Kanteleen kanssa ikimetsään – Pauliina Syrjälän käsissä perinnesoitin taipuu syvien tunteiden tulkiksi

Kuva: Sari Ayre

Karjalan kunnailla, kantele ja Ulla Katajavuori. Tämä yhdistelmä saa joka kerran roskan silmään, karjalaisista juuristani johtuen. Muuten kotimainen perinnesoitin on jäänyt minulle musiikillisesti vieraaksi ja sivuosaan. Kunnes syyskuussa alkoi tapahtua.

Toimituksen postilaatikko kolahti, ja kirjeestä paljastui heinäkuussa julkaistu cd-levy. Sydänmaat (2026) on kanteletaiteilija ja kansanmuusikko Pauliina Syrjälän (s. 1976) kolmas soololevy. Se koostuu kokonaan hänen omista sävellyksistään. Ne pohjautuvat pitkälle improvisaatioon, ja tälle musiikilliselle leikittelylle kantele näyttääkin avaavan loppumattomat metsäpolut.

Poluista voi tässä hyvällä syyllä puhua. Syrjälä ammentaa inspiraationsa luontokokemuksista, erityisesti metsistä. Voiko suomalaisempaa yhdistelmää olla: metsä ja kantele? Soittimet sekä Syrjälän käyttämät soittotikut on vielä tietenkin tehty puusta.

”Läsnä on myös surua: voivatko tulevat sukupolvet kokea koskemattoman luonnon ja muodostaa siihen sellaisen yhteyden, johon sain itse kasvaa”, Syrjälä huolehtii levyn saatetekstissä.

20- ja 5-kielisillä

Pauliina Syrjälän omin soitin on 20-kielinen Saarijärven kantele. Tällä levyllä niitä soi kaksin kappalein, nimittäin Kari Kauhasen vuosina 2002 ja 2022 rakentamat soittimet. Lisäksi kuullaan kahta 5-kielistä kanteletta, joista toinen on Ontrei Malisen vaskikantele. Sen rakensi Rauno Nieminen vuonna 2010.

Syrjälän mukaan juuri Saarijärven kantele on hänen ”sydämensä soitin”. Lisäksi hän käyttää sitä tutkimuksessaan ja musiikkinsa tekemisessä. Hän soittaa näppäilemällä, mutta hyödyntää myös erilaisia soittovälineitä – kuten maalisutia – ja kielten preparointia.

20-kielinen kantele soi kuin turboahdettu perinnesoitin, jonka tehot ja sointivärit vastaavat vahvaa kielisoitinorkesteria. Tämän vaikutelman pohjustaa jo levyn avausraita Pyörteissä, joka ihmiselämän lailla kulkee koko ajan levottomasti eteenpäin eri tasoilla.

* *

Poropeuran polviluista

Vihreän kuun ripatskassa kanteleen sointi on helmeilevän kirkas ja luonnollisen vaivaton. Tätä korostaa levyn erittäin onnistunut äänitys, miksaus ja masterointi, josta vastaa Alec Havinmaa.

Todella syviin vesiin mennään Kanteleen synty -kappaleessa, jonka innoittajana on ollut vuonna 1906 tallennettu karjalankielinen kanteleen syntyruno.

Runossa soitin tehdään ”poropeuran polviluista, sinisen hirven lavoista, lohen ruskian selästä ja hauen leukaluista”, kielet ”hiien ämmän hivuksista”. Kappaleen läpi kulkeva bassomelodia puolestaan pohjautuu runosävelmään, jonka Iivana Misukka Suistamosta soitti vuonna 1916.

Ovi auki turvapaikkaan

Traditio ja moderni maailma liittyvät luontevasti yhteen tällä levyllä. Sävellyksillä on syvän henkilökohtainen, lähes tunnustuksellinen merkitys ja vahva läsnäolon ja kokemisen tuntu. Se kutsuu kuulijan rauhoittumaan ja keskittymään. Levyprojekti on osa Koneen Säätiön tukemaa Syvälle-tutkimushanketta.

Huumorikin pilkahtaa: Pilvilampaan uniravia kahdelle 5-kieliselle kanteleelle vie lampaat seikkailemaan unimaailmassa. Soitinten teräs- ja vaskikielet soivat yhteen vastustamattomasti. Sävellys pohjautuu arkistonauhaan vuodelta 1936, jossa soittaa haapavetinen Antti Rantonen.

Levy päättyy rauhalliseen Havinaan, jossa Syrjälä avaa kuulijoille ovet omaan salaiseen kammioonsa.

”Suuren puun lehvästön alla, havinassa, on turvapaikka ja rauha.”

En ole koskaan erityisemmin pitänyt kantelemusiikista. Tämä levy muutti mielipiteeni täysin.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua