Elävää, jännittävää ja silti perusteellista – Ensimmäiset luonnonsuojelijat on kiehtova seikkailu Suomen luonnossa

Kuusamon Niskakoski. Kuva: I. K. Inha

Aloitetaan Aukusti Melasta. Hän on yksi Pauli Välimäen kirjan Ensimmäiset luonnonsuojelijat (Warelia, 2026) sankareista. Ennen kirjan avaamista en ollut kuullut hiiskaustakaan koko miehestä, nyt olen täysin hänen lumoissaan.

Samoin käy melkein kaikkien kirjassa esiintyvien miesten kohdalla – Suomen kansallispuistojen puolesta kynsin ja saappain taistelleet varhaiset luonnonsuojelijat ovat olleet totisesti erikoislaatuista porukkaa. Välimäen teos on kertomus heistä, mutta myös kiehtova aarreaitta Suomen eläimistä, kasveista ja kaikesta muusta elollisesta ja vähän elottomastakin kiinnostuneelle lukijalle.

Miesten? Niin, Suomen ensimmäisten luonnonsuojelijoiden joukossa ei ole yhtään naista. Miksi ei, sitäkin Välimäki miettii kirjan sivuilla. Palataan siihen tuonnempana.

No hyvä. Vuonna 1846 Kuopiossa syntyneen Aukusti Melan oikea nimi oli August Johan Malmberg. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia nimensä vaihtaneita, siis intohimoinen fennomaani.

Mela oli myös Suomen ensimmäisiä darwinisteja. Hän piti Kalevalan päivänä vuonna 1872 Vanhan (silloin vielä uutuuttan hohtavan) Ylioppilastalon juhlasalissa suomen kielellä (!) puheen, jossa julisti uutta oppia.

Puhe alkoi:

”Hyvät herrat! Johan te voitte arvata silloin kun pyysitte minua tätä esitelmää pitämään, mikä tämän lorun loppu tulisi olemaan: apinan heimolaisiahan me raukat olemme, en minä voi sitä auttaa, en totisesti. Tämä on tietysti monen korvissa outoa ja kovaa puhetta…”

Matti Meikäläisen maailmaa

Puhe aloitti pitkällisen oppikiistan yliopistossa ja ulottui myös kirkollisen ja tieteellisen maailmakuvan väliseksi mittelöksi. Vaikea Melaa oli voittaa ja vaientaa, hän oli humoristi ja nerokas sanankäyttäjä, joka julkaisi ensimmäistä suomalaista pilalehteä Matti Meikäläistä. Siinä hän tohti irvailla jopa omalle tieteenalalleen.

”Zoologia on tieto elukoista. Se jaetaan tavallisesti nelijalkologiaan, lintulogiaan, kalalogiaan ja räähkölogiaan, joka viimemainittu kuitenkaan, koska siihen kuuluu kirppuja, luteita ja muita sikamaisuuksia, ei oikein sovellu sivistyneen yleisön luettavaksi.”

Mela ei kuitenkaan ollut pelkkä huuliveikko. Omalla tieteenalallaan hän oli pedantti systeemaatikko ja työskenteli opettajana Hämeenlinnassa, Kuopiossa, Oulussa ja Helsingissä. Työssään hän huomasi oppikirjojen puutteet ja alkoi itse kirjoittaa niitä. Vuonna 1877 ilmestyi Lyhykäinen kasvioppi ja kasvio kouluja varten ja vuonna 1882 teos Suomen luurankoiset.

Lyhykäisen kasviopin alkulauseessa Mela kirjoittaa:

”Tätä paitsi on hyvä muistuttaa, että liitupalanen ja musta taulu ovat luonnontieteen opettajan luotettavimpia ystäviä.”

Hm, olisiko ajateltavaa Pisa-tulosten taivastelijoille…

Mela oli mukana luomassa suomenkielistä luonnontieteellistä sanastoa. Hänen keksimiään nimiä ovat muun muassa nuolihaukka, kiiruna ja kiljukotka. Hän keksi myös nimen mustankirjava paarmalintu, mutta se ei jäänyt pysyväksi. Nykyään lintu tunnetaan kirjosieppona.

Mela kirjoitti Vanamo-seuran Luonnon ystävä -lehteen paitsi eläinten ja kasvien elämästä myös eläinsuojelusta suomentaen vuonna 1902 teoksen Yleinen lintujensuojelu.

Mela kuoli vuonna 1904 vain 58-vuotiaana. Luonnon ystävän muistokirjoituksessa häntä ylistettiin:

”Melan erityinen tapa suhtautua toverina oppilaisiinsa, hänen suora luonteensa ja suoranainen vastenmielisyytensä koviin rangaistuskeinoihin, ei ole ihme, että hänen oppilaansa erityisellä rakkaudella häneen kiintyivät…”

Kuopiosta Snellmanninkadulta löytyy Melan muistomerkki, Hannu T. Konttisen veistämä pronssinen reliefi. Pitää poiketa siellä morjestamassa mainiota miestä.

Urho Kekkosen kansallispuisto kuvattuna vuonna 1983. Kuva: Urpo Häyrinen / Metsämuseo Luosto

* *

Neljä Jussia Lapissa

Välimäki kertoo kirjassa värikkäästi neljän Jussin Lapin-matkasta – Melan lisäksi Länsi-Lappiin tutkimusmatkalle lähtivät opiskelijatoverit Johan Norrlin, Johan Axel Palmén ja John Sahlbeg. Nuoret miehet olivat saaneet 8 000 markan apurahan ja tehtäväksi kerätä sammalia, jäkäliä, hyönteisiä ja äyriäisiä. He kiersivät Pallas- ja Oulastunturin sekä Kilpisjärven eli alueen, josta oli aikoinaan tuleva Suomen ensimmäinen luonnonpuisto ja ensimmäinen kansallispuisto.

Välimäen kirjan punaisena tai paremminkin vihreänä lankana kulkee Suomen pitkä, vaivalloinen, yllättäviä käänteitä, takaiskuja ja satumaisia onnistumisia sisältävä matka 41 kansallispuiston maaksi.

Ilman neljää Jussia siitä ei ehkä koskaan olisi tullut mitään.

Kesällä 1867 oli jäätävä, suuri nälkävuosi, ja kun nuoret luonnontieteilijät 12. toukokuuta saapuivat Muonioon, maa oli lumen ja jään peitossa eikä hyönteisten saati äyriäisten keräämisestä tullut mitään. He alkoivat seurata lintuja. Palmén innostui niin, että ornitologiasta tuli hänen erikoisalansa.

Linnutkin olivat myöhässä, joten miehet istuivat tuvassa ja lukivat – Palmén ja Mela Darwinia, harras kristitty Sahlberg Hegeliä…

Eikö joku voisi tehdä tästä neljä kuukautta kestäneestä kesäretkestä elokuvan?

Välimäen kirja on täynnä tällaisia kiehtovia tarinoita mutta myös ankaran tieteellistä asiaa. Se ei kuitenkaan ala puuduttaa missään kohtaa – kirjaa ei tohtisi laskea kädestä lainkaan, niin jännittävästi edetään kohti ensimmäisen kansallispuiston syntyä.

Opiskelijoita Tvärminnen kalliolammikolla vuonna 1930. Kuva: Tvärminnen eläintieteellisen aseman arkisto

* *

Kaarlo Linkolan Lapin-matka

Tällä matkalla yksi tärkeimmistä on Kaarlo Linkola, siis Pentti Linkolan isä. Juhannuksena 1925 Linkola lähti lapsuutensa kotikaupungista Kuopiosta linja-autolla pitkälle, tärkeälle matkalle Lappiin etsimään kansallispuistoiksi ja luonnonpuistoiksi soveltuvia kohteita.

Oulusta Linkola matkusti junalla Tornioon, sieltä linja-autolla Pelloon ja edelleen Mallatunturille ja Kilpisjärvelle, jonne saapui 4. heinäkuuta. Matka oli kestänyt viisi viikkoa. Viimeiset viisi vuorokautta edettiin veneellä, sillä Kilpisjärvelle ei ollut tietä.

Linkolalla oli mukana pieni vihko, johon raapusti lyijykynällä kasvien nimiä, löytöpaikkoja ja tärkeitä havaintoja, kuten ”Pippolakeron itäpuolella hauska hiekkaharjuseutu saatava kanssa puiston sisään”.

Kuusamossa Linkola kävi katsastamassa suojelluksi ehdotetun Oulankajoen. Hän hurmaantui jälleen:

”Olin yötä nuotiolla Oulankajoen viehkeällä rantaniityllä ja soisin, että jokainen suomalainen saisi nauttia samaisista luonnontunnelmista.”

Matkan jälkeen Linkola teki virallisen ehdotuksen kansallis- ja luonnonpuistoiksi luovuttaen ehdotuksensa Metsähallitukselle 15. toukokuuta 1926. Ensimmäiselle sijalle hän nosti Oulangan.

* *

Relander viivytti 10 vuotta

Eduskunta hyväksyi ehdotuksen vuonna 1928, mutta se ei sopinut presidentti Relanderille. Maalaisliiton mies ei luonnonpuistosta pitänyt ja keksi pyytää laista korkeimman oikeuden päätöksen. Korkein oikeus katsoi, että Oulankajoen ja Kutsajoen alueilla valtion omistusoikeutta ei ole täysin selvitetty ja suositteli, että lakia ei vahvisteta.

Näin Relander sai tahtonsa läpi ja kansallis- ja luonnonpuistojen suojelu siirtyi kymmenellä vuodella. Ensimmäiset neljä eli Pallas-Ounastunturi, Pyhätunturi, Heinäsaaret ja Porkkalan Stora Träskö perustettiin vastaa 1938.

Näistä Petsamossa sijainneet Heinäsaaret jäivät alueluovutuksessa Neuvostoliitolle ja Porkkalan Stora Träskö joutui sodan jälkeen Porkkalan vuokra-alueelle, jolloin kansallispuisto lakkautettiin.

Kaarlo Linkola kuvasi Heinäsaaria näin kauniisti:

”Missä hyvänsä kulkeekin, joka taholla saa nähdäkseen lintujen hauskoja askarruksia pesäpuuhissa, ruuanhaussa ja saaliinryöstössä. Varmastikaan ei ole ihmistä, joka ei viehättyisi vaikkapa tuntikausiksi katselemaan tätä valtavaa luonnonnäyttämöä, jonka erikoislaatuista tunnelmaa rannoilla pauhaavat aallot tehostavat.”

Onneksi edes Kaarlo Linkola sai tästä luonnonnäyttämöstä nauttia…

Kansi: Warelia

* *

Rolf Palmgren ja kotkaparin onni

No hyvä. Olen keskittynyt tässä jutussa vain muutamaan kirjan varhaiseen luonnonsuojelijaan, Välimäki esittelee heitä parikymmentä. Kuten esimerkiksi Einari Merikallion. Hänen eetoksestaan kertoo jotain, että toimiessaan vuonna 1918 punavankileirin vartijana Riihimäellä, hän kyseli vangeilta mitä nimiä nämä käyttivät eri linnuista.

Vankilanjohtaja ei tästä pitänyt, koska Meriluoto teki tuttavuutta vankien kanssa.

Merikallio kehitti myös lintujen linjalaskennan ja käveli Suomen päästä päähän laskien kaikki näkemänsä ja kuulemansa linnut.

Einari Merikallio Jäämerellä. Kuva: Otava 1924

Rolf Palmgrenista olisi voinut tulla koko tarinan päähenkilö, niin paljon ja hyvää työtä hän ehti tehdä. Halkojen ja eläinten myynnin aiheuttama skandaali Korkeasaaren eläintarhassa suisti kelpo miehen syvään ahdinkoon ja hän kuoli köyhänä, yksinäisenä ja unohdettuna Käpylän vaivaistalossa lokakuussa 1944,

Mutta kirjoittaa hän totisesti osasi. Näin hän kuvasi kotkaparin onnea:

”Pienempikokoinen koiras nokallaan hellästi hyväili puolisoaan ja korjaili sen höyhenpukua, ehkäpä parhaillaan esitellen sille, miten pari pienokaista olisi omiaan tekemään elämän rikkaammaksi ja vaihtelevammaksi siellä yksinäisyydessä. Joko puolisonsa tulevaisuudenkuvailuiden tai sitten pelkästään sukuviettinsä innostamana seurasi naaras sitä vapaaehtoisesti viereisen kalliokielekkeen alla olevalle pengermälle, morsiusvuoteeseen tuonne kimaltelevan lahdenpinnan yläpuolelle, antautuen siellä sille täydellisesti kokonaan.”

* *

Missä naiset?

Niin, se naisten poissaolo. Välimäen mukaan tähän on hyvä selitys. Luonnonsuojelu alkoi luonnontutkijoiden ja metsänhoitajien aloitteesta, eikä näihin ammatteihin otettu naisia 1800-luvun lopulla.

Välimäki nostaa kuitenkin esiin mielenkiintoisia nimiä. Elin Munsterhjelm tuli tunnetuksi lasten luontokirjojen kirjoittajana. Kirjailija, muusikko ja ammatiltaan postikonttorinhoitaja Costanne Ullner toimi 1900-luvun alussa näkyvästi Helsingin eläinsuojeluyhdistyksessä.

Ullner sai aikaan senkin ihmeen, että Suomessa vietetään 4. lokakuuta maailman eläinten päivää.

Viime vuosikymmeninä naiset ovat ottaneet eturivin paikat suomalaisessa luonnonsuojelussa: kirjailijat Eeva-Liisa Mannerin, Eeva Kilven ja Anni Kytömäen johdolla, Luonnonperintösäätiötä luotsaa Anneli Jussila, Suomen Luonnonsuojeluliiton nykyinen puheenjohtaja on biologi, opettaja Hanna Halmeenpää, Pirkanmaalla Terttu Laurila teki jättimäistä luonnonsuojelutyötä jota Kaija Helle yhä jatkaa, rakastettu luontotoimittaja Minna Pyykkö ehdotti Välimäelle kirjaa ensimmäisistä luonnonsuojelijoista, kettutytöt ja elokapinalliset ovat suurelta osin naisia.

Ehkä saamme joskus kirjan heistäkin. Toivottavasti sen nimi ei ole Viimeiset luonnonsuojelijat.

* *

Upeat kuvat täydentävät

Kirjoittaja Pauli Välimäki on radiostakin tuttu monipuolinen toimittaja. (Hän kuuluu myös Kulttuuritoimituksen tekijäyhteisöön.) Se näkyy niin sanankäytössä kuin draaman rakentamisessa. Akateeminen kankeus on kaukana kirjasta, jonka erityisyyttä ainutlaatuiset kuvat korostavat.

Ensimmäiset luonnonsuojelijat on harvinaisen elävä tietokirja, oikeastaan se on jännittävä ja värikäs seikkailukertomus Suomen metsissä, soilla, järvillä, joilla, saarilla ja tuntureilla.

Vuoden tärkeimpiä kirjoja ja ilman muuta tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon väärti.

Matti Kuusela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua