Dokumentti käsittelee Purraa ja perussuomalaisia silkkihansikkain – arviossa Minä ja Riikka Purra

Kuva: Pirkanmaan elokuvakeskus ry (PEK)

Pitkän linjan muusikkona ja tuottajana tunnettu Liisa Akimof hankki kameran ja lähti seuraamaan Riikka Purraa ja muita perussuomalaisia puoleksi vuodeksi elokuusta 2025 alkaen. Akimof on paitsi kuvannut myös käsikirjoittanut ja ohjannut Minä ja Riikka Purra -dokumentin (2026) itse.

Tiedotteessa luvataan dokumentin olevan ”vauhdikas, jopa hauska DIY-dokkari”. Hauskasta en tiedä, mutta vauhdikkaaksi dokumenttia voi kuvailla. Ainakin jos sillä tarkoitetaan jatkuvaa tunnetilan vaihtelua, heiluvaa kameraa, lähikuvia sukkien ja laukkujen kaltaisista esineistä ja nopeita leikkauksia. Rosoinen kuvakieli viestii dokumentin ”aitoudesta”, mutta politiikan ammattilaiset osaavat kyllä antaa heiluvankin kameran edessä itsestään edullisen kuvan.

Välillä Akimof on kameransa kanssa puolueen eduskuntaryhmän tapaamisissa, välillä taas afterworkeilla Purran ja ”toisen Riikan” eli Riikka Slunga-Poutsalon kanssa. Ääneen pääsee joukko muita perussuomalaisten vaikuttajia, kuten Purran nykyinen erityisavustaja, puoluelehden entinen päätoimittaja Matias Turkkila. Turkkila vertaa politiikkaa poikajoukkoon, jossa muodostuu ”aina” hierarkia. Tässä maailmankuvassa joku on ylimpänä alistajana ja muut alempana alistettavina. Tällainen raadollisen sosiaalidarwinistinen näkemys ihmisyhteisöistä ei yllätä henkilöltä, joka on yksi tunnetun rasistisen verkkofoorumin perustajista ja näin vaikuttanut merkittävästi maahanmuuttovastaisen politiikan voimistumiseen Suomessa. Katsojalle ei kerrota Turkkilan taustasta eikä muidenkaan haastateltavien menneisyyttä käytännössä lainkaan valoteta.

* *

Dokumentin nimi lupaa, että katsojalle selviää enemmän Akimofista itsestään, Purrasta ja heidän välisestä suhteestaan. Lupausta ei kuitenkaan lunasteta, sillä Akimofin rooliksi jää yksittäisten kommenttien heittely kameran takaa eikä Purrasta saada tiristetyksi asioita, joita ei jo julkisuudessa olisi käsitelty. Nimessä olevasta ”minästä” eli Akimofista ei opi dokumentissa muuta kuin sen, mitä jo trailerissa kerrotaan. Akimofin ansioksi on sanottava, että hän vaikuttaa onnistuneen luomaan luottamuksellisen suhteen moneen dokumentissa haastateltuun perussuomalaiseen. Luottamus ei kuitenkaan muutu kysymyksiksi, joihin kohteet eivät olisi jo valmistautuneet.

Akimof on tehnyt valinnan antaa haastateltavien puhua vapaasti. Vapaalla puheella on kuitenkin hintansa. Kun puheenvuoro annetaan median kanssa työskentelemään tottuneille kovan linjan ammattilaisille, kuten Purralle ja Turkkilalle, he vievät dokumentaristia kuin pässiä narussa.

Poikkeuksen muodostaa ainoastaan yksi kohtaus, jossa puidaan kansainvälisen kohun aiheuttanutta Juho Eerolan rasistista elettä ja Akimof esittää kameran takaa haastavia kysymyksiä. Kohtaus osoittaa, että Akimof osaa haastaa, mikä tekee muun elokuvan myötäilystä vielä selvemmin valinnan.

Suurimmassa osassa elokuvaa haastateltavat tuntuvat olevan hyvin tietoisia Akimofin kamerasta. Vain kahdessa kohtauksessa, joista toisessa Purra haukkuu kiroillen politiikkaa ja toisessa purskahtaa itkuun, mielikuva tilanteen hallinnasta murtuu. Nämäkin hetket tuottavat ennemmin tunnetta kuin tietoa tai oivalluksia.

Dokumenttiin on haastateltu myös muutamia perussuomalaisten kanssa eri mieltä olevia ihmisiä, mutta heidän osallistumisensa tuo mukaan lähinnä näennäistä tasapainoa. Puolitoistatuntisessa dokumentissa päähenkilön viestin haastavia henkilöitä on mukana muutaman minuutin verran.

Kuva: Pirkanmaan elokuvakeskus ry (PEK)

* *

Dokumentin kimmokkeena Akimofille oli pyrkimys ymmärtää perussuomalaisia. Puolue ei kuitenkaan ole enää uusi arvoitus: vuoden 2008 kuntavaaleista on pian kulunut 20 vuotta, ja tutkimus- ja tietokirjallisuutta perussuomalaisista on ehtinyt kertyä vino pino. Politiikan huipulla olevan valtiovarainministerin ja hänen johtamansa puolueen ymmärtäminen vaatisi siksi muutakin kuin läheisyyttä. Ymmärtämisen sijaan elokuva tyytyy myötäelämään: se näyttää, miltä vallan pitäminen Purrasta tuntuu, mutta ei sitä, mitä tuo valta tekee muille.

Dokumentin alussa Akimof kertoo joidenkin ystäviensä olevan huolestuneita siitä, että hanke normalisoi perussuomalaista politiikkaa. Kenties ohjaajan olisi kannattanut ottaa nämä puheet vakavammin. Lopputulos näyttää Purrasta ja muista perussuomalaisista inhimillisemmän puolen, ja vahvimmin juuri silloin, kun Purra kiroilee tai itkee. Kertomatta jää, millaista kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin kohdistuvaa ankaraa politiikkaa perussuomalaiset ovat dokumentin tekoaikana ja sitä ennen tehneet osana Petteri Orpon hallitusta.

Minä ja Riikka Purra vahvistaa perussuomalaisten itsestään luomaa kuvaa väärin ymmärretyistä ja sorretuista, jotka ovat hallituksessakin koko muun puoluekentän oppositio. Tätä tarinaa toistetaan esimerkiksi kohtauksessa, jossa ”Riikat” kuvaavat perussuomalaisia haavoitettujen selviytyjien puolueeksi. Todellisuudessa kyse on jo useita vaaleja voittaneesta ja hallituksen kakkospuolueena istuvasta valtapuolueesta. Politiikan kovat ammattilaiset osaavat hallita kuvaansa, joten ilman haastamista tai kontekstia dokumentti toistaa sen, mitä he haluavat itsestään näytettävän. Perussuomalaisia ei varmastikaan haittaa, että tällaista kuvaa puolueesta vahvistetaan puoli vuotta ennen vaaleja.

Juho Narsakka

Lue kirja-arvostelu Lauri Nurmen ja Onni Karin kirjasta Riikka Purra – Suomen rautarouva täältä. Lue kirja-arvostelu Tom Kankkosen kirjasta Suuttumuksen aika – Populismin vastustamaton kutsu täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua