Harjoitus, joka epäonnistuu aina – Miksi The Rehearsal on aikamme tärkein televisiosarja?

Nathan Fielder. Kuva: HBO Max

Artikkeli sisältää juonipaljastuksia.

Katsoin The Rehearsalin ensimmäisen jakson kaverin satunnaisesta suosituksesta, tietämättä sarjasta oikeastaan mitään. Ajattelin, että luvassa on jälleen yksi amerikkalainen reality-formaatti, jossa ihmisiä nolataan piilokameralla. Myötähäpeää ja ylemmyydentunnetta omasta erinomaisuudesta siis tiedossa ”onneksi en itse ole tuollainen” -tyyppisesti.

Puolen tunnin jälkeen istuin sohvalla hiljaa ja mietin: mitähän tuossa juuri tapahtui? HBO:n The Rehearsal ei nolaa ketään, tai oikeastaan se nolaa meitä kaikkia, tekijäänsä ennen muuta, mutta ennen kaikkea se tekee mahdollisesti jotain, mitä en ollut ainakaan itse televisiossa koskaan ennen nähnyt: se rakentaa todellisuudesta harjoituskopion ja katsoo, mitä ihmisille tapahtuu, kun he astuvat siihen sisään. Eksisteeraavat, ovat maailmassa, universumissa.

Kun katsomisen jälkeen sitten rupesin kaivelemaan internetiä sarjan taustoista, oli sivustojen ja kommenttien määrä ja intensiteetti aivan järjetön. Jotain erityistä tässä on tapahtunut.

* *

Nathan

Nathan Fielder on vancouverilainen koomikko, joka opiskeli yliopistossa liiketaloutta ja teki läpimurtonsa Comedy Centralin sarjalla Nathan for You (2013–2017). Siinä hän tarjosi pienyrittäjille konsulttiapua. Neuvot olivat järjettömiä mutta logiikka ”aukotonta”. Kuuluisimpana kahvila, joka nimettiin uudelleen Dumb Starbucksiksi parodialain suojissa.

Fielderin persoona, sosiaalisesti kömpelö mies joka piiloutuu prosessien ja käsikirjoitusten taakse, on pysynyt samana projektista toiseen. Emma Stonen kanssa käsikirjoitettu The Curse (2023) osoitti, että sama pakkomielle – missä ”minä” loppuu ja esitys alkaa – kantaa myös fiktiossa.

The Rehearsal (2022–) on tämän pakkomielteen puhtain muoto. Samalla se myös tekee sen tärkeimmän: muuttaa televisiota ja on kerrankin jotain aivan uutta.

* *

Mistä sarjassa oikeastaan on kyse

Lähtökohta on kovinkin yksinkertainen: jos elämän vaikeat hetket voisi harjoitella etukäteen, ne eivät ehkä pelottaisi. Tässä tulee tietenkin heti mieleen Michael Haneken elokuva Funny Games, jossa katsojalle tarjotaan ensin poispääsy kaikesta ahdistuksesta, mutta sitten ihmishirviöt vain deletoivat tilanteen kaukosäätimellä ja kauhu jatkuu.

Fielder siis rakennuttaa HBO:n rahoilla täysikokoisia lavastekopioita oikeista paikoista, palkkaa näyttelijöitä esittämään osallistujien elämään kuuluvia ihmisiä ja harjoituttaa tilanteita kymmeniä kertoja, kaikki muuttujat huomioiden. (Tähän myös perustuu sarjan absurdius: eikö HBO:lla ole mitään kontrollia siihen mihin sen rahoja käytetään?)

Ensimmäisellä kaudella harjoitellaan muun muassa tunnustuksen tekemistä pubivisakaverille ja lopulta tietenkin vanhemmuutta, kun uskonnollinen Angela haluaa kokeilla äitiyttä ennen sitoutumista.

Toinen kausi (2025) laajenee tutkimukseksi lentoturvallisuudesta: Fielderin teesi on, että lento-onnettomuuksien taustalta löytyy hämmästyttävän usein perämies, joka ei ole uskaltanut sanoa kapteenille vastaan. Naapurissani asuva lennonjohtaja kertoi, että Suomessa tätä efektiä kutsutaan ”lakkinurkaksi”.

The Rehearsal on otettu vastaan ylistäen, mutta sarjan kiinnostavin jälki löytyy netin laitamilta. Ensimmäisen kauden vanhemmuusharjoituksessa Fielderin ”poikaa” esitti vuorotellen joukko lapsinäyttelijöitä. Yksi heistä, kuusivuotias Remy jolla ei ollut isää, ei suostunutkaan lopettamaan leikkiä kuvausten päätyttyä. ”En halua, että olet Nathan. Haluan, että olet isi”, poika sanoo. Fielder joutuu selittämään lapselle fiktion käsitettä. Kohtaus jakoi internetin kahteen leiriin: onko tämä televisiohistorian eettisesti arveluttavin hetki vai ehkä juuri kaikkein rehellisin kuvaus siitä, mitä esittäminen ihmiselle ylipäänsä tekee? Molemmat leirit ovat väärässä ja juuri siinä on koko sarjan ydin.

* *

Miksi tämä on parasta ja poikkeuksellista

Reality-televisio myy meille lupausta ”aitoudesta” ja silti toimittaa käsikirjoitettua draamaa. The Rehearsal kääntää tämän asetelman: se myy käsikirjoitusta ja toimittaa jotain sietämättömän aitoa – tai näin ainakin viattomasti luulen ja uskon. Samalla se käsittelee isoja, poliittisiakin teemoja tarkemmin ja mielenkiintoisemmin kuin Ajankohtainen Kakkonen.

Ensimmäisen kauden vanhemmuusjuonne näyttää, miksi elämän suurinta sitoumusta ei yksinkertaisesti voi harjoitella: mitä huolellisemmin Fielder ja Angela yksityiskohtia kontrolloivat, sitä kauemmas itse asia – toisen ihmisen kohtaaminen? – karkaa.

Toinen kausi tekee saman ilmailulle, jota pidämme planeetan kontrolloiduimpana järjestelmänä. Fielder näyttää, että ohjaamossa istuu aivan yhtä epävarmoja, ahdistuneita, yksinäisiä ja rakkaudenkipeitä ihmisiä kuin kaikkialla muuallakin, eikä tätä tosiasiaa poista mikään tarkastuslista.

Kauden karmaisevin havainto on järjestelmän sisäänrakennettu valhe: lentäjä, joka hakee apua mielenterveysongelmiin, menettää aivan varmasti lupakirjansa – joten kukaan ei hae apua. Turvajärjestelmä tuottaa itse vaaran, jolta sen piti suojella. Fielder vei havaintonsa kongressiedustajille asti, ilmailuviranomainen FAA kuittaa ne olankohautuksella. Shit happens.

* *

Näyttelijä ohjaamossa

Teatterialalla työskentelevänä ja koulutettuna näyttelijänä minua koskettaa sarjassa ehkä syvimmin, miten se käsittelee näyttelemistä – roolia, rituaalia ja identiteettiä. Fielderin maailmassa näytteleminen ei ole teeskentelyä vaan tapa päästä käsiksi todellisuuteen, johon ihmisellä ei olisi muuten pääsyä. Se on siis todempaa kuin todellisuus.

Hänen esityksensä kongressiedustajalle lentoturvallisuuden parantamiseksi on puhdasta dramaturgiaa ja esityksen rakentamista: lentäjille annettaisiin ennen jokaista lentoa roolihahmot, suoraselkäinen ”perämies Blunt” ja kuunteleva ”kapteeni Allears”, koska rooli antaa luvan sanoa sen, minkä oma ego ja pelko estävät. Tämä huipentuu toisen kauden finaalissa, jossa Fielder (hankittuaan kaikessa hiljaisuudessa liikennelentäjän koulutuksen) ohjaa ihka oikeaa Boeing 737:ää, jonka kyydissä istuu noin 150 ihmistä.

Ja tässä tulee yksityiskohta, joka ei jätä minua teatterinjohtajanakaan rauhaan: matkustajien oli pakko olla näyttelijöitä. Ilmailulaki kieltää alle 1 500 lentotunnin lentäjältä maksavat matkustajat, mutta palkatut näyttelijät repliikkeineen (”otan Pepsin, kiitos”, ”saanko lisää kahvia, kiitos”) tekivät lennosta juridisesti tuotannon. Fiktio ei ollut lennon koriste vaan sen laillinen edellytys. Roolit ja repliikit ovat kirjaimellisesti tekijä, joka nostaa koko koneen ilmaan.

Jokainen, joka meistä on joskus seissyt näyttämöllä, tunnistaa tämän: rooli ei suojaa todellisuudelta, se on kulkulupa siihen, se tuo turvan ja on paljon todellisempaa kuin todellisuus itse.

* *

Kaaos vai järjestys

Ihmiset jakautuvat mielestäni maailmankokemuksensa suhteen kahteen heimoon. (Tämä ei ole oma ajatukseni vaan alkurepliikki Tampereen Teatterille vuonna 2014 ohjaamastani näytelmästä Jatkuvaa kasvua (kirj. Sami Keski-Vähälä ja Esa Leskinen). Toisille maailma on kaaosta, aineen sattumanvaraista järjestymistä, jonka entropia sitten lopulta syö. Toisille kaikella on tarkoitus: järjestys löytyy pienimmästäkin yksityiskohdasta ja jokainen projekti onnistuu, kunhan kaikki muuttujat huomioidaan ja harjoitellaan tarpeeksi.

The Rehearsal on jälkimmäisen heimon suurin monumentti ja samalla sen perusteellisin epäonnistuminen. Fielder rakentaa harjoituksen koko universumissa olemisen taltuttamiseksi ja katsojien onneksi epäonnistuu siinä kaiken aikaa, kardinaalisesti, totaalisesti, jakso jaksolta.

Lapsi rakastuu oikeasti. Angela kävelee ”perheestä” ulos. Ja finaalin viimeisenä kuvana mies, joka harjoitteli kaiken, jättää oman aivokuvauksensa tulokset avaamatta, koska mahdollinen diagnoosi veisi lentoluvan. Kontrollin mestari valitsee tietämättömyyden, koska vain se pitää illuusion ilmassa.

The Rehearsal lohduttaa juuri epäonnistumisissaan. Sitä ei kai sitten voikaan harjoitella, siis kaikkea mikä on ehkä elämisen arvoista. Ei ehkä voikaan optimoida sitä ”kaikkein parasta versiota itsestään”.

Kone pysyy ilmassa, mutta ei siksi, että kaikki olisi varmistettu, vaan siksi, että joukko toisilleen vieraita ihmisiä suostui hetkeksi samaan fiktioon, joka on epävarmin ja inhimillisin turvajärjestelmä, joka meillä on. Teatteri, esitys, teos, musiikkikappale, maalaus, runo, elokuva, romaani, tv-sarja, kertomus, mitä näitä nyt on…

Mikko Kanninen

The Rehearsal HBO Max -palvelussa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua