Kuin kuvastimessa #55: Elokuu (1956)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Elokuu. Suomi, 1956. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Matti Kassila pohjautuen F. E. Sillanpään romaaniin. Pääosissa: Toivo Mäkelä, Emma Väänänen, Rauni Luoma, Aino-Maija Tikkanen.

Suomalainen elokuva kärsii maantieteestä. Suomi on Euroopan reunalla ja siksi monessa mielessä takamatkalla. Esimerkiksi tšekkiläisen elokuvan luova runsaus selittyy kansainvälisyydellä. Kommunistinen Tšekkoslovakiakin tuotti rohkeaa ja kiinnostavaa elokuvataidetta (ja kirjallisuutta, jonka varaan elokuvataidetta rakennettiin) vuosikymmenien ajan, osin koska Tšekki ja Slovakia ovat keskellä Eurooppaa. Kommunikaatiota naapurimaiden kanssa ja sitä kautta omaksuttua kulttuurista perimää on minkään hirmuvallan mahdotonta pyyhkäistä pois sormia napsauttamalla.

Samalla Suomi on ollut itsenäisenä valtiona olemassa vain vähän aikaa, joten historiakäsityksemme on suppea ja itsetuntemuksemme heikkoa. Sen vastapainona ikkunat Eurooppaan ja muuhun maailmaan pidetään visusti kiinni. Maamme ei omassa epävarmuudessaan aina halua myöntää edes niitä kansainvälisiä vaikutteita, joita se on saanut: Ruotsi, Venäjä, jossain määrin Saksa ja sittemmin Yhdysvallat. Rikkaan kulttuurihistorian omistavasta veljeskansasta meidät erottaa ylemmyydentuntomme ja liian leveä merenlahti.

Edellisellä en tarkoita vähätellä elokuvataiteen merkitystä kansallemme. Elokuva on viimeisinäkin vuosikymmeninään puhutellut suurta yleisöä ja tuonut katsojia penkkeihin. Elokuva on myös yksi niistä taiteenlajeista, joihin panostetut rahat tulevat voitolla takaisin (siksi nykyisen hallituksen sen eräässä vaiheessa harkitsemat ideologiset tukileikkaukset olivat niin päättömiä: niitä ei voinut perustella edes finanssien kautta).

* *

Suomalainen elokuva on kuitenkin tuottanut kansainvälisellä mittapuulla vain vähän mitään huomionarvoista. Merkittäviä teoksia ei ole ilmestynyt joka vuosi, välillä hädin tuskin edes vuosikymmenessä. Vaikka teknistä osaamista on ollut, käsikirjoittaminen ja elokuvanäytteleminen olivat kauan vaikeita rasteja. Jälkimmäinen ei johtunut näyttelijöiden osaamattomuudesta vaan ohjaajien. Ohjaajat eivät pitkään osanneet valmentaa teatteritaustasta tulleita näyttelijöitä siihen, miten elokuvakameran edessä toimitaan.

Käsikirjoittamisen ongelmat… En osaa sanoa, miksi koherentin kokonaisuuden kirjoittaminen oli ja tuntuu edelleen olevan niin monille niin iso haaste. Se on kuitenkin selvää, että kovin inspiroituneita ja kirjallisesti suuntautuneita edes viime vuosien hitit eivät ole olleet.

Matti Kassila on tämän vuoksi yksi harvoista varhaisista Suomi-elokuvan ohjaajista, joka on todella oivaltanut ammatistaan jotain syvempää. Kassila nimittäin ymmärsi kirjallisen kulttuurimme merkityksen hyvien tarinoiden synnyttäjänä ja samalla elokuvakameran roolin toisenlaisen todellisuuden tallentajana: Näyttelijän täytyy esiintyä kameralle, joka on intiimi tirkistelijä. Ei kuvitellulle yleisölle.

Hyvin harva suomalainen elokuva tätä nykyä perustuu tasokkaaseen tai tunnettuun kirjalliseen lähteeseen, vaikka kiinnostavia kirjoja tuotetaan edelleen joka vuosi vaikka millä mitalla. Kassilan teoksista monet perustuvat tunnettujen kirjailijoiden teksteihin. Lista on vaikuttava: Agapetus, Hella Wuolijoki, Ilmari Kianto, Aila Meriluoto, Mika Waltari…

* *

Yksi esimerkki Kassilan kirjallisesti inspiroituneista teoksista on Elokuu (1956), joka perustuu Nobel-palkitun Frans Eemil Sillanpään romaaniin. Kyseessä ei ole suoranaisesti unohdettu elokuva, mutta sen merkitys suomalaisen elokuvan kaanonissa on ajan kanssa vähentynyt. Komisario Palmut pysyvät ohjaajansa tunnetuimpina filmeinä ja Radio tekee murron (1951) taitaa olla myös nykyään tunnetumpi teos.

Muutama vuosikymmen sitten oli vielä toisin. Vuonna 1992 suomalaiset elokuvakriitikot valitsivat Elokuun kautta aikain kolmanneksi parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi. Teos jakoi sijoituksen Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955) ja Valentin Vaalan Ihmisiä suviyössä -teoksen (1948) kanssa. Kumpikin näistä muuten kirjallisia adaptaatioita, jälkimmäinen niin ikään Sillanpään teokseen pohjautuva.

Väitän, että nykyään Elokuu ei olisi vastaavanlaisen äänestyksen kärkikolmikossa. Se ei luultavasti olisi edes kärkikympissä tai ehkä edes top 20 -listalla. Kyse ei ole siitä, että viime vuosikymmeninä olisi tuotettu ylivoimaisen erinomaisia elokuvia tai että Elokuu olisi huono filmi, vaan siitä, että aika ja entropia tekevät tehtävänsä taiteenkin saralla. Erityisesti niin nuoren taiteen kuin elokuvan. On vaikeaa luoda jotain sellaista, joka on ylisukupolvisesti muistettua edes kriitikkojen (joiden, hah hah, pitäisi olla asiantuntijoita) keskuudessa.

* *

Kanavanvartija Viktor Sundvall viettää helteistä kesäpäivää hämäläisessä kylässä. Sundvallia esittää komediallisen campin taitaja Toivo Mäkelä, joka vääntää Elokuussa perushahmonsa mutkalle ja luo samalla uransa parhaan roolisuorituksen.

Sundvallin suurieleinen paasaus on tragikomediaa. Kukaan hänen ympärillään ei jaksa alkoholisoituneen miehen mölinöitä. Koristeellisen kaunopuheinen ja toisaalta häijy Sundvall kuvittelee itsensä hengen jättiläiseksi. Hän toteuttaa itseään rustaamalla näytelmiä paikkakuntansa kesäteatterille. Helpon työn ohella jää muutenkin aikaa, ja se kuluu rattoisasti juopotellen, korttia pelaten ja maristen pitkään kärsineelle vaimolle.

Tänä hikisenä lauantaina kaikki muuttuu. Katkeruudessa elävä pariskunta saa Tampereelta vieraakseen Viktorin nuoruudenihastuksen, Maijan (Rauni Luoma), jolla on tuliaisinaan konjakkipullo. Vain vaivoin kasassa pysyneet kulissit rysähtävät viimein kasaan.

Kuvaavaa on, että Sillanpään omasta alkoholismista inspiroitunut romaani jäi vaille loppuviimeistelyä tekijänsä ryyppäämisen vuoksi. Jos Viktor on näkemys ”taatasta” itsestään, on kyseessä itsesäälin Suomen ennätys. Maailman arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon saanut mies esittää itsensä joutavia rustailevana tyhjänjauhajana, joka ei ole koskaan toteuttanut unelmiaan. Kassila on luultavasti ymmärtänyt kontrastin hyvin. Siksi teos ei säästele Viktoria, joka ansaitsee katsojan ymmärryksen mutta on ihmisenä itsekeskeinen mulkku.

* *

Elokuu on yhdistelmä vanhahtavaa ja modernia. Teos hyödyntää moninaisia kertojaääniä, niin kaikkitietävää kertojaääntä kuin henkilöiden sisäisiä monologeja. Vaikka kertojaäänet ovat tyylikeinona ”epäelokuvamaisia”, korostavat ne tämän teoksen kontekstissa modernistista subjektivismia.

Kuvaus on klassisesti rajattua, mutta Esko Nevalaisen ansaitusti Jussi-palkittu kameratyö ottaa vapauksia kamera-ajoissa, tarkasti sommitellussa valaistuksessa ja eräässä huomiota herättävän fantasmaattisessa kohtauksessa. Kertomuksen syväpsykologinen ihmiskuva tuo mieleen Ingmar Bergmanin varhaisteokset. Kerrankin tällainen vertailu ei ole suomalaisen elokuvan tapauksessa täysin tuulesta temmattu.

Bergmanista puheen ollen: ohjaajan tunnetuimpiin kuuluva teos, Seitsemäs sinetti (1957), esitettiin vuonna 1957 Cannesin elokuvajuhlilla, jonka kilpasarjassa oli mukana myös Elokuu. Lisäksi Cannesin kilpasarjassa tuona vuotena olivat muun muassa sellaiset klassikot kuin Andrzej Wajdan Kanal (1957), Robert Bressonin Kuolemaantuomittu on karannut (1956) ja Federico Fellinin Cabirian yöt (1957), jotka ovat kaikki elokuvahistorian peruskauraa ja pakollista katsottavaa jokaiselle aloittelevalle cinefiilille. Nämä kolme ja Seitsemäs sinetti ovat saaneet julkaisut maailman huippuelokuvia kotikatsomoille julkaisevan Criterion Collectionin kokoelmassa, enkä pidä mahdottomana, että Elokuukin voitaisiin nähdä joskus vaikka firman striimipalvelussa.

Kaikkien edellä mainittujen ohitse Cannesin pääpalkinnon voitti William Wylerin Oscar-ehdokkuuksia haalinut ja sittemmin unholaan vajonnut Onnellisen laakson kansa (1956).

Entropiaa? Entropiaa!

Mikko Lamberg

Elokuun voi katsoa kuka tahansa Yle Areenasta. Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua