Kuvat: Tammi / Marjaana Malkamäki
KIRJAT | Kirjailijalle kirjoittaminen on henkivakuutus ja elinehto. Henkivakuutus on jo kertalleen lopettaneen Riitta Jalosen viidestoista romaani.
”Tapahtumat vilautetaan lukijalle pieninä takaumina, välähdyksinä, ohi kulkevina sirpaleiden kudelmana.”
ARVOSTELU
Riitta Jalonen: Henkivakuutus
- Tammi, 2026.
- 139 sivua.
Riitta Jalonen (s. 1954) ilmoitti vuonna 2022, että Omat kuvat (Tammi, 2022) jää hänen viimeiseksi romaanikseen. Nyt häneltä on kuitenkin ilmestynyt jälleen uusi teos nimeltä Henkivakuutus (Tammi, 2026), joka on Jalosen viidestoista romaani.
Tarina alkaa kohtauksella, jossa minäkertojana toimiva kirjailija katselee ulos ikkunasta, kun naapuritalossa suunnitellaan vanhan pihakuusen kaatamista. Kirjailija on päättänyt lopettaa kirjoittamisen vuonna 2022, mutta samalla elämästä on kadonnut merkitys ja tilalle tullut päivien merkityksettömyys.
”Painan pään käsien väliin kämmenten lämpöön. Sillä lailla ihmiset tekevät hakiessaan omista käsistään lohdutusta ja niin pientä tilaa, ettei kukaan voi sinne kurkistaa mutta ei sinne voi itsekään paeta.”
Lopulta kuusen runko pätkitään paloiksi ylhäältä alas asti, kunnes jäljellä on enää vain hävitettävä kanto. Aivan kuin kirjailija kadottaisi samalla tavalla itseään pala palalta, kun ei enää kirjoita. Kirjoittamisesta ei edes tulee mitään, sanat pakenevat kynää, mutta sisäinen pakko ajaa takaisin muistikirjan äärelle. Hitaasti kirjoittamisen palo jälleen herää ja sanoja alkaa tulla, sillä todellisuudessa kirjoittaminen on kirjailijalle elinehto.
”Kun pysäytin kynän, pienensin kirjoittamisen rakentamaa myötätunnon pesää, jossa toivo oli tottunut asumaan. Paras henkivakuutukseni on kaunokirjallisuuden antamaa, kirjoittamista ja lukemista.”
Rakenteellisesti teos on jaettu kymmeneen lyhyeen osaan: Kynä, Morsian 1972, Kaksi sanaa, Kuoret, Sylit, Kello, Kärpäset, Ooppera, Imupaperi ja Vahanukke. Luvut ovat niin ikään lyhyitä ja fragmentaarisia, ja teos onkin varsin nopealukuinen. Sirpaleinen muoto muistuttaa Joel Haahtelan pienoisromaaneja, vaikka tyyli onkin eri. Tunnelma kertojan pään sisällä on haikea. Minä-preesens luo hetkellistä, intiimin läsnäolon tuntua. Kaiken keskiössä tikittää henkivakuutuskello.
”Ruumis on kuin koti, jossa on tavaroita mutta myös näkymätön kodin henki. Ruumis imee ja hautaa itseensä kokemuksia kyselemättä ovatko ne hyviä vai pahoja. Mielen osa on unohtaa, muistaa ja muuttaa.”
* *
Henkivakuutuksesta löytyy niin paljon yhtymäkohtia Jalosen todelliseen elämään, että väistämättäkin romaaniksi tai autofiktioksi nimettyä teosta lukee omakohtaisena. Esimerkiksi minäkertojan nimi on Elisa, Jalosen toinen nimi Elisabet. Kertojan puoliso puolestaan on nimeltään Johan, joka on Olli Jalosen kolmas nimi. Kertoja kertoo syntyneensä 22.5. Outokummussa, Jalonen itse on syntynyt samana päivänä Kuusjärvellä, joka on osa Outokumpua. Kertoja on nuoruudessaan sairastunut tuberkuloosiin aivan kuten Jalonenkin. Kertoja on kirjoittanut teoksen nimeltä Enkelitytöt, joka oli Jalosen esikoisromaani (Tammi, 1990). Henkivakuutuksessa puhutaan myös kertojan nuorena kuolleista enoista samoilla nimillä kuin todellisuudessakin. Ja niin edelleen.
Tapahtumat vilautetaan lukijalle pieninä takaumina, välähdyksinä, ohi kulkevina sirpaleiden kudelmana. Teos toteuttaakin fragmentaarisuuden ydinajatusta, jossa fragmenttien väliin jäävä tyhjä tilaa kertoo lähes enemmän kuin itse sanat.
”Ilmiselvät asiat ovat nimensä veroisia, ilmiselviä. Ne eivät kaipaa ympärilleen ymmärtävän puheen tulvaa. Ilmiselvillä asioilla pitää olla ympärillään ilmaa.”
Juuri näin Jalonen onkin pienoisromaanissaan tehnyt, kirjoittanut ilmiselvien asioiden vierestä ja sivusta menemättä suoraan kohti. Kieli on Jaloselle tyypilliseen tapaan erittäin hiottua ja läpiajateltua, nautinnollista lukea. Teoksen pohdinnat tuntuvat eräänlaiselta tilinpäätökseltä, yritykseltä ymmärtää mennyttä elämää.
”Ajan yksi tehtävä on muuttaa meitä ja luoda ymmärrystä omaan ja toisten olemiseen. Se ei tarkoita ominaisuuksien hylkäämistä, vaan niiden kirkastamista. Mitä enemmän ymmärrystä kertyy, sitä enemmän oppii antamaan arvoa sille mikä ihmisessä on.”
Olisin kuitenkin kaivannut tarinaan enemmänkin välähdyksiä ja pieniä hetkiä kertojan elämästä. Itselleni teos jätti hieman hajanaisen ja onton olon: tässäkö tämä nyt oli. Ehkä sukelluksessa kirjailijan muistoihin ei sittenkään menty aivan niin syvälle kuin olisi voinut?
Kati-Annika Ansas
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Johdatus häpeän ja kelvottomuuden teologiaan – arviossa Paavo Kettusen Kelpaanko minä?
KIRJAT | Kaksiosaisen sarjan avausosa on jatkoa kansallisesti ja kansainvälisesti ansioituneen teologin häpeää, syyllisyyttä ja sielunhoitoa käsitteleville julkaisuille.
Metafiktion klassikko – arviossa Flann O’Brienin Hullu kuningas puussa
KIRJAT | Vuonna 1939 ilmestynyt irlantilainen metafiktiivisen satiirin klassikkoteos on vihdoin ilmestynyt suomeksi.
Jörn Donner lehtikirjoittajana – arviossa Kai Ekholmin Kirjoittaminen on helvettiä
KIRJAT | Jörn Donner oli intellektuelli, joka pani meidät reagoimaan ja ajattelemaan, kenties tuntemaan itsemme hieman paremmin.
Outo mies Venäjältä tapetaan itärajalle, minkä myötä Arto Ratamolla on käsissään vuosisadan soppa – arviossa Shivan silmä
KIRJAT | Uusimmassa Arto Ratamo -seikkailussa kuvaillaan pelottavan realistisesti, miten suurvaltojen sählääminen voi johtaa kolmanteen maailmansotaan.