Kolme onnekasta sattumaa ja neljä tasavaltaa – arviossa Risto E.J. Penttilän englanninkielinen Suomen historia

Risto E. J. Penttilä. Kuvat: Otava

Kansainvälisen politiikan tunnettu asiantuntija Risto E. J. Penttilä (Ph.D., Oxford) on julkaissut pienen ja virkistävän kirjan. The History of Finland in a Nutshell (Otava, 2026) on tiivis, noin 160-sivuinen sujuva kertomus, joka jakautuu kymmeneen jaksoon ja niissä lyhyisiin teemakohtaisiin, keskimäärin puolentoista sivun mittaisiin alajaksoihin. Väliotsikoita on todella tiheästi, alajaksot ovat eräänlaisia suupaloja ja keskustelurepliikkejä. Teos on elävästi ja yhtenäisesti kirjoitettu, puhutun tekstin oloista tavalla, joka sopii esimerkiksi illallispöytäkeskusteluun. Penttilän itsensä mukaan kirjan lukaisee yhdellä Euroopan-lennolla, jollei satu olemaan menossa esimerkiksi Tallinnaan.

Penttilä kertoo laadukkaassa podcastissa, ettei teeskentele olevansa historioitsija eikä yritä olla akateeminen. Teosta ei ole rasitettu alaviitteillä eikä lähdeviitteillä, minkä lisäksi useat sitaatit jäävät anonyymeiksi. Kirjan loppuun olisi kuitenkin voinut lisätä havainnollistavan aikajanan olennaisista vuosiluvuista, kuten tärkeimmistä sodista, kuninkaiden, tsaarien ja presidenttien toimikausista sekä kunkin kolmen historiallisen pääjakson keskeisistä tapahtumista, kuten käänteentekevästä lainsäädännöstä (mm. vuoden 1734 laki) ja poliittisista tapahtumista (mm. Bobrikoffin murha).

Teos on kirjoitettu englanniksi ja suunnattu Suomessa vieraileville ulkomaalaisille, joille Penttilä on vuosien varrella tottunut selittämään muun muassa Suomen olemassaoloa Venäjän kyljessä. Teoksen vanhempana verrokkina voitaneen pitää Max Jakobsonin jotakuinkin samankokoista teosta Finland: Myth and Reality (Otava 1987). Penttilän kirja sopinee Suomen maakuvaa ja ”brändiä” esittelevänä ja vahvistavana selkeänä tekstinä hyvin esimerkiksi lahjakirjaksi Suomen historiasta ja ulkopolitiikasta kiinnostuneille.

Idea teoksen tarpeellisuudesta syntyi Nordeassa käydyssä illallispöytäkeskustelussa, jossa ruotsalainen toimitusjohtaja ei ollut tiennyt istuneensa entisen pääministerin vieressä. En ole varma, korjaantuuko Ruotsin talouseliitin tietämättömyys Penttilän kirjalla, ellei tieto siitä leviä Suomalais-ruotsalaisen kauppakamarin tms. yritysjohtajien verkoston kautta. Samanlaista tietämättömyyttä esiintyy myös Yhdysvaltojen hallinnossa, minkä korjaamiseksi Penttilä on myös tehnyt työtä useita vuosia.

Teoksessa on paljon osuvia kevennyksiä, kuten stereotypioiden avaamista ja oivallisia anekdootteja. Toisaalta sitä hallitsee pedagoginen ote, jolla pyritään tavoittamaan kiireiset lukijat. Hyviä muistisääntöjä ovat Ruotsin kuninkaiden luettelo ”kolme Kustaata ja yksi Kaarle”, Venäjän tsaarien ryhmittely ”Aleksanteri hyvä, Nikolai paha” sekä Suomen historian kolme onnekasta sattumaa (lucky strikes) eli 600 vuotta Ruotsin maakuntana, sata vuotta autonomisena suuriruhtinaskuntana ja lopulta sata vuotta nuorena itsenäisenä tasavaltana. Itsenäistyminen vuonna 1917 onnistui ajankohtana, jolloin sekä Saksa että Venäjä olivat heikkoja. Kolmijakoon pohjautuva jäsentely on tyypillinen Suomen historiaa esittelevissä teoksissa. Onnekkaat sattumat ovat lisäksi kirjan temaattinen jäsennys, jota Penttilä vertaa kansalliseen kasvukertomukseen (Bildungsroman).

Ruotsin vallan aikana Suomi oli itäinen maakunta mutta ei suinkaan siirtomaa, koska se ei ollut taloudellisesti alisteisessa asemassa ja kaikki sen kansalaiset olivat samanarvoisessa asemassa kuin emämaan kansalaiset. Pitkä ajanjakso Ruotsin maakuntana varmisti sen, ettei Suomi sulautunut osaksi itäistä kulttuuria, kuten muut suomalais-ugrilaiset heimot, vaan omaksui ruotsalaisen hallintoperinteen ja käyttäytymiskulttuurin. Venäjän vallan aika taas tarjosi mahdollisuuden harjoitella valtiona toimimista, koska Suomi oli vuonna 1809 saanut ”hyvän diilin” tsaari Aleksanteri I:ltä. Kontrafaktuaalisesti on mahdollista ajatella, että itsenäistyminen olisi ollut vaikeampaa tai jopa mahdotonta Ruotsin maakuntana.

Itsenäisyyden ajan Penttilä jakaa puolestaan neljään tasavaltaan:

• sotien välisen ajan Suomi, hallitusmuodon säätämisestä talvisodan puhkeamiseen (”toivon aika”, 1919–1939),
• kylmän sodan Suomi, YYA-sopimuksesta EU-jäsenyyteen (”pragmatismin aika”, 1948–1995),
• EU-Suomi, jossa Eurooppa on Suomen keskeisin viiteryhmä (”itsetunnon aika”, 1995–2023)
• NATO-Suomi, jossa EU on edelleen Suomen politiikan ja talouden ankkuri (”realismin aika”, 2023–).

Tätä kiinnostavaa ja myös rohkeaa ranskalaistyyppistä jaottelua tukevat perustellut havainnot siitä, että Suomi on, silloin kun mahdollisuus kansakunnan suunnan muutokseen on avautunut, kyennyt nopeasti liikkumaan akuuteissa kriiseissä ja käyttämään hyväksi harvoin avautuvan mahdollisuuksien ikkunan. Penttilä nimittää tätä valtio-opportunismiksi. Tunnettu viimeaikainen esimerkki on nopeasti muuttunut suhtautuminen NATO-jäsenyyteen.

* *

Penttilä katsoo Suomen eri ajanjaksoina tukeutuneen vuorollaan eri pääkaupunkeihin (Tukholma, Pietari, Berliini, Moskova, Bryssel, Washington, D.C.) ja menee tulkinnassaan sangen pitkälle nimittäessään tätä ”Armfeltin periaatteeksi”. Vaikka G. M. Armfelt olisikin ollut suomalaisen ulkopolitiikan arkkityyppi, ilmaisu ei ole erityisen onnistunut, sillä Armfeltin opportunismi poikkesi Suomen valtiojohdon myöhemmin pääosin onnistuneesti harjoittamasta historiatietoisesta reaalipolitiikasta.

Kustavilaisena aikana vaikutusvaltainen Armfelt tuomittiin Kustaa III:n kuoltua maanpetturina kuolemaan ja menettämään sekä omaisuutensa että aatelisarvonsa. Hän hakeutuikin palkkasoturin tavoin tsaari Aleksanteri I:n lähipiiriin ja oli olennainen toimija autonomisen suuriruhtinaskunnan muodostamisessa vuonna 1809. Armfelt oli kahden yksinvaltiaan ylivoimainen suosikki ja molempien palveluksessa, mitä Suomi ei ollut enää itsenäisyyden aikana. Kontrafaktuaalisena kysymyksenä on pohdittu sen merkitystä, että Armfelt neuvotteli suuriruhtinaskunnan osaksi myös Vanhan Suomen, joka sittemmin menetettiin osana J. K. Paasikiven luonnehtimia Neuvostoliiton ”legitiimejä intressejä”.

Neljää tasavaltaa koskevan jäsentelyn asemesta odotin kenties ennakkoluuloisesti teokselta voimakkaampaa painotusta Suomen viime vuosikymmenten lännettymiseen, jossa Penttilä on ollut vahva ja toisinaan poleeminen taustavaikuttaja, kuten ehdottaessaan ensimmäisenä 1991 julkisesti YYA-sopimuksen irtisanomista ja ennustaessaan loppuvuodesta 2022 Suomen hakevan lähikuukausina NATO-jäsenyyttä, mistä hän sai jopa oraakkelin maineen. Yllätys on myös piikikäs kommentti Ruotsin hallituksen harvinaisesta tarmonpuuskasta (rare burst of decisiveness), kun se päätti vuonna 1991 yllättäen Suomea informoimatta hakea EU-jäsenyyttä.

Omakohtaista tietoa Penttilä esittelee Pentagonin myötävaikutuksella alennushintaan tapahtuneesta Hornet-hankinnasta ja nuorsuomalaisen puolueen ajautumisesta tarpeettomaksi Lipposen I hallituksen aktiivisuuden vuoksi. Sijansa saavat myös kommentit pohjoismaisen yhteistyön hiipumisesta Covid-aikana, Nokia Oyj:n romahduksesta, protestanttisesta työmoraalista, vihreästä siirtymästä, byrokratian kasvusta, ylisääntelystä, maanpuolustuksen kokonaisturvallisuusstrategiasta ja suomalaisten alakuloisesta käytännöllisyydestä (melancholic pragmatism).

Suomen selviytymistä toisesta maailmansodasta perustellaan vahvalla puolustuksella, suurvaltojen keskinäisellä kilpailulla ja taitavalla diplomatialla. Penttilä suhtautuu, Risto Ryti -seuran nykyisenä puheenjohtajana, presidentti Rytiin hyvin kunnioittavasti ja katsoo tämän huijanneen saksalaisia henkilökohtaisella kirjeellään. Luultavasti saksalaisetkin tämän näkivät, mutta ajattelivat Suomen saamisen tällä tavoin jatkamaan sotaa olevan heidän itärintaman katastrofinsa viivyttämiseksi enemmän avuksi kuin Suomen päästäminen sortumaan Neuvostoliiton hyökkäykseen.

* *

Teoksen kerronta on nopeatempoista, pelkistettyä ja suoraviivaista. Toisinaan kirjasta lukiessa tuli mieleen Herman Lindqvistin juontama televisio-ohjelma Historiaa niin että hitaampia heikottaa, jolloin mukaan mahtuu pieniä virheitä. Esimerkiksi Suomen vapaista talonpojista ei mainita, vaikka se oli vuosisatojen ajan keskeinen ero verrattuna Viroon. Lisäksi 1930-luvun kyyditysten kohteiksi mainitaan ”communist sympathisers”, jollaisiksi harvemmin on kuitenkaan luonnehdittu edistyspuoluelaista entistä presidenttiä K. J. Ståhlbergiä tai silloista eduskunnan sosialidemokraattista puhemiestä Väinö Hakkilaa. Vuoden 1952 olympiatulta ei sytyttänyt Paavo Nurmi yksin, vaan kaksi suomalaista juoksijalegendaa yhdessä: Nurmi sytytti kentän tulimaljan avajaisissa ja Hannes Kolehmainen sytytti stadionin tornissa palaneen varsinaisen olympiatulen.

Toisaalta mukaan mahtuu kiinnostavaa kontrafaktuaalista pohdintaa, kuten kysymys siitä, miksei Kaarle XII hyökännyt Pietariin vaan Moskovaan. Kysymys on toki hypoteettinen, sillä olihan Pietari vasta perustettu juuri Ruotsilta Suuressa Pohjan sodassa vallatulle alueelle Inkeriin. Toisaalta kysymys on kiinnostava, sillä pitäähän Matti Klinge tunnetusti Suomen historian tärkeimpänä vuosilukuna Pietarin perustamista vuonna 1703.

Omakohtaisena muistona Penttilä kertoo Tahvanainen-nimisestä kuriirista, joka väitetysti olisi välittänyt Mannerheimin ja Stalinin salaista viestinvaihtoa Leningradin saarron välttämisestä, mutta ei vaikuta itsekään uskovan jännittävään tarinaan. Kysymys jakaa historiantutkijoiden mielipiteitä. Lapsuudenystäväni on joskus muistellut opiskeluaikojensa hankalaa poliittisen historian tenttikysymystä: ”Osallistuiko Suomi Leningradin piiritykseen?”

Myös presidentti Alexander Stubbin uusin kirja (Vallan kolmio: Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus; Otava, 2025) on kirjoitettu englanniksi (The Triangle of Power; Otava, 2025). Stubb (Furman) ja Penttilä (Yale) ovat molemmat opiskelleet Yhdysvalloissa. Penttilä ei rehentele opiskeluaikana Yalessa ja Oxfordissa syntyneillä tuttavuuksillaan, joskin esittää niistä, kuten aikaisemmin julkisuudessa, yksittäisiä anonyymeiksi jääviä mainintoja.

Sen sijaan teosta höystävät mainiot kevennykset saunasta ja kahvista suomalaisina rituaaleina sekä kunnioittavat anekdootit Penttilän vanhemmista, hävittäjälentäjänä toimineesta isästä ja ilma-akrobaattina toimineesta äidistä, suomenruotsalaisesta anopista ja vaimon Reenpää-suvusta. Suomalaiseksi erityispiirteeksi mainitaan menestys kaikessa, mikä edellyttää kypärän käyttöä: jääkiekko, maanpuolustus, rauhanturvaaminen, ralliautoilu, formula 1 -kilpa-autoilu, mäkihyppy jne. Teoksen lyhyissä henkilökuvissa esiintyvät lähes kaikki presidentit, kolmea lukuun ottamatta, sekä viime vuosikymmenten lännettymiskehityksen kaksi keskeistä pääministeriä (Paavo Lipponen ja Sanna Marin).

* *

Penttilä on maininnut esikuvanaan Henrik Meinanderin teoksen A History of Finland (Hurst, London, 2011), joka on kuitenkin selvästi Penttilän kirjaa laajempi. Teoksen lähin vertailukohta lienee pikemminkin Klingen laajasti tunnettu ja useille kielille käännetty Lyhyt Suomen historia (Otava, 1977), jota ulkoministeriö aikoinaan jakoi tehokkaasti. Kun toimin Suomen ensimmäisellä puheenjohtajuuskaudella EU:n ministerineuvostossa rahoitusalan asiantuntijaryhmän puheenjohtajana, annoin joulukuussa 1999 työryhmän toiseksi viimeisessä kokouksessa Klingen teoksen italiankielisen laitoksen lahjaksi Italian attasealle, joka oli minua työryhmän puheenjohtajana eniten kampittanut. Hän hämmentyi lahjasta kovin. Klingen pieni teos on vaikuttanut paljon siihen, millainen kuva Suomesta on ollut ulkomailla.

Toisin kuin Klinge, Penttilä ei mainitse Pietarin perustamisvuotta, vaan pitäytyy yleisemmin Paasikiven vakiinnuttamassa näkemyksessä pienistä valtioista yrittämässä selviytyä suurvaltojen aiheuttamassa myllerryksessä. Suurvallat ja niiden johtajien päätökset ovat muuttaneet Suomen asentoa historian eri käänteissä. Kärjistetysti voitaneenkin väittää, että Suomi on vain harvoin ollut pääosassa omassa historiassaan. Mauno Koiviston lakonisesti toteamaa ”Suomen ideaa” kansakunnan selviytymisestä täydentää Stubbin optimismia muistuttava teesi siitä, että kaikesta on selvitty.

* *

Pienestä maasta suurvaltojen armoilla on kaksi vertailevaa esimerkkiä muista Itämeren alueen valtioista: (i) Suomen lojaalisuudestaan palkinneella Aleksanteri II:lla on Senaatintorilla patsas, mutta Puolan kapinan hän samoihin aikoihin kukisti brutaalisti, ja (ii) saksalainen kenraali Rüdiger von der Goltz oli suuressa roolissa Suomessa vuonna 1918, mutta Virossa hän saksalaisten joukkojen komentajana ajoi häikäilemättömästi Saksan etua ja on yhtä epäsuosittu Virossa kuin Aleksanteri II on Puolassa.

Sattumallakin oli osuutensa. Nikolai II, viidestä autonomian ajan tsaarista heikoin, hävisi vuonna 1905 sodan Japania vastaan ja oli pakotettu hyväksymään liberaaleja uudistuksia, joiden seurauksena Suomeen tuli vuonna 1906 yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden vuonna 1917 kolmesta syystä: hän halusi välttää häiriöitä tavoitteessaan toteuttaa Venäjällä vallankumous, hän oli luvannut alistetuille kansoille itsemääräämisoikeuden, ja hän uskoi Suomen muuttuvan kommunistiseksi valtioksi. Stalin suostui talvisodan rauhaan vuonna 1940, koska pelkäsi Ranskan liittyvän sotaan Suomen avuksi ja lopetti Kannaksen suurhyökkäyksen vuonna 1944, kun halusi ehtiä valtaamaan Berliinin ennen länsivaltoja. Porkkala palautettiin tammikuussa 1956 Suomen hallintaan Stalinin kuolemaa seuranneen suojasään aikana.

* *

Klingen ja Penttilän teoksille on yhteistä, että ne ovat helppolukuisia mutta syvällisiä katsauksia maamme vaiheisiin. Molemmissa tarkastellaan Suomen menneisyyttä osana laajempaa eurooppalaista kehitystä. Kumpikin kirja yhdistää poliittisen historian talous- ja kulttuurihistoriaan, mutta Penttilä ei aloita Klingen tavoin esihistoriasta. Kumpikin teos tuo vahvasti esille suurvaltasuhteiden ja geopolitiikan merkitystä Stalinin kuuluisan ”maantieteelle emme voi mitään” -tokaisun hengessä. Penttilä painottaa enemmän henkilöhistoriaa, Klinge puolestaan aatehistoriaa. Näiden nivominen tiiviisti yhteen ei koskaan ole helppoa.

Klinge pohtii teoksessaan suomalaisten kielen, rodun ja kansallisen identiteetinmuodostuksen vaiheita, joita Penttilä ei juuri käsittele, lukuun ottamatta omakohtaisia kokemuksiaan viron ja unkarin kielistä. Toisaalta Penttilä tuo kulttuurista ulottuvuutta esille hieman name-dropping-tyylisesti arkkitehtuurista, kaunokirjallisuudesta, maalaustaiteesta ja musiikista. Suomen taiteen kultakauden edustajia lueteltaessa Albert Edelfeltiä ei mainita, vaikka hän lienee heistä kansainvälisesti tunnetuin.

Mainitsematta jäävät myös maineeltaan kiistelty ja ristiriitainen G. M. Sprengtporten sekä Lauantaiseura, joka vei eteenpäin Suomen kulttuuria ja tiedettä monella yhteiskunnan osa-alueella. Seuraleikkiä muistuttavalla tavalla Penttilä kehottaa kysymään toisilta, keitä he haluaisivat olla Muumeissa ja Kalevalassa. Kapellimestariemme korkea globaali profiili esitetään aiheellisesti musiikkiopistojen ja kapellimestareita kouluttaneen Jorma Panulan ansiona, samoin kuin erinomaiset PISA-tulokset peruskoulunopettajille delegoidun toimintavapauden tuotoksena.

Penttilä rytmittää Suomen historiaa kulttuuripainotteisiin ja askeettisiin jaksoihin hauskalla ja oivaltavalla kulttuurisella vertauksella Antiikin Ateenaan ja Spartaan, jossa Ateena edustaa sivistystä, tiedettä ja henkistä kestävyyttä, ja Sparta puolestaan kurinalaisuutta ja peräänantamattomuutta. Sotavuosina ja etenkin talvisodassa korostunut Suomen asema idän ja lännen välissä sekä muun muassa länsimaisen kristinuskon ja ortodoksisen uskon kohtauspaikkana olisi ansainnut pidemmän pohdinnan. Penttilä on viitannut Samuel P. Huntingtonin teesiin sivilisaatioiden kohtaamisesta, jossa Suomi olisi ollut vaarassa joutua rajan väärälle puolelle. Toisaalta käsitellyksi tulee Suomen valtion synty autonomisena suuriruhtinaskuntana Napoleonin sotien alaviitteenä, kuten on värikkäästi toisaalla todettu. Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 tapahtunut ”Suomen korottaminen kansakuntien joukkoon” tapahtui Venäjän strategisten etujen turvaamiseksi kolmesta syystä: puskurivyöhyke Ruotsiin, eurooppalaisen valistuneen yksinvaltiaan imago ja taloudellinen pragmatismi.

Kenties suurin ero Klingen ja Penttilän teosten välillä on tapa käsitellä eurooppalaista yhteyttä. Klinge näkee Suomen tiiviisti osana Euroopan poliittista ja kulttuurista piiriä, ei erillisenä reunamaana. Klingen teos on ilmestynyt pari vuotta Urho Kekkosen suuren menestyksen, vuoden 1975 ETYK-huippukokouksen jälkeisissä euforisissa jälkitunnelmissa ja Kekkosen henkilöpalvonnaksi yltyneenä aikana, jolloin hänet oli valittu ulkopolitiikan takuumiehenä neljäksi vuodeksi poikkeuslailla jatkamaan presidenttinä.

Penttilä sen sijaan pitää 1970-lukua suomettumisen ja kotiryssien aikakautena, jolloin Suomen asema lännettymisessä oli vielä vahvasti vaiheessa. Penttilän neljän tasavallan jäsentelyssä Suomen asema reunamaana on muuttunut vasta itsetunnon aikana eli kolmannessa tasavallassa ja viimeistään realismin aikana eli neljännessä tasavallassa. Talouden kansainvälistymisen, EU-jäsenyyden ja globalisaation näkökulmasta Penttilän näkemys on uskottavampi.

Kaiken kaikkiaan kysymyksessä on omaperäinen, sivistynyt ja hauska teos, jota voi lämpimästi suositella.

Ilkka Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua