Kuva: Into Kustannus
KOLUMNI | Jalkapallon MM-kilpailujen tauoilla on antoisaa poimia Juha Hurmeen ja Teijo Pyykkösen kirjasta Hiki ja hurmos pari otetta urheilufanien asemasta ja mielenmaisemista.
”Huippu-urheilu pystyy tuottamaan parille miljoonalle suomalaiselle jännitystä ja hyvää oloa. Tai sitten huonoa.”
Kun ryhdyin hetkeksi teatterin palkkatyöläiseksi 30 vuotta sitten, pankinjohtaja soitti heti aamulla uutisen luettuaan. Hän onnitteli pestistä ”oopperan suurta vihamiestä”, jollaisena hän minua kuulemansa perusteella piti.
Pankinjohtajan kanssa tehtiin hyvässä yhteisymmärryksessä muutama vuosi yhteistyötä, sillä oopperaa esitettiin teatterin tiloissa. Mukana olivat paikalliset konservatorio ja kaupunginorkesteri, teatteri ja pankinjohtajan vetämä oopperayhdistys. Pankkiiri oli ns. vanhanaikainen herrasmies, vähäpuheinen ja hillitty. Sellaisia pankinjohtajia oli ainakin silloin.
Jääkiekkokatsomossa pankinjohtaja oli kuin eri mies. Hän melttosi pää punaisena ja suolsi miltei tauotta ruokottomuuksia. Mekkalointi alkoi heti pelin alettua ja kesti päätössummeriin asti. Juha Hurmeen ja Teijo Pyykkösen kirjassa Hiki ja hurmos – Suomalainen urheilukirja (Into, 2026) on hänenlaisensa aviomies, syrjäänvetäytyvä ja ujo, jonka muutosta television ääressä kuvaa aviovaimo jääkiekon MM-kisojen aikaan 1995. Tapaukset eivät taatusti jää näihin kahteen.
Kirjassa muistutetaan, miten urheilutapahtumien suunnittelua ohjaa maksukykyisten aikuisten viihtyminen, joka kulminoituu muun muassa alkoholitarjoiluun ja räävittömään katsomohuuteluun.
Lasten vanhemmat voivat syystäkin olla moisesta huolissaan, mutta kuten kirjassa edelleen todetaan, tapahtumanjärjestäjä puolustautuu: ”Me tuotamme kokonaisvaltaisia tapahtumia, joissa huomioidaan kaikki kohderyhmät.”
Siis kaikki samalla kerralla, mikä on mahdoton yhtälö.
* *
Huippu-urheilu pystyy kieltämättä tuottamaan parille miljoonalle suomalaiselle jännitystä ja hyvää oloa. Tai sitten huonoa.
Kirjoittajat lainaavat Petri Tammisen Suomen historia -teosta, josta käy selville, miten Juha Miedon sadasosatappio Thomas Wassbergille 15 kilometrillä vuoden 1980 olympialaisissa otettiin vastaan Keski-Suomen keskussairaalan sydäntautien osastolla. Lääkäri sanoi, että ”kaikki ne, jotka selvisivät tästä hengissä, niin kotiin vaan”.
Penkkiurheilua on 2000-luvulla pidetty liikuntapoliittisena riskinä, kun istuminen rinnastetaan liikkumattomuuteen. Aiemmin urheilua on päinvastoin pidetty elämyksiä tarjoavana viihteen muotona ja merkityksellisenä sosiaalisessa kanssakäymisessä.
Mediatutkija Riikka Turtiainen on todennut, että urheiluteoreetikot ovat paheksuneet urheilun sivustaseuraamista, joka heidän mukaansa ”vieroitti varsinaisesta urheilemisesta ja kannusti ala-arvoiseen joutenoloon”.
Penkkiurheilua on onneksi teoreetikkojen ja urheiluhallinnon ulkopuolella osattu arvostaa. Kirjassa arvioidaan, että vuoden 2016 kesäolympialaiset, joiden välittämiseen Yle investoi yli kymmenen miljoonaa euroa, tuottivat sosiaalista ja psyykkistä hyvinvointia vähintään yhtä paljon kuin jos eurot – pari euroa per suomalainen – olisi ohjattu uuteen liikuttamisohjelmaan.
Massoille tekee äärettömän hyvää saada nauttia vaikkapa juuri jalkapallon jännityksestä. Viimeksi näitä tunteita kuvasi Lari Vesander maanantain (29.6.2026) Ilta-Sanomissa:
”Jalkapallolla on uskomaton vaikutus ihmisiin. Kun oikea joukkue saa pallon maalipuiden välistä sisään, katsojien sisällä räjähtää. Kehon ja mielen valtaa euforiaryöppy, jollaista on mahdotonta saada arkielämän kohtuullisesta puuhastelusta.”
* *
Hurmeen ja Pyykkösen urheilun sivistämisen syventämiseen tähtäävässä koosteessa ei kysymys siis ole niinkään metreistä ja sekunneista, ei ensi sijassa suorituksista, eikä urheilun terveysvaikutuksista. Niitäkin enemmän se korostaa kisailun kirvoittamaa naurua, urheilua leikkinä, luovana toimintana. Ja tutkitun tiedon valossa myös kaikella sillä on lopulta vaikutusta mieleemme, kuntoomme ja terveyteemme.
Kirjoittajat eivät elämöi mitaleiden ja maineen metsästyksellä, mutta kirja itsessään ansaitsee viihdyttävästä, monipuolisesta ja asiapitoisesta jäljestä täyden kympin.
Tyyli on rennon pakinamaista. Samalla kirja on huolellisesti pohjustettu ja mietitty. Hurmehan on aktiiviliikkuja itsekin ja kirjoittanut kolmisen vuotta kolumneja Urheilulehteen. Sen kirjoituksia on käytetty muokattuina tässäkin. Teijo Pyykkönen on saman hengen lapsia, liikuntaviestinnän ekspertti.
Kirjoittajakaksikko käyttää hyväkseen dokumentoitua tietoa ja alan muiden asiantuntijoiden käsityksiä. Sivuilta on kuultavissa myös tavallisten katsojien ääniä, ja niissä oikeata viisautta on yllin kyllin. Niinpä kirjoittajat ovat osuneet moniin olennaisuuksiin: lukija tunnistaa ne helposti ja nyökkäilee ehtimiseen.
* *
Kirjassa esitellään yllättävän suuri määrä kirjallisuutemme merkkiteoksia, joissa joko pitäydytään pääasiana tai ainakin sivujuonteena liikkumisessa. Hurmehan tiedetään kirjallisuuden asiantuntijaksi, mutta samaa lajia on Pyykkönenkin.
Jopa Minna Canth on repliikillään seuloutunut joukkoon.
Hiki ja hurmos alkaakin kova pää edellä, kun ”ulkoilija” Aleksis Kiven nyt Suomen ensimmäiseksi urheilukirjaksi ristitty Seitsemän veljestä avaa pelin.
Havainto on hyvin paikallaan, kun huomaa velisarjan samoilut, painit, hiihtämiset ja kurranlyönnit. Hien ja hurmoksen riemukkaissa luvuissa lukijalle serveerataan pitkä rivi tarinoitsijoita, jotka ”ovat lähempänä liikunnan ja urheilun ydintä kuin yksikään mietintö tai työryhmäraportti”.
* *
Liikkuminen saa nyt entistä syvemmän ja iloisemman merkityksen. Yhdeksi esimerkiksi käy vaikka Veli-Pekka Leppäsen paikalleen osunut toteamus Salpausselältä vuodelta 2017.
Antero Mertaranta rikkoi silloin karjumisellaan kenttäselostuksen perinteisen charmin. Leppäsen mielestä tv-möykkä ei soveltunut Salpausselälle: ”Vapaan huudon tyyli on vierasta hiihdolle… Kansa nauttii jännityksestä ja huutaa kyllä suosikeilleen. Mutta itse ja omaehtoisesti.”
Moni on sitä mieltä, että ”tv-möykkä” ei sovellu yhtään sen enempää jääkiekkoon. Pankinjohtaja ja muu yleisö hoitavat sen itse.
Antti Laine ja Hannu Itkonen toteavat kirjassaan urheiluselostajasukupolvista, että nykyselostaja ei enää ole ”sinivalkoinen kansanselostaja” vaan monipuolistuneen mediakentän asiantuntija ja yleisön viihdyttäjä.
* *
Lehdet uutisoivat juuri, että kilpailunjärjestäjät haluavat elokuiseen Suomi–Ruotsi-yleisurheilumaaotteluun aikataulumuutoksen. Miesten kiekonheitto järjestetään jo kilpailujen ensimmäisenä päivänä, että ”maailman paras suomea puhuva yleisurheilija” Daniel Ståhl ehtii kisata seuraavana päivänä Sveitsissä.
Raadollisesti kysymys on lipunmyynnin maksimoinnista, onhan Ruotsin vetonaula lajinsa suuria ja myös suomalaisten suosikki. Niin toimitaan jopa siitä huolimatta, että Suomi menettää todennäköisesti monta maaottelupistettä.
Idealisti on valmis uskomaan, että ratkaisussa on hiukan myös urheilun pyyteettömyyttä ja romantiikkaa.
Risto Ojanen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Välitilan ihmisiä – kaunokirjailijat köyhyyden ja eriarvoisuuden äärellä
KOLUMNI | 2020-luvun edetessä yhä useammat kirjailijat ovat tarttuneet eriarvoisuuteen, köyhyyteen ja huono-osaisuuteen. Niin myös Anu Kolmonen romaanissaan Paperijumalat.
Naiseuden karaokea – Kuumia aaltoja Viikinsaaren kesäteatterissa
KOLUMNI | Anne Prokojeffin kirjoittamassa karaokeshowssa kaksi naista kohtaa baarissa sattumalta. He ystävystyvät, ja oppivat ehkä illan aikana jotain itsestään.
Ajatuksia Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilta – Olvi Areena on esityspaikkana täynnä ongelmia
KOLUMNI | Kriitikko kyseli, miten katsojat valitsivat Göteborgin oopperan tanssiryhmän esityksistä omansa. Hän törmäsi myös Olvi Areenan heikkouksiin esityspaikkana ja vertasi esitysten hintoja Kuopiossa ja Teneriffalla.
Sinivalkoinen ääni ja laulun lahja – Katri Helenaa juhlistetaan tänä kesänä Valkeakosken Apianniemessä
KOLUMNI | Katri Helena on kaikkien suomalaisten suosikkityttö, joka tuntuu säteilevän valoa ja on jostain syystä pysynyt ikuisesti ”viattomana”, Maarit Saarelainen kirjoittaa.