Kuin kuvastimessa #51: Itke rakastettu sydän (1974)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

La gueule ouverte. Ranska, 1974. Ohjaus ja käsikirjoitus: Maurice Pialat. Pääosissa: Nathalie Baye, Hubert Deschamps, Philippe Léotard, Monique Mélimand.

Taide käsittelee kaikkia elämään ja sen ulkopuolelle kuuluvia asioita. Kuolema on yksi tärkeimmistä niistä. Sivilisaatiomme peruseepokset liittyvät kuolemaan ja sen kanssa toimimiseen. Gilgameš on kertomus kyvyttömyydestä hyväksyä kuolevaisuus. Odysseiassa palataan takaisin kotiin kuoleman varjon alta, huolissaan oman jatkuvuuden turvaamisesta, perinnöstä. Uusi Testamentti on monen muun asian lisäksi kuvaus kuoleman voittamisesta niin todellisessa kuin metaforallisessa mielessä.

Vaikka niin iso osa kulttuurimme peruskivistä on muurattu kuoleman todellisuuteen, populaarikulttuuri ei halua käsitellä aihetta. Kulutusbileet latistuvat, jos aiheeksi nousee kaiken rajallisuus. Samalla muistetaan hokea, kliseisesti, että olemme nyky-yhteiskunnassa vieraantuneet kuolemasta. Kenties, mutta samalla minua ärsyttää tämän hokeman yksitotisuus. Kuolemaa ei ole mukava seurata. Vaikka popin näkemys kuolemasta on infantiili, on täysin ymmärrettävää, ettei tosiasioista haluta muistuttaa tavan tallaajia.

Olen todistanut ihmisen kuolemaa elämäni aikana pari kertaa. Se on paljon harvemmin kuin monilla terveydenhuollon ammattilaisilla ja toisaalta useammin kuin joillain muilla ihmisillä. Tapahtuma vieraannuttaa maallikkoa, koska se on katsaus reaaliseen, totuuteen krumeluurin alla. Kuolema on aina riisuttu niin paljaaksi, koruttomaksi. Siinä selitykset raukeavat.

* *

Kun ihminen on hypännyt pimeänä iltana kerrostalosta katuun, taustalla ei soi dramaattinen musiikki. On pääosin hiljaista, poliisit kävelevät ympärillä vakavina ja ohjaavat töllistelijöitä sivuun, ambulanssihenkilökunta yrittää elvyttää sen minkä voi, jos voi. Kun taas ihminen vetää viimeisiä henkäisyjään sairaalasängyssä, on hänen katseessaan jo tyhjyys, joka odottaa meitä kaikkia: kaiken suuri tasoittaja.

Kuolema esitetään meille viihteenä. Western-pahiksia tulitetaan tantereeseen, kauhuelokuvissa puukotetaan kaulaan veren roiskuessa uudelle tapetille, kuolinvuoteella lausutaan vaimeat hyvästit rakkaimmille ja vaivutaan ikiuneen. Se on estetiikkaa, joka käyttää kuolemaa fetisisminsä symbolina.

Sille on paikkansa, mutta sen vuoksi populaarikulttuurin näkemykset kuolemasta ovat lähes väistämättä lapsellisia. Niillä on hyvin harvoin mitään tekemistä kuoleman todellisen sotkuisuuden ja yhdentekevyyden kanssa. Yhtenä päivänä istut kotona kärsimässä mahanpuruista, viikon päästä lääkäri kertoo pesäkkeiden levinneen kaikkialle. Ei näissä asioissa ole dramaturgiaa, jos niistä ei tongi sitä esiin väkisin. Kuolema on banaalia. Sitä ei haluta hyväksyä, koska jos kuoleminen on latteaa, mitä se kertoo elämästä?

* *

Joitain rohkeita taiteilijoita on, jotka ovat päässeet kertomaan näkemyksensä kuoleman todellisuudesta ja saanet ihmeen kaupalla siihen myös rahoitusta. Maurice Pialat’n Itke rakastettu sydän (1974) on tällainen elokuva. Filmin suomalainen nimi on karsea kaikessa imelyydessään. Alkuperäinen nimi La gueule ouverte (”kita ammollaan”) on kuvaavampi. Se tuo esille niin kuolevan ihmisen katseen vieraannuttavuuden kuin läheisten kyvyttömyyden käsitellä pelkoa, kuolevan töllistelyn.

Monique Mélimand esittää Moniquea, naista jolla todetaan tappava sairaus. Kärsimyksen edetessä naisesta tulee pian vuoteenoma, kivulias ja riippuvainen muista ihmisistä. Asian kanssa kamppailevat kuolevan itsensä lisäksi myös hänen monin tavoin oirehtiva ja oikutteleva aviomiehensä Roger (Hubert Deschamps) kuin poika Philippe (Philippe Léotard).

Pialat’n ja hänen kuvaajansa, monia klassikoita luoneen Néstor Almendrosin, katseet eivät kohdistu yksin kuolevan kokemukseen vaan tapahtuman aiheuttamaan järistykseen perhepiirissä. Kaikki kuvataan äärimmäisellä realismilla. Elokuvassa ei ole musiikkia. Ihmiset esiintyvät kaikessa itsekkyydessään ja monimuotoisuudessaan. Vielä kuolemaakin turruttavampaa on katsoa elävien pyristelyä. Ja makuuhuoneen hirveää 1970-lukulaista tapettia, jota kuoleva saa tuijottaa viimeisinä päivinään.

* *

Ote on tyypillinen ohjaajalle. Pialat oli moniongelmainen ihminen, joka puhui mielellään elämänsä karuudesta. Tosiasiassa edes hänen lähimmät työtoverinsa eivät tienneet, mikä miehessä oli totta ja mikä ei. Oli miten oli, hänellä oli elokuvissaan empaattinen ote ihmisyyteen, mutta tässä empatiassa ei ole mitään makeilevaa. Jos hänen elokuvissaan koskettaa jokin, se on niiden kyky tehdä jotain yksityiskohtaista ja pientä yleismaailmalliseksi ja ymmärrettäväksi.

Vaikka yksi kuolee, elämän on jotenkin jatkuttava. Mikään ei pysähdy, ei voi pysähtyä. Philippe käsittelee asiaa tyttöystävänsä kanssa. Rogerin toimet näyttävät kaikessa itsekeskeisyydessään karseilta mutta peittävät alleen moninaisen pelon ja surun. Leskeksi jääminen on yksinäisyyttä, oman vanhuutensa myöntämistä. Menetys ei ole vain sana.

Michael Haneke on pitänyt Pialat’n teosta yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Ehkä tämä innostaa jotain katsomaan teoksen. Kyseinen anekdootti ei ole omissa silmissäni kehu, koska pidän Hanekea Pianonopettaja-elokuvaa (2001) lukuun ottamatta rajusti yliarvostettuna ohjaajana ja teoreetikkona, jolla ei ole käsitystä todellisuuden kouriintuntuvuudesta. Tehtäköön siis selväksi, että Itke rakastettu sydän -elokuvassa ei ole mukana Haneken postmodernia virnuilua tai sadismia. Se on vahvasti koettu, eletty elokuva.

Mikko Lamberg

Itke rakastettu sydän on saatavilla Gaumontin julkaisemana Blu-rayna. Elokuvasta on myös olemassa Eureka!-yhtiön Masters of Cinema -sarjan tasokas mutta valitettavasti loppuunmyyty DVD-julkaisu.

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua