Kuva: Arto Köykkä
KOLUMNI | Saksan sodanjälkeistä kirjallisuutta perustanut teos on yhä ajankohtaista kirjallisuutta. Moderninkin sodan jälkeen maisema on hävitettyä tasamaata ja ihmiset yhtä hukassa kuin aina.
”Borchertia lukiessani kysyin kirjallisuutta harrastavilta tutuiltani, mitä he tiesivät Keltaisen kirjaston numerosta 52. Joku muisti hämärästi nimen, mutta kukaan ei ollut lukenut. Kyllä kannattaisi.”
Menin lukemista odottavien kirjojen hyllylle ja yritin katsoa aina ohittamiini teoksiin. Vihdoin silmäni osuivat keltaiseen kirjaan, joka olisi antikvaarien kuntoluokituksessa osastoa K4. Se oli moitteeton mutta hieman kauhtunut, ehkä liikaa aurinkoa saanut. Muutenkaan 1960-luvun alussa ei paljon kiinnitetty huomiota teosten ulkoasuun. Kirjat oli tarkoitettu luettaviksi, ei esillä pidettäviksi.
Kirjailija oli Wolfgang Borchert. En tuntenut häntä lainkaan, ja oikeastaan ainoa suositus oli siinä, että kirja oli julkaistu Keltaisessa kirjassa. Teos alkoi näytelmällä Ovien ulkopuolella. En ole ollut näytelmätekstien suuri ystävä. Kuitenkin jo kaksi ensimmäistä sivua houkuttelivat lukemaan eteenpäin.
Koetin ottaa selvää, kuka tämä kirjailija oli. Jo hänen nimensä omaksuminen oli vaikeaa: Bochert… Brochet… Brochert… Ja lopulta taoin päähäni muistisäännön: Nimessä on kaksi r:ää. Kumpikin tulee vokaalin jälkeen, ja vokaalit ovat samat kuin Borgesissa. Borchert, eihän sen pitänyt olla kovin vaikeaa.
Borchert ei ole ollut aivan niin unohdettu kuin kuvittelin. Pian toisen maailmansodan jälkeen hän oli hyvinkin tunnettu. Hänen näytelmäänsä Ovien ulkopuolella esitettiin pitkään, ja saksalaisissa kouluissa häntä luetaan ilmeisesti edelleen. Häntä on esitetty monesti myös Suomessa, kuten Tampereen teatterissa. Kirjakin pääsi vuonna 1962 toiseen painokseen.
Ulkopuolelle jäämisen teema
Suomennoksen aloittava näytelmä antaa nimen koko kirjalle. Ovien ulkopuolella on silläkin tavoin osuva nimi, että myös kirjailija itse jäi teatterin ovien ulkopuolelle. Hän nimittäin kuoli maksasairauteen ensi-iltaa edeltävänä päivänä marraskuussa 1947.
Näytelmää kirjassa seuraavat novellit muuntelevat ulkopuolelle jäämisen teemaa. Tapahtumat sijoittuvat taivasalle viluiseen ja kosteaan. Säätilan voi kuvitella englantilaisen ankeaksi, vaikka ollaan Hampurissa.
Kertomukset ovat tavallaan sotakertomuksia, vaikka niissä ei ole taisteluita eikä juoksuhaudoissa makaamista. Useimmat sotakirjat päättyvät viimeistään rauhan tuloon. Tuntemattoman sotilaan lopussa aurinko hymyillee, ja viimeiset sanat ovat: ”Aika velikultia.” Borchert jatkaa siitä, mistä sotakirjat eivät kerro.
Siperian-reissun jälkeen kotiin palannut päähenkilö Beckmann ei tunne itseään velikullaksi. Vaimo on vaihtanut petikaveriaan, ja vanhempien kotitalon ovella on vieras nimikyltti. Uudet asukkaat kertovat, että Beckmannin vanhemmat ovat muuttaneet viidenteen kappeliin, millä he tarkoittavat joukkohautaa.
Beckmann ei löydä mitään, mistä saisi kiinni. Ei ole työtä, ei kotia, ei omia ihmisiä. Elbe vain virtailee kaupungin läpi.
Yksi puhuttelevimmista novelleista kertoo Hampuriin saapuneesta kanadalaisesta, joka saa tietää, että yhdellä kaupunginosalla on hänen nimensä, Billbrook. Tiedosta innostuneena hän aloittaa loputtoman vaelluksensa kohti Billbrookia, joka paljastuu hajalle pommitetuksi tasamaaksi. Matkalla hän istuutuu kahden muun ihmisen seuraan. Heillä on yhteensä viisi jalkaa.
Sankaruudesta riisuttuna
Borchertin teksti kouraisee. Tapahtumiin sopii erinomaisesti hemingwaymaisen niukka ilmaisu. Hän käyttää harvinaisen paljon toistoa, ja siitä huolimatta tuntuu, että tekstissä ei ole turhia sanoja.
Luettaisiinpa sotauhoisessa ajassamme tällaistakin! Niin kuin Hubert Selby riisuu Unelmien sielunmessussa kaiken huumeisiin liittyvän romantiikan, samoin Borchertin teksti on vailla sankareita, ei ole Rokkaa, ei Hietasta. Ei ole edes sotatannerta, joka mahdollistaisi sankaruuden. On vain viluisen kostea Elben ranta ja tasamaaksi pommitettu kaupunki.
Kirjan loppupään novelleissa päästään sisätiloihin, mutta elämä ei muutu paljonkaan paremmaksi.
Mutta älkää unohtako näitä
Borchertia lukiessani kysyin kirjallisuutta harrastavilta tutuiltani, mitä he tiesivät Keltaisen kirjaston numerosta 52. Joku muisti hämärästi nimen, mutta kukaan ei ollut lukenut. Kyllä kannattaisi.
On muutakin lukemisen arvoista kuin vasta ilmestyneet uutuuskirjat. Yleensä odottelen niiden kanssa pari vuotta. Tartun niihin vasta sitten, jos tuntuu, että ne ovat edelleen lukemisen arvoisia. Eikä pitäisi sivuuttaa myöskään niitä hyllyyn unohtuneita, joilla on kauhtunut, auringon haalistama kansi.
Helsingin Sanomissa oli aikoinaan eniten myytyjen kirjojen rinnalla listaus: ”Mutta älkää unohtako näitä.” Kaipaan sitä.
Lisäriemua Borchert tuottaa lauseilla, jotka sopivat siteerattaviksi. Mainitaan tässä yksi: ”Sinä mies koneen ääressä ja työpajassa. Jos sinua huomenna kielletään enää valmistamasta vesijohtoputkia tai keittoastioita – ja käsketään tekemään pelkkiä teräskypäröitä ja konekivääreitä, silloin ainoa oikea vastaus on: EI!”
Arto Köykkä
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kuinka yhteiskunnassa voi toimia ilman, että kilpailee muita vastaan? Lukukoira näyttää mallia
KOLUMNI | Niina Juutilainen harhaili Helsingin kirjamessujen lastenosastolla ja pohti rahan, tehokkuuden ja voiton maksimoinnin eetosta Varjokirjamessuilla.
Edmond Dantèsin roolihahmon vahva tulkinta kiehtoo Tampereen Teatterin Monte-Criston kreivissä
KOLUMNI | ”Monte-Criston kreivissä viehättää erityisesti koko roolisuoritusta kuvaileva dramaattistenkin tunteiden kirjo”, Mari Loponen kirjoittaa.
Nuo armoitetut kävelijäkirjailijat
ESSEE | Kari Heino kirjoittaa Robert Louis Stevensonin Kävelyretkistä, Henry David Thoreaun Kävelystä ja monista muista Kävelijöiden sukuun syntyneiden ajattelijoiden teoksista.
Pikku-Matista incel-miehiin: tarkastelussa vanhojen lastenlaulujen sanat
KOLUMNI | Pekka Henttonen tutkii vanhojen lastenlaulujen sanoituksia. Kirjoitusajankohta voi näkyä ihanteellisuutena, ehkä myös vanhentuneina asenteina.