Kuin kuvastimessa #48: The Marshal’s Two Executions (2018)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

SISÄLTÖVAROITUS: Juttu sisältää kuvan, jossa näkyy kuolleita ihmisiä.

* *

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Cele doua executii ale Maresalului. Romania, 2018. Ohjaus ja käsikirjoitus: Radu Jude.

Nyt käsiteltävä elokuva on lyhyt, vain kymmenminuuttinen esseefilmi. Sen ohjaaja Radu Jude on tutkinut teoksissaan kotimaansa Romanian poliittista todellisuutta hanakasti. The Marshal’s Two Executions (2018) ei ole poikkeus. Se on katsaus siihen, miten elokuvan kieli muokkaa mielikuvia, luo konnia ja sankareita, joskus jopa vaihtaen näiden kahden paikkaa.

Romania oli 1940-luvulla Saksan kanssa liitossa ollut sotilasdiktatuuri, jota johti marsalkka Ion Antonescu kuningas Mikael I:n ylitse. Antonescun luotsaama valtio osallistui Saksan liittolaisena sotatoimiin ja toteutti esimerkiksi holokaustin Romaniassa. Sodan loppuaikoina 1944 Mikael I syrjäytti yhdessä opposition kanssa Antonescun. Marsalkka tuomittiin kuolemaan sotarikoksista ja ammuttiin sen kummemmitta serenmonioitta vuonna 1946.

Antonescun teloitus on siitä harvinainen, että siitä on olemassa filmitodiste. Paikalla oli kuvaaja Ovidiu Gologan, joka tallensi koko tapahtuman. Kuvamateriaali on korutonta kertomaa. Hiekkatien päässä odottaa niitty, metsänreuna ja kuolema. Marsalkka ja muutama muu syylliseksi todettu seisovat vasten pylväitä ja heidät ammutaan. Ruumiit lysähtävät maahan kuin säkit. Teloitus viimeistellään revolverinlaukauksilla päähän.

Tapaus sattui vuotta ennen Romanian ajautumista vuosikymmeniä kestäneeseen kommunismin hirmuvaltaan. Ironista kyllä, sotarikollisen teloitus sai toimia esinäytöksenä laajemmille puhdistuksille, joissa useat demokratiaa ajaneet joutuivat lähtemään maasta tai saivat kokea Antonescun kohtalon.

* *

Ei parane luulla liikoja: Kommunisteja ei kiinnostanut juutalaisten tai romanien oikeuksien puolustaminen, vaikka heidän omat puhdistuksensa tehtiin ”antifasismin” nimissä. Ulos savustettiin liberaaleja ja demokraatteja, joihin kuului myös juutalaisia. Ketään ei tuomittu holokaustiin osallistumisesta. Meille kaikille tuttuun malliin fasismi oli Itä-Euroopan todellisen hallitsijan, Venäjän, silmissä imperiumin kulloinkin edustaman ideologian vastustamista, ei oikeasti äärioikeistolaisia tekoja.

Vuosikymmeniä myöhemmin, kommunismin ajan päätyttyä Romaniassa, tapauksesta luotiin fiktiivinen teos. Sergiu Nicolaescun The Mirror (1993) pyrki rehabilitoimaan marsalkan hyväksi jätkäksi. Päättynyt kommunismin aika johti shokkireaktioon, joka on monille entisille itäblokin maille tai diktatuurista vapautuneille tyypillinen. Koska edeltänyt aikakausi oli niin täyttä paskaa, olihan sitä edeltävän oltava jotenkin parempi? Olihan?

The Mirror esittää marsalkan teloituksen perustuen Gologanin todisteisiin. Juden elokuva ottaa nämä kaksi materiaalia, alkuperäisen dokumentin ja sen fiktiivisen toisinnon, ja editoi ne yhteen vertailevassa mielessä. Kylmästä historiallisesta todistusaineistosta tulee fiktiivisessä käsittelyssä kuvaus merkkihenkilön traagisesta kuolemasta.

Pääsemme vertailemaan suoraan elokuvakerronnan keinoja. Marsalkka teloitetaan kahdesti, ja jälkimmäinen kuvamateriaali lainaa kuvakulmia myöten vanhempaa, mutta lisätty musiikki, äänet ja ylipäänsä draamalliset tehokeinot väliin leikattuine ylväine lähikuvineen muokkaavat kokemusta toiseksi. Fiktiossa pappi käy antamassa kuoleville viimeisen voitelun, josta suoraselkäinen diktaattori kieltäytyy. Äkkiä tässä ei seiso sotarikollinen vaan patriootti, suurmies.

Antonescun ruumis makaa niin arvokkaasti kuin ammuttu voi ja kuulemme hänen viimeiset juhlavat sanansa Romanian puolesta. Samalla dokumentaarisessa materiaalissa raato on raato, tuijottaa hämmästynein ja avoimin silmin kohti taivasta, näkemättä mitään ja olematta mitään.

* *

Nicolaescun teos ei ollut mikään järkytys aikalaisille. Se ei luonut uutta vaan myötäili ajan henkeä noudattaen Romanian uutta linjaa. Romahtanut Ceaușescun diktatuuri tuomittiin yksiselitteisesti, Antonescu nähtiin (virheellisesti) pelkkänä kommunistien ensimmäisenä uhrina ja siten marttyyrina. Hänelle pystytettiin patsaita ja hänen kunniakseen nimettiin aukioita.

Ironista kyllä, osa tästä liikehdinnästä johtui antisemitismistä. Juutalaisia syytettiin Romaniassa jälleen historian tapahtumista, nyt bolsevismista ja sen levittämisestä. Silloinhan holokaustinkin toteuttanut marsalkka saattoi olla oikeastaan vain jyvällä kommareiden metkuista…

On kiinnostavaa, miten monilla ihmisillä, ei vain romanialaisilla, on ikään kuin kollektiivinen tarve selittää menneisyyden roistoudet kansallisen yhtenäisyyden nimissä. Jos yksi vaihe historiassa oli huono, etsitään vaikka väkisin toinen, yleensä sitä huonoa edeltänyt, jota voidaan perusteetta ylistää ja nostalgisoida hienona aikana. Ja sieltä toiselta aikakaudelta tongitaan esiin luurankoja, sankareita, joiden nimeen ollaan valmiita vannomaan.

Olisi kai mukavaa olla optimisti, joka selittää tämän ilmiön ihmisten sydämistä kumpuavalla toivorikkaudella, mutta valitettavasti en ole, ja epäilen pikemminkin tietämättömyydellä ja tyhmyydellä olevan näppinsä pelissä.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Kun Antonescun osuus holokaustiin tuli vuosien mittaan selväksi ja asiasta alettiin pitää yhä enemmän poliittista ääntä muun muassa Israelin taholta, revittiin marsalkalle pystytetyt patsaat vähin äänin alas ja asiasta vaiettiin. Silti miestä muistelevat edelleen hyvällä niin höynähtäneet nostalgikot kuin helppoa poliittista keppihevosta etsivät poliitikot. Kuten monesti vastaavissa tapauksissa käy, Antonescu on sankarin asemassa romanialaiselle äärioikeistolle ja natseille.

* *

Historiaa tunteva ymmärtää paremmin. Monenkaan valtion historiassa ei ole ihanan yltäkylläisyyden aikaa, jolloin kaikki oli vihdoin hyvin. Silloin jos on, se ohitetaan nykysilmin tylsänä ja epämielenkiintoisena aikana vailla suuria ihanteita. Huomiotta jää, että hyvien aikojen kaatamiseksi ja tuhoamiseksi löytyy aina voimia, jotka eivät yksinkertaisesti kestä menestystä. Aina jossain on odotettavissa vielä jotain parempaa, ja sen paremman toivossa tuhotaan saavutettu. Asiat on liian mukavasti, nyt täytyy pilata kaikki.

Lopuksi: Meillä ei ole täällä varaa ylimielisyyteen. Romania ei ole ainoa maa, joka väistää historiaa ja haluaa mieluummin puhua jostain muusta. Virallinen Suomi ei hanakasti muistele punaterroria, valkoisten vankileirien epäinhimillisiä oloja, Lapuan liikettä tai suomettunutta idänpolitiikkaa YYA-sopimuksineen. Kansalaisistakin moni haluaisi mieluummin vain sivuuttaa tällaiset epämukavat pikkuseikat. Ei haluta kaivella vanhoja, näet.

Eikä tarvitse mennä niinkään kauas. Nyt jo on unohdettu, kuinka Turkin diktaattorin suuntaan oltiin rähmällään, koska haluttiin Natoon, ja nyt kun Natossa ollaan, joudutaan olemaan mielin kielin lännen seonneen despootin suuntaan, ja kun Ukrainan sota on viimein ohitse, alkaa luultavasti jälleen iloinen idänkauppa Venäjän suuntaan sen kummemmitta olankohautuksitta, ja kaikki nämä hetket selitetään hyviksi, pelkuruudesta urheudeksi, sattumiksi loistokkaan kansakunnan tiellä kohti uutta aamua.

Mikko Lamberg

Elokuva löytyy Juden pitkän elokuvan I Do Not Care If We Go Down in History as Barbarians (2018) Blu-ray-ekstroilta. Teoksen voi ostaa Vinegar Syndromelta.

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua