Demokratian puolustajien manifesti – arviossa Matti Mörttisen ja Yannick Lahden Jäähyväiset demokratialle

Mörttinen & Lahti. Kuvat: Liisa Valonen / Gummerus

Jäähyväiset demokratialle on itsenäinen päätösosa trilogialle, jonka aiemmat osat ovat Populismin anatomia (Into, 2023; lue arvio) ja Politiikan pinnan vangit (Into, 2024; lue arvio). Uudessa kirjassaan Matti Mörttinen ja Yannick Lahti pohtivat länsimaisen demokratian epävarmaa aikaa ja etsivät vastamyrkkyä itsevaltiuden leviävälle taudille. Kirja on tavallaan trilogian synteesi, se kertaa edellisten teosten populismin ja pinnallistuneen someajan politiikan ilmiöitä, mutta nyt näkökulma keskittyy siihen, mitä uhkia nämä tuovat demokratialle ja oikeusvaltiolle.

Ollaan siis politiikan ja länsimaisen valtiomuodon peruskysymysten äärellä.

Jo kirjan nimi herättää ajatuksia: Jäähyväiset demokratialle. Ilman kysymysmerkkiä. Onko liberaali oikeusvaltio jo hävinnyt pelin diktatuureille, autokraateille ja illiberaaleille, eli putineille, trumpeille, xille ja heidän hengenheimolaisilleen?

”Kolme neljäsosaa maailman väestöstä eli noin kuusi miljardia ihmistä elää autokratioissa”, aloittavat vastauksensa Mörttinen ja Lahti. ”Aidoissa liberaalidemokratioissa elää vain noin seitsemän prosenttia planeetan populaatiosta.”

Demokratia on taantunut monilla mittareilla 2000-luvulla. Kehityksen suuria syntipukkeja ovat suurimmat valtiot. Venäjä on muuttunut Putinin diktatuuriksi. Yhdysvalloissa on Trumpin aikana tapahtunut hallintovallan keskittäminen presidentin käsiin, kansalaisten tasavertaisuuden heikkeneminen oikeuden edessä ja median ilmaisuvapauden rajoittaminen. Kiinassa ei juuri myönteistä kehitystä ole missään vaiheessa näkynytkään. Intiassa ovat Modin valtakaudella autokratian piirteet lisääntyneet vaaleista huolimatta.

Myös Euroopassa sellaisten poliittisten voimien, jotka kiistävät liberaalin demokratian, kannatus on kasvanut. Globalisaation vastareaktiona on noussut kaipuu kansallisvaltioiden, vahvan johtajan ja kulttuurisen yhdenmukaisuuden aikaan.

Tätä kaipuuta menneisyyteen on ruokkinut Yhdysvalloissa demokraattien (ja Euroopassa vasemmiston) epäonnistuminen ihmisten taloudellisten huolien huomioon ottamisessa. Mörttinen ja Lahti nostavat esiin paradoksin. Kun kansalaisoikeudet, tasa-arvo, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema ja muut identiteettipoliittiset kysymykset ovat nousseet ainakin mediassa demokraattien ja vasemmiston päähuoliksi, ovat populistiset puolueet päässeet luomaan narratiivin siitä, että tämä ”eliitti” ei välitä kansasta ja sen taloudellisista huolista. Näin omia ja miljardöörikerhon taloudellisia etuja ajava Donald Trump onnistui valtaamaan Valkoisen talon – ja aloittamaan määrätietoiset toimet demokratian ja ihmisoikeuksien kaventamiseksi.

Kirjoittajat eivät pidä ongelmana sitä, että demokraatit ja vasemmisto ajavat ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa, mutta katsovat, että nämä arvot tulee muotoilla realistisemmin, maailman todellista tilannetta vastaavasti. Vastaus ei ole oikeistopopulistien agendan kopioimisessa, mitä erityisesti konservatiivipuolueet ovat alkaneet harrastaa. Kevytversiot eivät äänestäjille kelpaa.

* *

Mikä olisi sitten vastalääke demokratiaa haastavalle ja autokratiaa ihannoivalle populismille? Siihen tekijät eivät anna selvää vastausta, mutta haastavat vanhoja puolueita uudistumaan:

”Ei-populististen vasemmistolaisten ja keskustaoikeistolaisten olisi rakennettava toiveikas kansallinen narratiivi, joka omaksuu liberaalin isänmaallisuuden myönteisenä voimana, kunnioittaa perinteitä ja suhtautuu silti myönteisesti edistykseen. Tämän ajattelun on oltava pragmaattista, mutta sen on myös oltava toivon ohjaamaa ja aina faktoihin ja todellisuuteen perustuvaa. Ylimielisyyteen pohjautuvista virheistään huolimatta sekä vasemmisto että oikeisto voivat vielä muuttaa kurssia.”

Kirjoittajat määrittelevät demokratian perinteiseen tapaan hallinnoksi, jossa ylin valta on kansalla, joka toteuttaa valtaansa vapaissa vaaleissa. Oikeusvaltion periaatteisiin kuuluu se, että lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta on eriytetty toisistaan. Lisäksi demokratian ydintä ovat sananvapaus ja tasa-arvoiset ihmisoikeudet. Näitä kaikkia pyrkivät autokraattiset poliitikot ja puolueet läntisissä demokratioissa horjuttamaan – demokratian sisältä käsin. Tätä ilmiötä kirjoittajat pohtivat kiinnostavasti kysyen, tulisiko demokratiassa olla perälautoja, jotka estäisivät sellaisten voimien valtaannousun, jotka pyrkivät kumoamaan demokratian.

* *

Mörttinen ja Lahti ehdottavat useita konkreettisia uudistuksia, jotka heidän mukaansa vahvistaisivat demokratiaa ja auttaisivat suojaamaan järjestelmäämme ajautumasta itsevaltiaiden armoille. Nostan esille muutamia heidän ideoistaan ja samalla kommentoin niitä.

Johtaviin poliittisiin tehtäviin tulisi asettaa yläikäraja. Kirjoittajien mukaan on oireellista, että lähes kaikki maailman virassa olevat autokraatit ovat vanhoja miehiä. Ehdotus on kannatettava, samoin äänioikeusikärajan alentaminen esimerkiksi 16 vuoteen.

Listavaaliin siirtyminen henkilövaalin sijasta. Tätä kirjoittajat ovat esittäneet aiemmissakin teoksissaan. He perustelevat sitä sillä, että henkilöiden sijaan vaaleissa korostuisivat puolueiden ja ideologioiden väliset erot ja puolueilla vähenisi paine nostaa eri alojen julkimoita äänten kerääjiksi. Toisaalta muutos lisäisi puolue-eliittien valtaa ja todennäköisesti suosisi jo asemansa vakiinnuttaneita vallanpitäjiä, jotka pääsisivät helpommin puoluelistojen kärkeen. Se ei siis välttämättä lisäisi äänestäjien kiinnostusta politiikkaan.

Vaalien aikatauluja tulisi yhdistää, jotta vaaliväsymykseltä vältyttäisiin. Ruotsissa kunta-, alue- ja valtiopäivävaalit ovat samalla kertaa. Se olisi järkevää meilläkin. Kirjoittajat kieltäisivät myös vaaliliitot. Ne ovat äänestäjän kannalta ongelma, jos vaaliliitossa olevat puolueet ovat kovin etäällä toisistaan. Toisaalta jos tällainen uudistus tehtäisiin, tulisi vaalipiirit yhdistää, jotta poistettaisiin nykyiset piilevät äänikynnykset, jotka tekevät esimerkiksi Lapin äänestäjistä eriarvoisia Uudenmaan äänestäjiin verrattuna.

Blokkivaaleihin siirtyminen Ruotsin mallin mukaan. Tässä kirjoittajat näkevät etuja, koska äänestäjä voi äänestää tavallaan sekä puoluetta että tulevaa hallitusblokkia. Asia ei ole näin yksinkertainen, kuten Ruotsin äskeiset vaalit osoittavat. Kun tulos on hyvin tasainen, pienet vaa’ankielipuolueet nousevat turhan suureen rooliin. Suomalainen monipuoluejärjestelmä vaalien jälkeisine hallitusneuvotteluineen ja kompromisseineen on toiminut viime vuosikymmeninä varsin hyvin.

Äänestyspakkoa tulisi harkita. Belgiassa äänestysvelvollisuus on kirjattu perustuslakiin, Australiassa annetaan jopa sakkoja äänestämättä jättämisestä. Jaa-a, tämäkään uudistus ei yksin toimi demokratian perälautana, vai miksihän Pohjois-Koreassa 99,9 prosenttia äänestäjistä tukee Suurta Johtajaa Kimiä.

Oikeusvaltioperiaatetta tulee vahvistaa. Lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan erillisyys takaa sen, että valta ei pääse kasautumaan yhdelle puolueelle tai henkilölle. Kirjoittajat esittävät, että meidän tulisi seurata Ruotsia, jossa viranomaiset ovat riippumattomampia poliittisesta vallasta kuin Suomessa. Heillä on myös laajempi vapaus ja jopa velvollisuus kertoa tekeillä olevista suunnitelmista.

Journalismia tarvitaan yhteisen kielen pelastamisessa. Sosiaalisen median – ”viidennen valtiomahdin” – tehtyä jokaisesta meistä uutisten tuottajan, tarvitaan perinteistä journalismia erottelemaan tosiasiat valheista ja varmistamaan, ettei yhteinen kieli ja sanojen merkitys katoa salaliittoteorioiden ja tekoälyn luomien kuviteltujen todellisuuksien alle.

Villejäkin ideoita kannattaa kuunnella. Kirjoittajat pohtivat myös edustuksellisen demokratian vaihtoehtoja, kuten anarkistisia malleja työpaikkojen yleiskokouksineen, suoraa demokratiaa kansanäänestyksineen, asukas- tai asiakasraateja ja päättäjien valintaa arpomalla. Näitä suoran demokratian malleja olisi voinut esitellä tarkemminkin, koska niissä voisi olla yksi tulevaisuuden demokratian uusi ulottuvuus.

Kohti EU:n liittovaltiota. Demokratian jäähyväiset alkoivat talouden globalisaation vastareaktiona. Rajat ylittävälle kapitalismille ei ole kyetty kehittämään rajat ylittäviä demokraattisia instituutioita. Utopiaa maailmandemokratiasta tulisi kirjoittajien mielestä kuitenkin pitää yllä ja ”demokraattinen federalismi Euroopassa olisi järkevin lähitulevaisuuden reaktio etenkin Donald Trumpin johtaman Yhdysvaltojen Eurooppaa kohti osoittamiin uhkauksiin”.

Parlamentarismi on parempi perälauta kuin presidenttivetoinen demokratia. Yhdysvalloissa kongressi on Trumpin toisella kaudella pitkälti luopunut lainsäätäjän roolistaan ja antanut vallan Trumpille, joka presidentin asetuksillaan hallitsee maata. Kirjoittajat pitävät parlamenttivetoista demokratiaa puutteistaankin huolimatta hyvänä perälautana autoritaarisia vallananastajia vastaan. Olkaamme siis iloisia suomalaisen tylsän konsensusdemokratian kannattajia!

* *

Jäähyväiset demokratialle on hyvä yhteenveto demokratian ajankohtaisista haasteista ja uhkista, mutta se antaa myös kättä pidempää kaikille demokratian puolustajille. Eli Mörttisen ja Lahden sanoin: ”Älkäämme ainakaan jättäytykö unissakävelijöiden osaan, sillä peliä ei ole vielä pelattu.”

Pauli Välimäki

Kirjoittaja on saanut Suomen Tietokirjailijat ry:n apurahan tietokirjakritiikkien kirjoittamiseen.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua