tietämättömyyteen, koska se vastasi monien kuulustelijoiden käsitystä naisten ajattelun rajoitteista. Vahvat mielikuvat ulkonäköään ja seksuaalisuuttaan hyödyntävistä vakoojanaisista tekivät tavallisuudesta ja arkisuudesta myös varsinaisen valepuvun.
Työllä ja taidolla Vuorinen on rakentanut arkistoaineistojen pohjalta vakoojiksi epäillyistä naisista kokoelman tarinoita, joka tuo laajemmin tietoa 1920–1940-lukujen valtiollisen poliisin työstä, sukupuoleen liittyvistä käsityksistä ja monien niin poliisien kuin epäiltyjenkin arkielämästä.
Juha Järvelä
Kirjoittaja on saanut Suomen tietokirjailijat ry:n apurahan tietokirjakritiikkien kirjoittamiseen.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kauhuromaani hyvinvoinnin moraalisesta hinnasta – arviossa Thomas Olde Heuveltin Marraskuu
KIRJAT | Marraskuu yhdistää kauhun, psykologian ja yhteiskuntakritiikin kertomukseksi ihmisistä, jotka ovat valmiita uhraamaan toisen oman onnensa säilyttämiseksi.
Lasten- ja nuortenkirjailijoiden yhteistoiminnan vuosikymmenet – arviossa Marjut Hjeltin Tarinoiden taitajat
KIRJAT | Lasten- ja nuortenkirjailijoiden yhdistyksen historiikki tuo näkyviin yhdistystoiminnan merkityksen kirjailijoiden työlle.
Sinua varten on myrskylinnun terävä hiljaisuus – arviossa Paula Sankelon Iso valkea
KIRJAT | Jos haaveilet risteilystä pohjoisnavalle, kannattaa perehtyä asiaan tämän runoteoksen parissa – voi olla, että mielesi muuttuu.
Ekokylät monikriisin vastavoimana – arviossa Saraleena Aarnitaipaleen opas yhteisölliseen omavaraisuuteen
KIRJAT | Suomessa on vain muutama ekokylä. Ekokylät-kirjassa Saraleena Aarnitaival asettaa niille kovia tavoitteita maaseudun elvyttämisestä kapitalismin kumoamiseen.




